Paljon on tapahtunut viimeisten viikkojen aikana. Lumi suli ikkunoideni alta, pihan koivuissa alkaa jo huomaamaan kevään orastavan vihreyden ja västäräkit saapuivat. Kesä on pian ovella, ja sehän tarkoittaa viimeistä rutistusta ennen loma-aikaa.
Noin samoihin aikoihin viimeisen tekstini kanssa sain puhelun, jonka asiasisältönä oli minun lähtemiseni Hämeenlinnaan - Auditio 2008 konferenssiin. Minulle kerrottiin, kuinka hieno mahdollisuus minulla, opiskelijalla olisi päästä konferenssireissulle hakemaan "vauhtia vappuun". Suostuin matkaan, mutta kirosin aika voimakkaasti - taas joku matka, joka työntää muita tehtäviä myöhempään.
Matka osoittautui lopulta paremmaksi, kuin osasin kuvitella: nyt tiedän vastauksen muutamiin mieltäni askarruttaneisiin kysymyksiin.
Kyseessähän on jokavuotinen konferenssi, jonne osallistuu pääasiassa kuntien tarkastuslautakuntien jäsenet ja valtuustojen puheenjohtajat. Konferenssin ohjelmaan kuuluu alustuksia kuntien tulevaisuudesta, rakenneuudistuksesta, tilaaja-tuottaja -mallista ja ties mistä muusta. Kysymyksiä herätti se, että kyseisen tapahtuman järjesti yksi ainoa konsulttifirma. Homma haiskahti mainokselta.
Nenäni on ollut aktiivinen pitkään. Joskus pienenä ihmettelin eri talouksien ominaishajuja, jokaisessa talossa oli omansa. Varsinkin naapurimme asunto tuntui ominaiselta aromiltaan kummalta. Koska en keksinyt mitään syytä erilaiseen tuoksumaailmaan tulin siihen tulokseen, että kyseessä oli naapurin isän kauluspaidan napit, meillä kun ei moisia paitoja juuri pidetty. Ihminen on ihmeellinen olento, ei siksi että lapsi tekee tällaisia päätelmiä, mutta että se vaikuttaa pitkälle eteenpäin. En pitkään aikaan pitänyt kaulus- tai yleensäkään napillisia paitoja, sillä yhdistin sellaiset pukineet outoon hajuun.
Nyt tämä haiskahdus oli kuitenkin varsin toisenlainen, konkreettisempi. Muutos oli päivän sana ja muutoksen muoto selvä: ulkoistaminen, markkinat ja poliittisen vaikuttamisen minimointi olivat tämän hetken messiaat. Olen samaa mieltä siitä, että kunnilla on paljon tekemistä tulevaisuuden iskiessä pian voimalla päälle. Olen kuitenkin huolelestunut koko muutoksen visiottomuudesta.
Tällä hetkellä ympäri Suomea kunnat ovat myllerryksessä: Väestö vanhenee, väki karkaa suuriin keskuksiin ja kunnat yhdistyy. Tulevaisuudessa monet pienemmät kunnat ovat taloudellisesti ahtaalla, tämä on todettu moneen kertaan.
Kuitenkin mitä meille myytiin, oli työkaluja kunnallisten toimintojen muokkaamiseen. Tilaaja-tuottaja -malli oli hyvin esillä monien muiden markkinatalouden määräämien keinojen kanssa. Meille ei kuitenkaan koskaan selvinnyt mikä on näiden muutosten päämäärä, millainen kunta meillä on kaiken tämän rakenteellisen viilaamisen ja höyläämisen jälkeen.
Teknisessä työssä on tärkeää tuntea materiaalit, tietää mitä niillä pystyy ja ei pysty tekemään. Yleensä projekti alkaa halutun tuotteen suunnittelulla. Tämän jälkeen valitaan toteutukseen tarvittavat työkalut ja aletaan hommiin. Kunnallisella puolella tunnetaan kyllä työstettävä materiaali, mutta tämän jälkeen käteen tunnutaan annettavan vasara ja puukko, joiden avulla aletaan sitten tekemään jotain.
Jatkan aiheesta.
keskiviikko 7. toukokuuta 2008
torstai 17. huhtikuuta 2008
Mikä on Suomen linja?
Aamulehti soitti, pyysivät minun vastaavan kyselyyn, joka oli lähetetty poliittisten nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen johdoille. Koko asiassa oli vain yksi kysymys: pitäisikö suomalaisten poliitikoiden boikotoida Pekingin olympialaisten avajaisia Kiinan ihmisoikeuskysymyksen takia?
Voi kuinka kauniin yksinkertainen kysymys onkaan. Tietenkinhän meidän tulee taistella ihmisoikeuksien puolesta kaikkialla maailmassa!
Mutta miten? Samalla, kun torumme Kiinaa sen ihmisoikeustilanteesta, olemme kilvan hieromassa uusia kauppasuhteita sen kanssa täten omalta osaltamme legitimoiden maan poliittista tilanetta. Samaa teemme esimerkiksi Turkmenistanin ja myös Venäjän kanssa.
Ymmärrän täysin tällaisen kehityksen syyn, on helppo järkeillä että taloudellisen yhteistyön kautta on meillä myös mahdollisuuksia vaikuttaa maan poliittiseen tilanteeseen. On helppo iskostaa omaa agendaansa muiden kaaliin, kun he ovat taloudellisesti meistä riippuvaisia.
Mutta miten on laita Kiinan ja Venäjän tapaisten mahtimaiden kanssa? Länsimaat ovat yhä riippuvaisempia suuren ja mahtavan itäisen naapurimme energiasta ja kaukoidän tuotannosta. Kun samaan aikaan nämä valtiot ovat yhä riippuvaisempia globaaleista markkinoista, joiden johdossa länsimaat ovat, päädymme kansainväliseen viha-rakkaus-riippuvuussuhteeseen. Tilanne on kuin politiikan Päivien Viemää.
Onko siis poliitikkojemme boikotoitava Pekingin olympialaisten avajaisia?
Tarjolla on oiva tilaisuus poliittiselle käsienpesulle. On mahdollista ottaa näkyvästi kantaa ihmisoikeuksien puolesta samalla ehkä toivoen, että Kiina tekisi tilanteelleen jotain. En kuitenkaan usko tällaisen boikotin muuttavan nykytilannetta juuri mihinkään. Ehkä tilanne Tiibetissä hieman hellittää, muttei juuri muuta. Samalla voimme osoitella että: "olemme tehneet asialle jo jotain, jättämällä avajaiset väliin."
Meitä vaivaa ulkopoliittinen linjattomuus, joka näkyy monin paikoin hyvinkin jakomielisinä sanoina ja tekoina. Heitänkin ilmoille kysymyksen: mikä on Suomen suhtautuminen Kiinaan, sen ihmisoikeuskysymyksiin ja sen talouteen?
Entä se avajaisten boikotointi?
Vastasin kysymykseen kyllä.
Suurin varauksin.
Voi kuinka kauniin yksinkertainen kysymys onkaan. Tietenkinhän meidän tulee taistella ihmisoikeuksien puolesta kaikkialla maailmassa!
Mutta miten? Samalla, kun torumme Kiinaa sen ihmisoikeustilanteesta, olemme kilvan hieromassa uusia kauppasuhteita sen kanssa täten omalta osaltamme legitimoiden maan poliittista tilanetta. Samaa teemme esimerkiksi Turkmenistanin ja myös Venäjän kanssa.
Ymmärrän täysin tällaisen kehityksen syyn, on helppo järkeillä että taloudellisen yhteistyön kautta on meillä myös mahdollisuuksia vaikuttaa maan poliittiseen tilanteeseen. On helppo iskostaa omaa agendaansa muiden kaaliin, kun he ovat taloudellisesti meistä riippuvaisia.
Mutta miten on laita Kiinan ja Venäjän tapaisten mahtimaiden kanssa? Länsimaat ovat yhä riippuvaisempia suuren ja mahtavan itäisen naapurimme energiasta ja kaukoidän tuotannosta. Kun samaan aikaan nämä valtiot ovat yhä riippuvaisempia globaaleista markkinoista, joiden johdossa länsimaat ovat, päädymme kansainväliseen viha-rakkaus-riippuvuussuhteeseen. Tilanne on kuin politiikan Päivien Viemää.
Onko siis poliitikkojemme boikotoitava Pekingin olympialaisten avajaisia?
Tarjolla on oiva tilaisuus poliittiselle käsienpesulle. On mahdollista ottaa näkyvästi kantaa ihmisoikeuksien puolesta samalla ehkä toivoen, että Kiina tekisi tilanteelleen jotain. En kuitenkaan usko tällaisen boikotin muuttavan nykytilannetta juuri mihinkään. Ehkä tilanne Tiibetissä hieman hellittää, muttei juuri muuta. Samalla voimme osoitella että: "olemme tehneet asialle jo jotain, jättämällä avajaiset väliin."
Meitä vaivaa ulkopoliittinen linjattomuus, joka näkyy monin paikoin hyvinkin jakomielisinä sanoina ja tekoina. Heitänkin ilmoille kysymyksen: mikä on Suomen suhtautuminen Kiinaan, sen ihmisoikeuskysymyksiin ja sen talouteen?
Entä se avajaisten boikotointi?
Vastasin kysymykseen kyllä.
Suurin varauksin.
tiistai 15. huhtikuuta 2008
Tämä teksti on omistettu Knuutilankankaan kuutosille
Tänään loppui työrupeamani sijaisopettajana Knuutilankankaan ala-asteella.
Jättäessäni viimeistä kertaa lohikäärmeen muotoisen koulurakennuksen taakseni tällä erää, muutamat oppilaat toivoivat, että kirjoittaisin heistä tänne. Olivat viikonlopun aikana etsineet tämän blogin käsiinsä, hyvin kätevää toimintaa heiltä. Kun vielä kysyivät musiikkimieltymyksistäni, niin päätin kertoa, mitä kuuntelin itse ollessani kuudesluokkalainen.
Tässä siis teille nykyiset kuutoset, musiikkia miltei kahdenkymmenen vuoden takaa (Linkit youtubeen, se on hieno keksintö)
KLF - 3 a.m. Eternal
AC/DC - Thunderstruck
Raptori - Debi Gibson (ei musiikkivideota)
Guns N'Roses - You Could Be mine
The Prodigy - Out of Space (voi hitsi, mikä musiikkivideo)
2 Unlimited - Twilight Zone
De La Soul - Ring Ring Ring
Jokohan tuossa olisi tarpeeksi. Nauttikaa.
Jättäessäni viimeistä kertaa lohikäärmeen muotoisen koulurakennuksen taakseni tällä erää, muutamat oppilaat toivoivat, että kirjoittaisin heistä tänne. Olivat viikonlopun aikana etsineet tämän blogin käsiinsä, hyvin kätevää toimintaa heiltä. Kun vielä kysyivät musiikkimieltymyksistäni, niin päätin kertoa, mitä kuuntelin itse ollessani kuudesluokkalainen.
Tässä siis teille nykyiset kuutoset, musiikkia miltei kahdenkymmenen vuoden takaa (Linkit youtubeen, se on hieno keksintö)
KLF - 3 a.m. Eternal
AC/DC - Thunderstruck
Raptori - Debi Gibson (ei musiikkivideota)
Guns N'Roses - You Could Be mine
The Prodigy - Out of Space (voi hitsi, mikä musiikkivideo)
2 Unlimited - Twilight Zone
De La Soul - Ring Ring Ring
Jokohan tuossa olisi tarpeeksi. Nauttikaa.
sunnuntai 6. huhtikuuta 2008
Seesteisyys
Seesteisyys on ollut menneen viikon voimasana elämässäni. Tämä johtuu siitä, että sain monta takaraivossa tykyttelevää tehtävää hoidettua pois alta ja vähennettyä muutenkin taakkaa.
Saimme Oulun demariopiskelijoissa vihdoin vuoden 2007 päätökseen: tilit, paperit sun muut kuntoon ja paperit toimitettua Oulun kaupungille. Tästä syystä pystyin hyvällä omatunnolla luopumaan paikastani OOSYn puheenjohtajana. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Emilia Tervonen, ja uskon hänen kykenevän antavan uuden piristysruiskeen yhdistykselle, johon olen ehtinyt jo kovin kiintyä.
Toisaalla koin aikamoisen rökäletappion puoluekokousedustajavaalissa, en päässyt edustamaan. Ensijärkytyksen hälvettyä aloin kokemaan varsin autuasta tyhjyyden tunnetta: minun ei tarvitse stressata siitäkään niin paljoa. Tiedän Haapalan Antin, ainoana nuorena oululaisena edustajana, hoitavan homman kunnialla kotiin. Lisäksi kun sain tietää muualta tulevan ison määrän nuorta ja pätevää väkeä kokoukseen, voin hengittää senkin suhteen kevyemmin.
Kolmanneksi opintoni kulkevat taas eteenpäin. Järjestötoiminta ja politiikka veivät syksyllä liikaa aikaani ja voimavarojani, mutta nyt sielläkin näkyy valoa tunnelin päässä. Aion edelleen valmistua tulevaisuudessa, ja nimenomaan opettajaksi - parempaa alaa ei ole.
Olen poikkeuksellisesti tilanteessa, missä minun ei tarvitse polttaa kynttilää kahdesta päästä. Voin edelleen tehdä niin, mutta sille ei ole mitään pakottavaa syytä. Olin montaa nuorta aktiivia rasittavassa tilanteessa, vastuun kasautumisessa.
Tällaiseen tilanteeseen joutuminen on petollisen helppoa. Kun uusi nuori astuu näyttämölle ja osoittaa aktiivisuuttaan, hänet huomataan: nuoriso- ja opiskelijapuolella aktiivien vaihtuvuus on sen verran kovaa, että uusi veri on aina tervetullutta. Hetken liikkeen hyväksi toimittuaan, nuori saa ensimmäisen vastuutehtävän - yleensä paikka jonkin yhdistyksen hallituksessa. Tämä tehtävä on harvoin ylitsepääsemättömän vaikea, eikä täten rasita uutta toimijaa kovinkaan. Helppoa! sanoi hevonen ku heinää söi.
Kaikki olisikin mainiota ja mukavaa, jos tämä riittäisi. Mutta aktiivisia toimijoita on kovin vähän Suomen laajan järjestökentän tarpeitten ruokkimiseksi. Ja varsinkin demaripuolella on pikkuhiljaa nostettu päätä ja annettu nuorille vastuuta ja mahdollisuuksia. Sanan levittyä uudesta toimijasta alkaa noste. Yhtäkkiä mitä kummallisimpiin järjestöihin avautuu paikkoja, kohta käydään kauppaa kuntien luottamustehtävistä ja sitten liikutaan jo valtakunnallisella tasolla.
Välillä on ollut vaikea kuunnella puheita, missä vanhemmat toimijat siniset silmät kiiluen julistavat: "nyt kun meillä on näitä nuoria toimijoita, on heille syytä antaa vastuuta!" Kiitos luottamuksesta, mutta myös nuoret ovat ihmisiä inhimillisine rajoineen. Totuus on, että nuorista aktiiveista on poliittisessa toiminnassa pulaa, antamalla yhä kasvavassa määrin luottamustehtäviä nuorille, myös kasataan näitä tehtäviä pienen joukon harteille. Lisäksi on muistettava, että nuorilla aktiiveilla on monesti myös kova kansalaisjärjestötausta, joten tekemistä ei ole missään vaiheessa ainakaan liian vähän.
Mutta mikäpä siinä on näitä tehtäviä vastaanottaessa, pääasiassahan ne ovat pieniä kakunpaloja, muutama tunti jonain iltana kuukaudessa. On myös melkoisen mieltä ylentävää kuulla oma nimensä esitettynä johonkin tehtävään: "hei, minut on huomattu!" Näin tapahtui minulle. Oltuani puolitoista vuotta aktiivisesti mukana toiminnassa laskin luottamustehtävieni määrän, se oli 14.
Kykeninkö toimimaan aktiivisesti kaikissa? No en tietenkään! Minunhan piti (ja pitää) elää myös normaalia elämää ja opiskella. Asiat tuli hoidettua helposti puolivillaisesti ja vasemmalla kädellä, kun ne hoidettua tuli. Se ei ollut hyväksi minulle eikä niille, joille näitä hommia tein.
Olinko uupunut? Erittäin.
Uusi tehtävä ei ole aina hieno tilaisuus, luottamuksen saaminen ei ole aina siunaus. Paras neuvo, jonka pystyn sanomaan uusille toimijoille on: opi sanomaan ei.
Saimme Oulun demariopiskelijoissa vihdoin vuoden 2007 päätökseen: tilit, paperit sun muut kuntoon ja paperit toimitettua Oulun kaupungille. Tästä syystä pystyin hyvällä omatunnolla luopumaan paikastani OOSYn puheenjohtajana. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Emilia Tervonen, ja uskon hänen kykenevän antavan uuden piristysruiskeen yhdistykselle, johon olen ehtinyt jo kovin kiintyä.
Toisaalla koin aikamoisen rökäletappion puoluekokousedustajavaalissa, en päässyt edustamaan. Ensijärkytyksen hälvettyä aloin kokemaan varsin autuasta tyhjyyden tunnetta: minun ei tarvitse stressata siitäkään niin paljoa. Tiedän Haapalan Antin, ainoana nuorena oululaisena edustajana, hoitavan homman kunnialla kotiin. Lisäksi kun sain tietää muualta tulevan ison määrän nuorta ja pätevää väkeä kokoukseen, voin hengittää senkin suhteen kevyemmin.
Kolmanneksi opintoni kulkevat taas eteenpäin. Järjestötoiminta ja politiikka veivät syksyllä liikaa aikaani ja voimavarojani, mutta nyt sielläkin näkyy valoa tunnelin päässä. Aion edelleen valmistua tulevaisuudessa, ja nimenomaan opettajaksi - parempaa alaa ei ole.
Olen poikkeuksellisesti tilanteessa, missä minun ei tarvitse polttaa kynttilää kahdesta päästä. Voin edelleen tehdä niin, mutta sille ei ole mitään pakottavaa syytä. Olin montaa nuorta aktiivia rasittavassa tilanteessa, vastuun kasautumisessa.
Tällaiseen tilanteeseen joutuminen on petollisen helppoa. Kun uusi nuori astuu näyttämölle ja osoittaa aktiivisuuttaan, hänet huomataan: nuoriso- ja opiskelijapuolella aktiivien vaihtuvuus on sen verran kovaa, että uusi veri on aina tervetullutta. Hetken liikkeen hyväksi toimittuaan, nuori saa ensimmäisen vastuutehtävän - yleensä paikka jonkin yhdistyksen hallituksessa. Tämä tehtävä on harvoin ylitsepääsemättömän vaikea, eikä täten rasita uutta toimijaa kovinkaan. Helppoa! sanoi hevonen ku heinää söi.
Kaikki olisikin mainiota ja mukavaa, jos tämä riittäisi. Mutta aktiivisia toimijoita on kovin vähän Suomen laajan järjestökentän tarpeitten ruokkimiseksi. Ja varsinkin demaripuolella on pikkuhiljaa nostettu päätä ja annettu nuorille vastuuta ja mahdollisuuksia. Sanan levittyä uudesta toimijasta alkaa noste. Yhtäkkiä mitä kummallisimpiin järjestöihin avautuu paikkoja, kohta käydään kauppaa kuntien luottamustehtävistä ja sitten liikutaan jo valtakunnallisella tasolla.
Välillä on ollut vaikea kuunnella puheita, missä vanhemmat toimijat siniset silmät kiiluen julistavat: "nyt kun meillä on näitä nuoria toimijoita, on heille syytä antaa vastuuta!" Kiitos luottamuksesta, mutta myös nuoret ovat ihmisiä inhimillisine rajoineen. Totuus on, että nuorista aktiiveista on poliittisessa toiminnassa pulaa, antamalla yhä kasvavassa määrin luottamustehtäviä nuorille, myös kasataan näitä tehtäviä pienen joukon harteille. Lisäksi on muistettava, että nuorilla aktiiveilla on monesti myös kova kansalaisjärjestötausta, joten tekemistä ei ole missään vaiheessa ainakaan liian vähän.
Mutta mikäpä siinä on näitä tehtäviä vastaanottaessa, pääasiassahan ne ovat pieniä kakunpaloja, muutama tunti jonain iltana kuukaudessa. On myös melkoisen mieltä ylentävää kuulla oma nimensä esitettynä johonkin tehtävään: "hei, minut on huomattu!" Näin tapahtui minulle. Oltuani puolitoista vuotta aktiivisesti mukana toiminnassa laskin luottamustehtävieni määrän, se oli 14.
Kykeninkö toimimaan aktiivisesti kaikissa? No en tietenkään! Minunhan piti (ja pitää) elää myös normaalia elämää ja opiskella. Asiat tuli hoidettua helposti puolivillaisesti ja vasemmalla kädellä, kun ne hoidettua tuli. Se ei ollut hyväksi minulle eikä niille, joille näitä hommia tein.
Olinko uupunut? Erittäin.
Uusi tehtävä ei ole aina hieno tilaisuus, luottamuksen saaminen ei ole aina siunaus. Paras neuvo, jonka pystyn sanomaan uusille toimijoille on: opi sanomaan ei.
torstai 13. maaliskuuta 2008
Puheesta puoluevaltuustossa 8.3.2008
Aloitettuani toimeni Sosialidemokraattisten opiskelijoiden toisena varapuheenjohtajana vuoden alussa, olen päässyt tutustumaan niin oman järjestöni, kuin puolueenkin toimintaan aivan uudelta tasolta. Tammikuussa edustin SONKia IUSY:n liittokokouksessa Dominikaanisessa tasavallassa, johdan SONKin uudistamiseen tähtäävää työryhmää ja viime viikonloppuna edustin demariopiskelijoita puoluevaltuuston kokouksessa.
Tavoitteenamme oli saada puolueen puheenjohtajasta käytävä neuvoa-antava jäsenäänestys kokouksen käsittelylistalle ja lopulta järjestää koko äänestys. Lehdistä olemme saaneet lukea, ettei tähän päästy. En ole kuitenkaan katkera, kokous osoitti, että meitä nuoria demareita on kuultu. Puolueeseen perustettava, jäsenäänestystä käsittelevä toimikunta on selvä askel eteenpäin. Myös kokouksessa käytetyistä puheenvuoroista vain harvassa jäi äänestys mainitsematta.
Koska asia on nyt loppuunkäsitelty, en näe kokouksessa pitämäni puheen liittämistä tähän blogiin aiheellisena. Sen sijaan lainaan siitä muutamia otteita ja lisään muutamia kommentteja.
Hyvät toverit,
Puolueessamme on tapahtunut viimeisten kuukausien aikana enemmän, kuin monena edeltävänä vuotena. Olemme tehneet vaikeaa itsetutkiskelua, etsineet paikkaamme nykyisessä yhteiskunnassa ja visioineet sosialidemokratiasta uudella vuosituhannella.
Tämän kaiken keskellä olemme kaikki olleet toistuvasti samaa mieltä yhdestä asiasta - toiminta lähtee ihmisistä, jäsenistämme.
Toiminnan edellytys on jäsenten osallistuminen, toiminnan tae heidän kuulemisensa.
Hyvät toverit,
Olemme huomanneet, ettemme kykene enää tavoittamaan kaikkia jäseniämme - jätämme heidät ulkopuolelle. Tarvitsemme siis uusia keinoja, jotta jäsendemokratia jälleen toteutuisi puolueessamme
Emme voi mielestäni sanoa, ettei puolueemme olisi demokraattinen. Osastolähtöinen, edustuksellinen demokratia on ollut menneinä aikoina parasta, mitä on kyetty tekemään. Rakenteet ovat kyllä demokraattiset, mutta ne on rakennettu toisenlaisena aikana. Nykyään monet, varsinkin pienet osastot heiluvat henkitoreissaan, elleivät ole jo kuolleet. Tällaisten osastojen alueilla asustavat yksittäiset toverit jäävät helposti ulkopuolisiksi.
Tarvitsemme selvästi parempia valtakunnallisia ja alueellisia viiteryhmiä, joiden toimintaan jäsenemme ympäri maan pystyvät osallistumaan. Toiminnan ja osallistumisen sitominen vahvasti paikallisiin osastoihin ei ole pelkästään aktiivisuutta tukahduttavaa, vaan myös väärin näitä ulkopuolisiksi jääviä tovereita kohtaan.
Myös on huomioitava toverit, jotka ovat olleet aktiivisia toimijoita esimerkiksi SONKissa ja Demarinuorissa. Moni näistä nuorista toimii valtakunnallisella ja kansainvälisellä tasolla, mutta valmistumisen jälkeen ja 30vuotta täytettyään heidän ainoaksi vaihtoehdoksi on tullut oma kunnallinen työväenyhdistys ja paikallispolitiikka. Pystymmekö nykyisillä rakenteillamme vastaamaan näiden 30+ vuotiaiden, jo monessa sopassa ryvenneiden tovereiden tarpeisiin?
Hyvät toverit,
Puolueessamme kuohuu, muutosta odotetaan, pelätään ja vaaditaan. Kaiken myllerryksen keskellä on kuitenkin muistettava miksi muutosta tarvitaan, emme ole kehittyneet maailman mukana.
Tarvitsemme puolueen, joka kykenee kehittymään ihmisten ja yhteiskunnan mukana. Jäsendemokratian parantaminen on yksi, tärkeä osa tätä kehitystä. Voimme aloittaa tämän kehityksen nyt.
Nyky-yhteiskunta kehittyy huimaa vauhtia. Muistan itsekin ajatelleeni aikoinani, etten tarvitse kännykkää: "saahan minut kiinni lankapuhelimellakin", tuumin. Emme saa nähdä muutosta yhtenä suurena mullistuksena, jonka jälkeen kaikki on taas valmista. Sillä emme tiedä, millaisessa maailmassa elämme jo muutaman kymmenen vuoden kuluttua, ei olisi suotavaa vastata uudistuksissamme vain tämän päivän ongelmiin - vaan myös tulevaisuuden.
Otammeko esimerkiksi piiriin yksilöjäseniä, vai jopa suoraan puolueeseen. Entä eri verkostot, kuten Villiruusu ja Pinkkiruusu - voisiko niitä pitää omana "osastonaan". Voimme pohtia paljon, mutta yksi asia on selvää: kun jokainen pystyy ottamaan osaa liikkeen päätöksentekoon, emme voi pysähtyä.
Toivon puoluekokouksen tekevän kesäkuussa hyviä päätöksiä.
Pyrin olemaan mukana siinä päätöksenteossa
Tavoitteenamme oli saada puolueen puheenjohtajasta käytävä neuvoa-antava jäsenäänestys kokouksen käsittelylistalle ja lopulta järjestää koko äänestys. Lehdistä olemme saaneet lukea, ettei tähän päästy. En ole kuitenkaan katkera, kokous osoitti, että meitä nuoria demareita on kuultu. Puolueeseen perustettava, jäsenäänestystä käsittelevä toimikunta on selvä askel eteenpäin. Myös kokouksessa käytetyistä puheenvuoroista vain harvassa jäi äänestys mainitsematta.
Koska asia on nyt loppuunkäsitelty, en näe kokouksessa pitämäni puheen liittämistä tähän blogiin aiheellisena. Sen sijaan lainaan siitä muutamia otteita ja lisään muutamia kommentteja.
Hyvät toverit,
Puolueessamme on tapahtunut viimeisten kuukausien aikana enemmän, kuin monena edeltävänä vuotena. Olemme tehneet vaikeaa itsetutkiskelua, etsineet paikkaamme nykyisessä yhteiskunnassa ja visioineet sosialidemokratiasta uudella vuosituhannella.
Tämän kaiken keskellä olemme kaikki olleet toistuvasti samaa mieltä yhdestä asiasta - toiminta lähtee ihmisistä, jäsenistämme.
Toiminnan edellytys on jäsenten osallistuminen, toiminnan tae heidän kuulemisensa.
Hyvät toverit,
Olemme huomanneet, ettemme kykene enää tavoittamaan kaikkia jäseniämme - jätämme heidät ulkopuolelle. Tarvitsemme siis uusia keinoja, jotta jäsendemokratia jälleen toteutuisi puolueessamme
Emme voi mielestäni sanoa, ettei puolueemme olisi demokraattinen. Osastolähtöinen, edustuksellinen demokratia on ollut menneinä aikoina parasta, mitä on kyetty tekemään. Rakenteet ovat kyllä demokraattiset, mutta ne on rakennettu toisenlaisena aikana. Nykyään monet, varsinkin pienet osastot heiluvat henkitoreissaan, elleivät ole jo kuolleet. Tällaisten osastojen alueilla asustavat yksittäiset toverit jäävät helposti ulkopuolisiksi.
Tarvitsemme selvästi parempia valtakunnallisia ja alueellisia viiteryhmiä, joiden toimintaan jäsenemme ympäri maan pystyvät osallistumaan. Toiminnan ja osallistumisen sitominen vahvasti paikallisiin osastoihin ei ole pelkästään aktiivisuutta tukahduttavaa, vaan myös väärin näitä ulkopuolisiksi jääviä tovereita kohtaan.
Myös on huomioitava toverit, jotka ovat olleet aktiivisia toimijoita esimerkiksi SONKissa ja Demarinuorissa. Moni näistä nuorista toimii valtakunnallisella ja kansainvälisellä tasolla, mutta valmistumisen jälkeen ja 30vuotta täytettyään heidän ainoaksi vaihtoehdoksi on tullut oma kunnallinen työväenyhdistys ja paikallispolitiikka. Pystymmekö nykyisillä rakenteillamme vastaamaan näiden 30+ vuotiaiden, jo monessa sopassa ryvenneiden tovereiden tarpeisiin?
Hyvät toverit,
Puolueessamme kuohuu, muutosta odotetaan, pelätään ja vaaditaan. Kaiken myllerryksen keskellä on kuitenkin muistettava miksi muutosta tarvitaan, emme ole kehittyneet maailman mukana.
Tarvitsemme puolueen, joka kykenee kehittymään ihmisten ja yhteiskunnan mukana. Jäsendemokratian parantaminen on yksi, tärkeä osa tätä kehitystä. Voimme aloittaa tämän kehityksen nyt.
Nyky-yhteiskunta kehittyy huimaa vauhtia. Muistan itsekin ajatelleeni aikoinani, etten tarvitse kännykkää: "saahan minut kiinni lankapuhelimellakin", tuumin. Emme saa nähdä muutosta yhtenä suurena mullistuksena, jonka jälkeen kaikki on taas valmista. Sillä emme tiedä, millaisessa maailmassa elämme jo muutaman kymmenen vuoden kuluttua, ei olisi suotavaa vastata uudistuksissamme vain tämän päivän ongelmiin - vaan myös tulevaisuuden.
Otammeko esimerkiksi piiriin yksilöjäseniä, vai jopa suoraan puolueeseen. Entä eri verkostot, kuten Villiruusu ja Pinkkiruusu - voisiko niitä pitää omana "osastonaan". Voimme pohtia paljon, mutta yksi asia on selvää: kun jokainen pystyy ottamaan osaa liikkeen päätöksentekoon, emme voi pysähtyä.
Toivon puoluekokouksen tekevän kesäkuussa hyviä päätöksiä.
Pyrin olemaan mukana siinä päätöksenteossa
keskiviikko 20. helmikuuta 2008
Vittuiletko SDP?
"Jäsenpalaute SDP uudistuu - ohjelmasta" - kirje tipahti postilaatikkooni toisen kerran tällä viikolla. Kirjeessä pyydetään jäsenpalautetta seuraavan lauseen johdattelemana: "Mitkä viisi asiaa edistävät mielestänne parhaiten SDP:n uudistumista."
Aluksikin voisimme lopettaa kyselemisen ja tehdä jotain vaihteeksi. Olen viimeisen vuoden aikana kertonut ajatuksistani jo useampaan otteeseen erilaisissa "tulevaisuuden muisteluissa" ja "tulevaisuusmissälieissä". Tällä hetkellä uusi jäsenkysely tuntuu lähinnä vittuilulta.
On tietenkin hienoa, että jäsendemokratiaa kehitetään siten, että kentältä kysytään heidän mielipidettään. Olisi tietenkin mukavaa, että mielipiteet otetaan huomioonkin, ettei koko aikaa tarvitsisi kysellä ja jatkaa sen jälkeen samoissa merkeissä. Jos minun mielipidettäni nykyään kysytään, kehoitan kaikkia tutustumaan SONKin edellisessä liittokokouksessa hyväksyttyyn tulevaisuusasiakirjaan.
Uudistuminen on konkreettinen prosessi, joka todellakin tulee muuttamaan jotain perustavanlaatuista vanhoissa rakenteissa. Uudistuminen ei ole mantra, jota on kiva toistella vakuuttaakseen "uutta suuntaa" muille.
SDP - lopeta jo leikki ja ala töihin!
Aluksikin voisimme lopettaa kyselemisen ja tehdä jotain vaihteeksi. Olen viimeisen vuoden aikana kertonut ajatuksistani jo useampaan otteeseen erilaisissa "tulevaisuuden muisteluissa" ja "tulevaisuusmissälieissä". Tällä hetkellä uusi jäsenkysely tuntuu lähinnä vittuilulta.
On tietenkin hienoa, että jäsendemokratiaa kehitetään siten, että kentältä kysytään heidän mielipidettään. Olisi tietenkin mukavaa, että mielipiteet otetaan huomioonkin, ettei koko aikaa tarvitsisi kysellä ja jatkaa sen jälkeen samoissa merkeissä. Jos minun mielipidettäni nykyään kysytään, kehoitan kaikkia tutustumaan SONKin edellisessä liittokokouksessa hyväksyttyyn tulevaisuusasiakirjaan.
Uudistuminen on konkreettinen prosessi, joka todellakin tulee muuttamaan jotain perustavanlaatuista vanhoissa rakenteissa. Uudistuminen ei ole mantra, jota on kiva toistella vakuuttaakseen "uutta suuntaa" muille.
SDP - lopeta jo leikki ja ala töihin!
torstai 14. helmikuuta 2008
lyhyt puheenjohtaja-asiaan liittyvä kommentti
Sunnuntaina Eero Heinäluoma ilmoitti, ettei aio pyrkiä jatkokaudelle SDP:n puheenjohtajaksi. Silloin ehdokkaaksi oli asettunut yksi ja toinen harkitsi. Nyt torstaina, neljä päivää myöhemmin, jo viisi on mukana kisaamassa puolueen johtopaikasta ja ainakin kaksi harkitsee vielä. Voi herttileijaa sentään, tästähän saattaa tulla mielenkiintoista.
Toivon, että vihdoin pääsemme tilanteeseen, missä vanhat junttaryhmät (ei kannata valehdella, pääehdokkailla oli jo tukijansa, ja keskustelulla tuskin olisi saatu mitään suurta jännitystä kisaan aikaan) hajosivatkin ja pääsisimme vihdoinkin puhumaan asiasta. Vihdoin olisi mahdollista, että puheenjohtajaehdokas olisi tärkeämpi kriteeri valinnassa, kuin hänen takanaan olevat pumput.
Tulen seuraamaan tilannetta mielenkiinnolla.
Toivon, että vihdoin pääsemme tilanteeseen, missä vanhat junttaryhmät (ei kannata valehdella, pääehdokkailla oli jo tukijansa, ja keskustelulla tuskin olisi saatu mitään suurta jännitystä kisaan aikaan) hajosivatkin ja pääsisimme vihdoinkin puhumaan asiasta. Vihdoin olisi mahdollista, että puheenjohtajaehdokas olisi tärkeämpi kriteeri valinnassa, kuin hänen takanaan olevat pumput.
Tulen seuraamaan tilannetta mielenkiinnolla.
sunnuntai 10. helmikuuta 2008
Ei tässä näin pitänyt käydä
Eihän tässä nyt näin pitänyt käydä. Koneeni vieressä on lappu, jossa lukee: "Muista päivittää blogiasi. Se on kaunis asia." Ja silti jätän tuon oman kehoitukseni huomioimatta. Koitetaan uudestaan siis, nyt kun elämässä on taas vähän seesteisempi kohta menossa.
En ole tällä hetkellä Turussa, missä on SDP:n tulevaisuusfoorumi. Ilmoittauduin paikalle kyllä ja tavaratkin ovat tuossa vierelläni pakattuna, mutta tässäpä sitä ollaan edelleen. Ehkä näin on hyväkin, sillä jos kirjoittamista blogiin voi pitää jonkinmoisena indikaattorina - on viikonloppu tehnyt tehtävänsä.
Olin IUSY:n liittokokouksessa Santo Domingossa kaksi viikkoa takaperin. Matkan tukoksena olen vakuuttunut, että kansainvälinen kattojärjestömme tarvitsee samanlaista rakenteellista muutosta, kuin mistä meilläkin puhutaan paraikaa. Oli mahtavaa tutustua tovereihin eri puolilta maailmaa, ja oli kiinnostavaa käydä perusteellista keskustelua esimerkiksi Israelin poliittisesta tilanteesta. Maailmassa on vähän paikkoja, joissa tällaista voi tehdä. On eri asia lukea eri maiden tapahtumista lehdestä, kuin puhua toiminnan keskellä olevien ihmisten kanssa kasvokkain.
Mutta mutta, toiminta ennen kokousta itse kokous jätti hieman pahan maun suuhun - aikataulut ei pitäneet, työryhmätoiminta oli puutteellista tai olematonta, informaatio ei kulkenut. Paikalla vallitsi pienimuotoinen kaaos. Saimme kuitenkin päätettyä asioista: People in Movement -asiakirja tärkeimpänä näistä. Uuden presidiuminkin valinta meni miltei nappiin, ainoana takaiskuna lie tukemamme ugandalaisen ehdokkaan häviö äänestyksessä.
Meillä on suuri liike, paljon mahtavia ihmisiä, suunnaton potentiaali ja kankeat rakenteet. Heitimme monta kertaa matkan aikana olevamme kokouksessa vain tekemässä maailmasta paremman paikan. Se on mahdollista, mutta ilman toimivaa maailmanparannuskonetta vaikeaa.
Olen vakuuttunut nyt, enemmän kuin koskaan, että maailman sosialidemokraattisen liikkeen tulee uudistaa rakenteitaan perustavalla tavalla suuremmassakin mittakaavassa, kuin paikallisella- tai valtiotasolla. Liikkeemme on yli satavuotias, rakenteemme periytyvät ajasta joka oli aivan erilainen. Maailma muuttuu suunnatonta vauhtia, teknologia kehittyy, ero rikkaiden ja köyhien välillä kasvaa, talous heittää häränpyllyä ja mitä vielä.
Nykyisenkaltaisessa maailmassa, missä yksittäisen ihmisen elämään vaikuttaa yhä konkreettisemmin tuhansien kilometrien päässä tapahtuvat asiat, on typerää keskittyä pelkästään oman takapihan tuijottamiseen. Kansainvälinen yhteistyö tulee olemaan kaikki kaikessa - on katsottava haluammeko reagoida maailman tapahtumiin vai vaikuttaa niihin!
Kansainvälinen politiikka on parasta paikallispolitiikkaa.
SDP:llä on mainio tilaisuus olla positiivisen rakenneuudistuksen esimerkkinä liikkeessämme. Toivon että näin tulee olemaan, sillä tekemisillämme saattaa olla kauaskantoisempia vaikutuksia, kuin äkkiseltään voisi arvata.
(kuvassa Santo Domingo hotellihuoneemme parvekkeelta)
keskiviikko 5. syyskuuta 2007
pitäisi varmaan hankkia poika poven parantamiseksi
Oireen nimi on "lukkopolvi", aiheuttajana voi olla joko polven kierukka tai rustosta irronut palanen, joka kiilaa polven johonkin asenton. Itse en tiedä, kumpi on syynä, tiedän vain kirurgin sanoneen leikkauksen olevan viikon sisällä. Katsotaan sitten.
perjantai 3. elokuuta 2007
ylistyslaulu sienille
Sienet ovat yksi heikkouksistani, sienestys yksi jokavuotisista aktiviteeteistani. Viimeisinä viikkoina on satanut runsaasti, ja sehän merkitsee vain ja ainoastaan itiöemäkkeiden nousua maanpinnan yläpuolelle poimimista odottamaan. Ja kuinka paljon niitä olikaan, tatteja ja haperoita.
Harva asia pystyy ylittämään tunnelmaa, kun loppukesän ensimmäisten pimeiden aikana käsittelee sieniä säilöön eri muodoissaan, sipaisee välillä täyteläistä shirazia ja kuuntelee vanhaa detroitilaista technoa (niin minä ainakin teen) vienon sateen ropinan säestäessä toimia. Olen kolmannessa taivaassa.
Hihkun innosta, jos löydän poikkeuksellisen ylvään sienen. Lörpöttelen pienille, juuri maasta ylös pukkaaville kaunokaisille, olen todellakin kestämätön. Kaverina metsässä on tosin yleensä veljeni, joka on aivan samanlainen. Harrastus kulkee suvussa.
Kesä taittuu pikkuhiljaa syksyyn, tämä on suosikkiaikani vuodesta.
Harva asia pystyy ylittämään tunnelmaa, kun loppukesän ensimmäisten pimeiden aikana käsittelee sieniä säilöön eri muodoissaan, sipaisee välillä täyteläistä shirazia ja kuuntelee vanhaa detroitilaista technoa (niin minä ainakin teen) vienon sateen ropinan säestäessä toimia. Olen kolmannessa taivaassa.
Hihkun innosta, jos löydän poikkeuksellisen ylvään sienen. Lörpöttelen pienille, juuri maasta ylös pukkaaville kaunokaisille, olen todellakin kestämätön. Kaverina metsässä on tosin yleensä veljeni, joka on aivan samanlainen. Harrastus kulkee suvussa.
Kesä taittuu pikkuhiljaa syksyyn, tämä on suosikkiaikani vuodesta.
tiistai 31. heinäkuuta 2007
Kirjoitustauko loppumaan päin
Venähti päivitysväli hieman. Olen ottanut lomaa kaikesta ajattelua vaativasta toiminnasta: Tiede nurkkaan, tietokone kiinni, lehdet kasaksi, eristäytyminen ulkomaailmasta. Nyt elokuun alkaessa alkaa taas uusi aktivoituminen, nyt kaikki muut hommat alta pois ja sitten jatkan epäsäännöllisiä päivityksiä.
maanantai 2. heinäkuuta 2007
Piiri pieni pyörii
Hyvä minä! Mursin varpaani iskiessäni kahdesti peräkkäin jalkani tuolin jalkaan. Erityisen taidokasta tämä on siinä suhteessa, että viikonloppuna oli veljeni polttarit, jossa ohjelmana oli esimerkiksi paintball - erittäin hasardia (mutta pirun hauskaa) hommaa siis. Mutta muutamaa pientä mustelmaa lukuunottamatta säilyin hengissä. Sen sijaan sitten ihan muuten vaan kirjahyllyyn kurottaessani heti murran osia itsestäni. Onneksi varvas ei ole ihmiselimistön tärkeimpiin kuuluva osa.
Olisi paljon raflaavampaa puhua "taisteluvammoista", mutta kun ei niin ei.
Taisteluvammoista kärsii jokin toinen taho - SDP. Vaalitappio aukaisi silmiä: vanha monoliitti ei toimi, äänestäjäkunta poistuu autuaammille poliittisille laitumille, puolue on henkitoreissaan - onko tämä loppu? Vastahan minäkin pääsin alkuun.
Onneksi uusi alku on näkyvissä. Puolue on kuin kuuden miljoonan dollarin mies: "Steve Austin, astronaut. A man barely alive. Gentlemen, we can rebuild him. We have the technology. We have the capability to build the world's first bionic man. Steve Austin will be that man. Better than he was before. Better, stronger, faster."
Ja mikä parempi tapa tehdä puolueesta tehokkaampi, kuin murtaa nykyisenkaltainen pyramidinmuotoinen puoluehierarkia niin, että myös rivijäsenillä on parempi mahdollisuus saada sanottavansa kuuluviin? Ja piirit, kuka niitä tarvitsee, ne vain lisää yhden portaan lisää jo muutenkin mammuttimaiseen järjestelmään - heitetään hukkaan kaikki!
Olen kuullut paljon keskustelua juuri piirijärjestöjen asemasta - ne nähdään helposti turhina, muinaisina, raskaina rattaina. Kyllä - mutta piirien olemassaolo on mielestäni oikeutettua. Eikä pelkästään oikeutettua vaan elintärkeää. Se ei merkitse, etteikö muutosta silti tarvita.
Etelä-Suomi ja Helsinki ovat Oulun alueella käteviä kirosanoja. Politiikasta puhuttaessa monesti kuulen jonkun sanovan sanan "Helsinki" ja sitten nyökytellään päätä silmiä pyöritellen. Ne nähdään kaukaisina, siellä jossain, olevina omaa etuaan ajavina alueina, jotka unohtavat "meidän ongelmat". Itse olen joutunut aika koviin puolustustaisteluihin selittäessäni, miksi esimerkiksi pk-seudun kehäratahanke on tärkeä asia. Aluepolitiikka on vahva (tietenkin on muistettava Oulun läänin väri yleensäkin) ja mitä me pystymme tarjoamaan?
Tällä hetkellä pystymme tarjoamaan toimintaa kunnallisella tasolla, voimme liittyä paikallisiin työväenyhdistyksiin. Mutta seuraava taso, minne voimme siirtyä itseksemme, on jo valtakunnalliset yhdistykset. Alueelliseen toimintaan pääsee käytännössä ansioitumalla ensin omassa osastossaan, jolloin voi toivoa pääsevänsä piirikokousedustajaksi. Jipii!
Ongelma tulee eteen siinä, että monessa pienemmässä kunnassa paikallisyhdistykset ovat henkitoreissaan - toiminta on joko olematonta tai heikkoa. Ilman paikallista toimintaa, ei ole paikallista kiinnostusta - ilman liikettä, ei ole intoa lähteä seuraavalle tasolle. Isot yhdistykset omaavat resursseja tämän mielekkään poliittisen toiminnan luomiseen, ja pysyvät hengissä helpommin. Mutta pienillä paikkakunnilla vain emme ole lähellä ihmisten arkea, vaan näyttäydymme "isojen kaupunkien edunajajina".
Tämän takia haluan nähdä piirijärjestöjen ottavan aktiivisemman roolin piirissä.
Voisi esimerkiksi harkita, että piirijärjestöt siirtyisivät puolueosastoiksi (kunnallisen sijasta siis alueelliseksi) joihin sulautetaan pienet, huonosti toimivat ja väsyneet kunnalliset järjestöt. Tämä loisi eräänlaisen superosaston, joka pystyisi toimimaan aktiivisemmin alueellisesti ja isompien resurssien turvin antamaan potkua myös kunnallisille toimijoille.
Tuli mitä tuli. Piirijärjestöjen on saatava uusi, aktiivisempi rooli niin, että ne pystyvät toimimaan tehokkaasti siellä, missä apua tarvitaan. Jos haluamme, että ihmiset tulevat meidän luokse, on meidän otettava myös askel ihmisiä kohden.
(kuvassa virtapiiri)
keskiviikko 27. kesäkuuta 2007
Asiasta toiseen
Päälle kaksi viikkoa on kulunut edellisestä päivityksestä. On tullut kierreltyä hieman ympäriinsä, mökkeiltyä, vieteltyä kesää. Kirjoituksia olen aloittanut muutamia, mutta julkaisukuntoon en ole niitä päästänyt. On koulun ja yhteiskunnan välisen suhteen pohtimista, nuorena poliittisena "periferiassa" toimimisen kuvausta, valitusta kuinka vasen jalka estää lenkkipolulla käynnin ja niin edelleen.
On kuitenkin kesä, loma-aika, lämmintä - olen nyt kirjoittanut tätäkin tekstiä kuutisen tuntia.
Edellä olevan sanottuani voin todeta, etten ole kovin tehokas yksilö. Tuottavuuteni on täten matalalla tasolla laskettuna merkkiä/minuutti -mittarilla. Kuitenkin, jos otamme huomioon, että tämän postin kirjoittamisen ajan olen lukenut tutkimuksia terveydenhoidosta, voimme sanoa hankkineeni "lisäarvoa" tuottamalleni tekstille. Mutta koska en aio sivuta tätä lukemaani materiaalia tekstissä olen heittänyt resurssejani hukkaan.
Tehokkuus on hauska sana, se tuntuu olevan nykyään kaiken politiikan tavoite, kaukana tulevaisuudessa saavutettava palkinto. Yhteiskunnan tehokkuus on elintärkeää kilpailukyvyllemme ja sitä myöten valtion taloudelle. Hienoa!
Juttelin tässä päivänä eräänä tuttavani kanssa lounaalla, hän pyrki lukemaan kansantaloustiedettä kauppatieteelliseen tiedekuntaan, ja hän mainitsi pääsykoekirjansa käsityksistä opetuksesta. Kansantaloudellisesti opetus tulisi nähdä kirjan mielestä sijoituksena. Opetus on siis prosessi, jossa tuotetaan työvoimaa kansantalouden tarpeisiin - yksinkertaistettua, mutta pystyin hieman nyökyttelemään, tottakai koulutus tuo lisäarvoa koulutettujen työhön. Kirjan mukaan koulutus pitäisi siis nähdä plussana, paitsi humaanit aineet ja muutamat muut alat, jotka pitää nähdä vain resurssien tuhlauksena niiden tuottaessa lopulta vain tappiota yhteiskunnalle.
Anteeksi?
Aluksi huomautan, etten ole ehtinyt lukemaan kyseistä kirjaa (laitoin lukulistalle), joten edellinen pätkä on juuri toisen käden tietoa. Silti päätin kirjoittaa hieman tehokkuudesta, kansantaloudesta ja koulutuksesta (tietenkin kasvatustieteilijän näkökulmasta).
Tehokkuusajattelun perustana on kasvattaa tuotannon kulujen ja tuottojen välistä rakoa:
Tuotantolaitoksesi tuottaa tuotetta X. Käyttämällä resursseja 20 yksikköä tuotantolaitos tuottaa 10X. Voit siis esimerkiksi tehostaa tuotantoa siten, että käyttämällä 20 yksikköä resursseja tuotat 15X, tai että 10X tuotantoon tarvitset resursseja 15 yksikköä - kummallakin tavalla tuotantoprosessi tehostuu. Jos käytät 40 yksikköä resursseja saadaksesi 20X, tuotat enemmän, mutta et tehokkaammin. Yksinkertaista!
Siirrettynä kansantalouden kontekstiin voimme siis todellakin argumentoida, että koulutus on sijoitus, sillä se tuo arvoa juuri tuotantoprosessiin, vähentäen tuotteen tuottamiseen käytettäviä resursseja (työnantajalla menee vähemmän rahaa työntekijän kouluttamiseen, työntekijä tuo oman asiantuntemuksensa alasta mukanaan näin ehkä tehostaen tuotantoprosessia...). Tältä kannalta katsottuna onkin siis erittäin oikeutettua panostaa koulutuksessa juuri ammattilähtöisyyteen, sillä hyvällä osaamispohjalla varustettu työntekijä auttaa yhtiötä menestymään, joka lisää BKT:ta ja yhteiskunta menestyy.
Mutta, entä humanismi, taiteet sun muut "tuottamattomat" alat, jotka on taloudellista hukkaa?
Helena Kekkonen sivuaa tätä kysymystä omaelämänkerrassaan Rauhan Siltaa Rakentamassa (Kekkonen, 1993, Kirjapaja - Helsinki): "Miksi filosofiaa opiskellut muurari olisi toista huonompi siksi, että hänellä on myös henkisiä harrastuksia? Kun olosuhteet yhteiskunnassa muuttuvat, opiskelleen on helpompi löytää uusia työmahdollisuuksia ja opiskella lisää, myös aktivoitua muuhun toimintaan ja saada uutta sisältöä elämäänsä. Yksipuolisesti koulutettu tai ammattitaidoton ihminen on joka tapauksssa avuttomin muutosten edessä." (Kekkonen, 1993, s. 99)
En voi sanoa itse paremmin. Monipuolisuus koulutuksessa, tieteet ja taiteet laajentavat ihmisen tietojen ja taitojen pohjaa. Jos tämä ei suoraan auta työläistä työssään, saattaa hankittu pohja tuoda suunnattoman lisäarvon tilanteen muuttuessa. Koulussa käyty kuvaamataito saattaa olla insinöörille korvaamaton apu myöhemmässä elämässä jouduttaessa visualisoimaan kehitettyjä sovelluksia.
Tästä pääsemme itse postin aiheeseen: Oulun yliopistoon.
Kun katson rakasta kouluani, näen suunnattoman määrän potentiaalia ja käsittämätöntä välinpitämättömyyttä sen käyttämiseksi johonkin uuteen ja innostavaan. Tietotekniikkaa opiskellessani kuulin vähän väliä sisällöntuotannon tärkeydestä (tekniikalla ei itsessään ole arvoa, vaan sen käytöllä), ratkaisuna oli multimediakurssi! Tekniikka, tekniikan käyttö ja sisältö nähtiin vain tietotekniikan (ja tietojenkäsittelytieteen) opiskelijoiden ongelmana. Missään vaiheessa ei edes jaksettu ajatella, että yliopistolla tuotetaan koko ajan suunnattomia määriä sisältöä miltei valmiina käytettäväksi teknisissä sovelluksissa - humanistisessa ja kasvatustieteellisessä tiedekunnassa.
Esimerkkinä voin ottaa opetussofta: Opettavat, kasvattavaksi tarkoitetut sun muut softat voidaan jakaa karkeasti kahtia insinööri- ja opettajalähtöiseen luokkaan (aika karkea yleistys). Toiset sovellukset ovat sisällöltään perusteellisia ja mainioita, mutta tekninen toteutus ontuu pahasti - toiset taas ovat teknisesti kovaa tasoa, sisällön jäädessä jalkoihin. Mitä tapahtuisi, jos nämä saataisiin jotenkin yhdistettyä?
Haluan nähdä eri tieteenalojen opiskelijoiden tutustuvan toisiinsa, levittävän ideoita, aloittavan yhteistyötä ja tehden jotain uutta. Eri tieteitä ei tulisi nähdä toistensa kilpailijoina vaan tukijoina. Olisi saatava aikaan kaikille avoin foorumi, eräänlainen "senssipalvelu" missä eri alan osaajat voivat etsiä apua ongelmiinsa niiltä jotka saattaisivat pystyä auttamaan, missä pystyy heittämään ideoita ilmaan ja toivoa saavansa jonkun mukaan hulluun hankkeeseen. Haluan nähdä yliopiston jonain muunakin, kuin pelkkänä kouluna: elävänä yhteisönä, jossa pääsee näkemään, kuulemaan, oppimaan ja ajattelemaan.
Toisikohan se lisäarvoa yhteiskunnalle?
On kuitenkin kesä, loma-aika, lämmintä - olen nyt kirjoittanut tätäkin tekstiä kuutisen tuntia.
Edellä olevan sanottuani voin todeta, etten ole kovin tehokas yksilö. Tuottavuuteni on täten matalalla tasolla laskettuna merkkiä/minuutti -mittarilla. Kuitenkin, jos otamme huomioon, että tämän postin kirjoittamisen ajan olen lukenut tutkimuksia terveydenhoidosta, voimme sanoa hankkineeni "lisäarvoa" tuottamalleni tekstille. Mutta koska en aio sivuta tätä lukemaani materiaalia tekstissä olen heittänyt resurssejani hukkaan.
Tehokkuus on hauska sana, se tuntuu olevan nykyään kaiken politiikan tavoite, kaukana tulevaisuudessa saavutettava palkinto. Yhteiskunnan tehokkuus on elintärkeää kilpailukyvyllemme ja sitä myöten valtion taloudelle. Hienoa!
Juttelin tässä päivänä eräänä tuttavani kanssa lounaalla, hän pyrki lukemaan kansantaloustiedettä kauppatieteelliseen tiedekuntaan, ja hän mainitsi pääsykoekirjansa käsityksistä opetuksesta. Kansantaloudellisesti opetus tulisi nähdä kirjan mielestä sijoituksena. Opetus on siis prosessi, jossa tuotetaan työvoimaa kansantalouden tarpeisiin - yksinkertaistettua, mutta pystyin hieman nyökyttelemään, tottakai koulutus tuo lisäarvoa koulutettujen työhön. Kirjan mukaan koulutus pitäisi siis nähdä plussana, paitsi humaanit aineet ja muutamat muut alat, jotka pitää nähdä vain resurssien tuhlauksena niiden tuottaessa lopulta vain tappiota yhteiskunnalle.
Anteeksi?
Aluksi huomautan, etten ole ehtinyt lukemaan kyseistä kirjaa (laitoin lukulistalle), joten edellinen pätkä on juuri toisen käden tietoa. Silti päätin kirjoittaa hieman tehokkuudesta, kansantaloudesta ja koulutuksesta (tietenkin kasvatustieteilijän näkökulmasta).
Tehokkuusajattelun perustana on kasvattaa tuotannon kulujen ja tuottojen välistä rakoa:
Tuotantolaitoksesi tuottaa tuotetta X. Käyttämällä resursseja 20 yksikköä tuotantolaitos tuottaa 10X. Voit siis esimerkiksi tehostaa tuotantoa siten, että käyttämällä 20 yksikköä resursseja tuotat 15X, tai että 10X tuotantoon tarvitset resursseja 15 yksikköä - kummallakin tavalla tuotantoprosessi tehostuu. Jos käytät 40 yksikköä resursseja saadaksesi 20X, tuotat enemmän, mutta et tehokkaammin. Yksinkertaista!
Siirrettynä kansantalouden kontekstiin voimme siis todellakin argumentoida, että koulutus on sijoitus, sillä se tuo arvoa juuri tuotantoprosessiin, vähentäen tuotteen tuottamiseen käytettäviä resursseja (työnantajalla menee vähemmän rahaa työntekijän kouluttamiseen, työntekijä tuo oman asiantuntemuksensa alasta mukanaan näin ehkä tehostaen tuotantoprosessia...). Tältä kannalta katsottuna onkin siis erittäin oikeutettua panostaa koulutuksessa juuri ammattilähtöisyyteen, sillä hyvällä osaamispohjalla varustettu työntekijä auttaa yhtiötä menestymään, joka lisää BKT:ta ja yhteiskunta menestyy.
Mutta, entä humanismi, taiteet sun muut "tuottamattomat" alat, jotka on taloudellista hukkaa?
Helena Kekkonen sivuaa tätä kysymystä omaelämänkerrassaan Rauhan Siltaa Rakentamassa (Kekkonen, 1993, Kirjapaja - Helsinki): "Miksi filosofiaa opiskellut muurari olisi toista huonompi siksi, että hänellä on myös henkisiä harrastuksia? Kun olosuhteet yhteiskunnassa muuttuvat, opiskelleen on helpompi löytää uusia työmahdollisuuksia ja opiskella lisää, myös aktivoitua muuhun toimintaan ja saada uutta sisältöä elämäänsä. Yksipuolisesti koulutettu tai ammattitaidoton ihminen on joka tapauksssa avuttomin muutosten edessä." (Kekkonen, 1993, s. 99)
En voi sanoa itse paremmin. Monipuolisuus koulutuksessa, tieteet ja taiteet laajentavat ihmisen tietojen ja taitojen pohjaa. Jos tämä ei suoraan auta työläistä työssään, saattaa hankittu pohja tuoda suunnattoman lisäarvon tilanteen muuttuessa. Koulussa käyty kuvaamataito saattaa olla insinöörille korvaamaton apu myöhemmässä elämässä jouduttaessa visualisoimaan kehitettyjä sovelluksia.
Tästä pääsemme itse postin aiheeseen: Oulun yliopistoon.
Kun katson rakasta kouluani, näen suunnattoman määrän potentiaalia ja käsittämätöntä välinpitämättömyyttä sen käyttämiseksi johonkin uuteen ja innostavaan. Tietotekniikkaa opiskellessani kuulin vähän väliä sisällöntuotannon tärkeydestä (tekniikalla ei itsessään ole arvoa, vaan sen käytöllä), ratkaisuna oli multimediakurssi! Tekniikka, tekniikan käyttö ja sisältö nähtiin vain tietotekniikan (ja tietojenkäsittelytieteen) opiskelijoiden ongelmana. Missään vaiheessa ei edes jaksettu ajatella, että yliopistolla tuotetaan koko ajan suunnattomia määriä sisältöä miltei valmiina käytettäväksi teknisissä sovelluksissa - humanistisessa ja kasvatustieteellisessä tiedekunnassa.
Esimerkkinä voin ottaa opetussofta: Opettavat, kasvattavaksi tarkoitetut sun muut softat voidaan jakaa karkeasti kahtia insinööri- ja opettajalähtöiseen luokkaan (aika karkea yleistys). Toiset sovellukset ovat sisällöltään perusteellisia ja mainioita, mutta tekninen toteutus ontuu pahasti - toiset taas ovat teknisesti kovaa tasoa, sisällön jäädessä jalkoihin. Mitä tapahtuisi, jos nämä saataisiin jotenkin yhdistettyä?
Haluan nähdä eri tieteenalojen opiskelijoiden tutustuvan toisiinsa, levittävän ideoita, aloittavan yhteistyötä ja tehden jotain uutta. Eri tieteitä ei tulisi nähdä toistensa kilpailijoina vaan tukijoina. Olisi saatava aikaan kaikille avoin foorumi, eräänlainen "senssipalvelu" missä eri alan osaajat voivat etsiä apua ongelmiinsa niiltä jotka saattaisivat pystyä auttamaan, missä pystyy heittämään ideoita ilmaan ja toivoa saavansa jonkun mukaan hulluun hankkeeseen. Haluan nähdä yliopiston jonain muunakin, kuin pelkkänä kouluna: elävänä yhteisönä, jossa pääsee näkemään, kuulemaan, oppimaan ja ajattelemaan.
Toisikohan se lisäarvoa yhteiskunnalle?
keskiviikko 13. kesäkuuta 2007
Papupadan porinaa
Paikallinen pizzabuffet mainostaa "pizzaviikkojaan" erikoisella tavalla: pizzaviikon aikana saa nimittäin syödä ja juoda niin paljon kuin haluaa! Tämä on radikaali markkinointitaktiikka verrattuna buffetin perinteiseen toimintaan - annetaan syödä ja juoda niin paljon kuin haluaa.
Uusi ulkoministerimme näyttää olevan taas mediamme uusi silmäterä - hän on tehnyt vierailuja viimeksi Yhdysvaltoihin, solminut suhteita, neuvotellut... Eli tehnyt kaikkea sitä, mitä ulkoministerin työnkuvaan kuuluu.
Tämän postin tarkoituksena ei ole mollata Ilkka Kanervaa, sillä ainakin hänen ministerikautensa alkutaival on osoittanut hänen suoriutuvan tehtävistään mallikkaasti. Toinen asia on media, joka tuntuu olevan Ilkka-boyn oma pieni puudeli - vihdoin meillä on ulkoministeri, jonka avulla pääsemme taas tapaaman presidentti Bushia!
Bushin tapaamisesta on tullut jonkinmoinen ulkopoliittinen graalin malja, jota lehdistömme tuntuu tavoittelevan. Toki on tärkeää pitää suhteet kunnossa yhdysvaltoihin, maailman ainoaan supervaltaan, mutta mikä hinku meillä yhtäkkiä tähän tapaamiseen on tullut? Sunnuntain Hesarin sunnuntai -sivujen kaksi ensimäistä sivua oli jopa pyhitetty Euroopan maiden johtajien Bush-vierailurankingille (Suomella 2 vierailua 2001-2007).
Näin on lyhyt ihmisten muisti, ja näin nopeasti muuttuu maailma. Muistaako kukaan reaktioita, kun pääministeri Paavo Lipponen vieraili Bushin luona vuonna 2002?
Vinkki: silloin ei hurrattu.
Edellisen tekstin höyryämisen jälkeen voin hiukan rauhoittuneena (miksi lie edes höyrysin, en tiedä) totean hallituksemme työstä seuraavaa: Odotettua toimintaa, valitettavia päätöksiä, muutamia mukavia yllätyksiä. En ole niitä, jotka odottavat sitä päivää, kun joku mokaa, ihan vain päästäkseni sanomaan tienneeni sen alusta lähtien. Toivon, että porvarihallitus onnistuu työssään, vieden kehitystä eteenpäin meillä ja maailmalla - toivoni on tosin pari kertaa jo järkkynyt.
-----------------------------
ti&ke 12. + 13.6. - 4,5km kumpanakin
"lyhyt lenkki" näyttää olevan nykyään se normaali kierros.
tiistai 12. kesäkuuta 2007
Höyryämistä
"Tyrmäysvoitto" julistaa otsikko Uutispäivä Demarissa. Helsingin Sanomien käyttämä termi on "Murskavoitto". Kyllä - nyt otti vasemmisto Ranskassa harvinaisen tehokkaasti turpiinsa, tuttu trendi ympäri Euroopan. Oikeisto jyllää, shampanja virtaa ja sikarit sauhuaa - on hyvä olla voittajana voittajien asialla. Entä me häviäjät, onko vasemmiston aika pistää rukkaset naulaan ja naru kaulaan?
En voi syyttää Suomen uutta hallitusta ainakaan toimeettomuudesta, sen toimet ovat näkyneet ja kuuluneet - töihin on ryhdytty ja viimeaikaisten kyselyjen mukaan kansan tuki on takana. Kansa on puhunut, ja sen ääntä on syytä kunnioittaa.
Käyn vähintään viikoittain nikkaroimassa jotain teknisen työn luokassa koulussa. Tiedekuntani henkilökunta tuntuu olevan jo hyvin perillä poliittisesta aktiivisuudestani, koska harvassa ovat ne kerrat, jolloin en joutuisi keskustelemaan politiikasta. Muutama päivä sitten, korjatessani imurini muoviosia, yksi teknisen työn ohjaajista kysyi: "Sanos Jaakko kun politiikkaa seuraat, miksi hallitus on aloittanut työnsä aivan nurinkurisesti?"
"Miten niin nurinkurisesti?" kysyin. "No katsos, normaalisti kun hallitus tulee valtaan, ensimmäisenä ajavat omia etujaan ja antavat itselleen. Tämä uusi hallitus on lähtenyt liikkeelle nurinkurisesti, kun he eivät ota itselleen vaan ottavat vastapuolelta pois." Yksinkertaistettu perusvastaukseni: "ideologista politiikkaa," ei kelvannut.
Samoin on käynyt Ruotsissa, jossa uusi oikeistokoalition hallitus pisti heti ensimmäisenä vuonna tuulemaan oikein kunnolla. Kauan rakennettuja yhteiskunnallisten turvaverkkojen rakenteita on murennettu, politiikka on ollut rakentavan sijaan purkavaa. Kansa on sen huomannut: "Ruotsin hallituksen suosio alamaissa" otsikoi Hesarin eilinen pääkirjoitus.
Tässä pääkirjoituksessa oli kuitenkin yksi kohta, joka kannattaa huomioida: "Jos vaalit olisivat nyt, valta vaihtuisi. Mutta seuraavat vaalit ovat vasta runsaan kolmen vuoden päästä, syyskuussa 2010." Hitsi, tuohan on perin juonikasta, tehdä ikävät leikkaukset (jotka saavat ihmiset takajaloilleen) heti kauden alussa ja luottaa ihmisten muistin lyhyyteen seuraavia vaaleja lähestyttäessä.
Ja mikäs siinä luottaessa: toki nyt Suomessa saa hallitus kuulla päivähoidon nollamaksuluokan poistosta, toki tulee lokaa päälle, mutta kun muutos on tehty - onko asia pinnalla enää vuoden kuluttua? On tottakai ihmisiä, joita tämä päätös tulee koskettamaan edelleenkin, mutta kuten monessa muussakin asiassa tulee julkinen keskustelu valitettavasti hiipumaan ajan myötä.
Onko liikaa sanottu, jos kutsuisin uuden hallituksemme nelivuotiskauden ohjelmaa pidennetyksi vaalikampanjaksi? Ei mielestäni. Eduskuntavaalien alla yksi merkittävimmistä keskustelun aiheista oli opiskelijoiden toimeentulo - hallitus päätti nostaa opintotukea syyslukukaudesta 2008 lähtien, juuri sopivasti kunnallisvaalien alla. Monet muutkin kauniit lupaukset odottavat vaalikauden loppuun täyttämistään. Ehkä tämä kelpaisi vastaukseksi, kun seuraavan kerran menen puuseppää leikkimään.
Tästä päästään takaisin alkuperäiseen kysymykseen: olisiko meidän vain parempi luovuttaa? Vastaus on ehdottomasti "ei". Ruotsin esimerkki jo osoittaa, että sosialidemokraattien vetämät linjat nauttivat kansan suosiota. Monessa kyselyssä on todettu ihmisten haluavan ennemmin parempia yhteiskunnallisia palveluita kuin verovähennyksiä. Arvomme jakaa kansainvälisesti miljoonat ja taas miljoonat ihmiset. Emme voi luovuttaa, mutta muutoksia on tehtävä.
Tämän takia odotankin SDP:n totuuskomission raporttia, sen pohjalta viriävää keskustelua ja toivottavasti sen mukanaan tuomaa liikettä. Uskon edelleen, että muutos tulee - ja sen mukana uusi nousu kohti entistä vahvempaa liikettä.
Kokoomus on ollut viimeisissä gallupeissa suurimman kannatuksen omaava puolue:
"Pakkohan tämän on tällä hinnalla olla hyvää," sanoi kerran vieressäni irvistelevä mies, oululaisessa viskivalikoimastaan tunnetussa pubissa, tilattuaan: "kalleinta mitä teillä on!"
(kuvassa höyrykone)
----------------------------------
torstai 7.6. - 4,5km
sunnuntai 10.6. - 10km
ja nyt lenkille.
perjantai 8. kesäkuuta 2007
Tämä on testi
Koska bloggerilla on mahdollisuus lähettää blogiin postauksia
sähköpostilla, päätin koittaa tätäkin vaihtoehtoa. Jos kaikki toimii hyvin,
saatan käyttää tätä vaihtoehtoa vastaisuudessa vapaammin - ja sehän
tarkoittaa säännöllisempää kirjoittelua (eli juuri sitä mitä maailma
tarvitsee).
sähköpostilla, päätin koittaa tätäkin vaihtoehtoa. Jos kaikki toimii hyvin,
saatan käyttää tätä vaihtoehtoa vastaisuudessa vapaammin - ja sehän
tarkoittaa säännöllisempää kirjoittelua (eli juuri sitä mitä maailma
tarvitsee).
Tämän mailin testiluonteesta johtuen voinkin sitten käyttää tilaisuuden
hyväkseni ja kerrata elämän pieniä iloja. Tällä hetkellä rentoudun -
kuuntelen radiosta klassista, siemailen hiukan punaviiniä ja luen hyvää
kirjaa: Pauli Siljanderin Systemaattinen Johdatus Kasvatustieteeseen.
Mutta hetkinen, eikös tuo ole aika yleisluontoinen teos kasvatustieteistä?
Kyllä, kyseessä on kirja, jonka pohjalta käydyn kurssin olen suorittanut
kolmisen vuotta sitten (kasvatustieteiden peruskurssi) ja joka oli
itseasiassa minulla jopa pääsykoekirjana. Miksi siis olen palannut
takaisin sen ääreen - eihän minun periaatteessa tarvitse.
Syy on edellisen postin jälkeen potemani pedagoginen krapula, heittelin
termejä sinne tänne, esitin asioita eestä ja takaa. Mutta lopulta minua
vaivasi epäilys siitä, että tajuankohan itsekään kaikkea sitä, mistä olen
puhumassa.
Lukiessani pääsykokeisiin ja peruskurssin tenttiin Siljanderin teosta,
julistin sen mielessäni puisevimmaksi kirjaksi ikinä. En itseasiassa
jaksanut lukea muutamaakymmentä sivua enempää koko roskaa - miksi minun
pitäisi tietää mitä eri aspekteja termi "sivistys" pitää sisällään? Minä
halusin päästä luokkahuoneeseen, tekemään ja toimimaan. Pyh teorialle,
eihän sillä lasten keskellä mitään tee!
Opiskellessani tietotekniikkaa en ollut tottunut kovin tieteelliseen
tekstiin - toki luin tekstejä tekniikasta jne., mutta
kasvatustieteellinen hapatus oli aluksi kova shokki. Sitten tapahtui
jotain.
Ostin Oulun yliopiston divarista käytetyn kurssikirjan eurolla, se oli
Donald Broadyn Piilo-opetussuunnitelma (Vastapaino, 1985). Vaikka kirja
muuten on Deweyläisen progressiivisen pedagogiikan ylistyslaulu, johon en
varauksetta yhdy (tai harvoin) oli kirjan ensimmäinen luku silmiä avaava.
Varsinkin ensimmäisen luvun toisen kappaleen sisältämät kaksi virkettä
kaappasivat minut mukaansa: "Lähes säännöllisesti käy niin, että jokainen
joka on kunnianhimoisesti omistautunut opettajan ammattiin kokee muutamien
vuosien kuluttua ns. käytäntöshokin. Tällöin kuilu sen tiedostavan
pedagogiikan, jota haluaa harjoittaa, ja sen välillä, mitä itseasiassa
huomaa luokassa tekevänsä, kasvaa ylittämättömäksi."
Kirjan ensimmäisten lukujen sanoma oli, että kouluissa opettajat
sopeuttavat (tahtoivat sitä tai eivät) oppilaita ison pääoman
hyväksikäytettäväksi työläismassaksi. Olin tutustunut kriittiseen
kasvatustieteeseen, joka pohjautui Marxin yhteiskunta-analyysiin (jota myös
Inkeri Kerola käytti [tahallaan tai tahtomatta]): koska pääoma vie
yhteiskuntaa, ja koulu on kiinteä osa sitä - on koulun tehtävänä tyydyttää
pääoman tarpeita.
Onneksi en löytänyt tästä kotia, sillä Marxilaisen kasvatustieteen
teoria on, että yhteiskunnan tila ohjaa opetusta - eikä koulun ja
yhteiskunnan vastavuoroista suhdetta tajuta.
Tämä kuitenkin johti kirjallisuuden ahmimiseen: erityisesti olen tutustunut
Paulo Freiren muotoilemaan pedagogiikkaan. Myös kandityötäni varten olen
ryhtynyt tutkimaan pedagogisten instituutioiden teoriaa, ja koulun ja
yhteiskunnan vuorovaikutusta. Mutta mitä pidemmälle olen mennyt, sitä
spesifisemmiksi ovat tekstit muuttuneet - ja erikoistuminen tuo mukanaan
näköalattomuuden (ainakin siltä tuntui). Mutta hällä väliä, olin löytänyt
oman alani, kipinäni syttyi - kasvatus- ja yhteiskuntatieteiden
rajapinnassa se on. Olen innostunut!
Siksi palasin takaisin. Nyt voin uusilla silmillä tarkastellen sanoa miltei
suoraan: Pauli Siljanderin Systemaattinen Johdatus Kasvatustieteeseen on
hieno kirja. (pitää myös muistaa, että kirjan kirjoittaja on tiedekuntani
dekaani, ja kirjan kirjoittamisessa olleet avustajat kuuluvat
opettajakuntaani) Kun ennen nukahdin sivun 30 kohdalla, nyt en ole jaksanut
oikein laittaa koko kirjaa alas. Se on nimensä mukaisesti systemaattinen
johdatus minulle nyt rakkaan tieteen pariin.
Pelottavaa on, etten ole tainnut koskaan aikaisemmin olla todella
innostunut jostain alasta.
torstai 7. kesäkuuta 2007
Onko Inkeri oikeassa?
Esa Suomisen blogia seuranneet ovat varmasti lukeneet postin "Aitovierille ja navettapolulle", joka alkaa seuraavalla lainauksella liittyen päiväkoteihin:
"Välttämättä on selvää se, että me olemme menneinä vuosina laitoksissa tehokasvattaneet lapsia teollisuuden tarpeisiin."
Mielipide on helppo sutia pois mielestä sen äkkiseltään selvän vanhoillisen katsantakannan perusteella. Kasvatustieteilijänä en voi jättää asiaa lojumaan yksin. Kun eilen yöaikaan palasin Oulun demareiden vaalityön kiitostapahtumasta, joka oli varsin mielenkiintoinen tilaisuus kun uudet ja vanhat toimijat kunnolla kohtasivat ja toverillisesti kokemuksiaan purkivat, hyppäsi kansanedustaja Kerolan lause mieleeni kirkkaaksi majakaksi sumun keskelle: "Olen kuullut tuon väitteen ennenkin, mutta lähde oli toinen."
Aloittakaamme siis matka koulutusinstitutioiden (jätän päiväkodit nyt vähemmälle ja keskityn kouluun) maailmaan viiden pennin filosofialla varustettuna:
Kenen ehdoilla koululaitos toimii
Koulun tehtävästä ei voi puhua, ellei sivua kysymystä: "kenen tarpeita koululaitos tyydyttää?" Itselleni on opetettu, että kasvatuksen ja koululaitoksen perimmäinen pyrkimys on oppilaan emansipaatio - mielen vapaus ja itsenäisyys. Toisaalta voimme agumentoida, että koulutuksen tärkein tehtävä on tehdä oppilaasta "yhteiskuntakelpoinen" - yhteiskunnan ja oman yhteisön eteen työtä tekevä entiteetti.
Realistisesti ajateltuna emme voi päästä kumpaankaan ääripäähän. On mielestäni naiivia ajatella, että pääsisimme koskaan todelliseen emansipaatioon, sillä ihminen kuitenkin peilaa itseään yhteiskunnan kautta. Samoin emme voi olla täysin alistettuina yhteiskunnan mekaanisina osina, sillä yhteiskunta muodostuu lopulta yksilöistä. Yksinkertaista, eikö?
Ei ole. Dietrich Benner esittää kirjansa "Allgemeine Pädagogik" (yleinen pedagogiikka) luvussa "Theorie pädagogischer Institutionen" (pedagogisten instituutioiden teoria), että pedagogisten instituutioiden praksikseen vaikuttavat taloudelliset, eettiset, poliittiset, esteettiset ja uskonnolliset tekijät. (Benner: Allgemeine Pädagogik, s. 184, Juventa 2001, München) Talous tarvitsee työntekijöitä, etiikka pyrkii tarkastelemaan ihmisen ehtoja, politiikka rakentaa omaa tulevaisuuden yhteiskuntaansa, estetiikka taas tuo mukanaan yhteiskunnan normit ja uskonto tuo - uskonnon.
Koululaitoksessa tapahtuva kehitys ei myöskään tule pelkästään ulkopuolelta, vaan myös kasvatustieteissä, oppiaineiden tieteellisessä kehityksessä ja ainedidaktisissa valinnoissa vaikutetaan koululaitoksen toimintaan huomattavasti. Moni näistä muutoksista pohjautuu koululaitoksen sisäisiin vaatimuksiin.
Opetuslaitosten tehtävä on siis valmistaa yhteiskunnassa toimivia yksilöitä, jotka kykenevät kriittiseen ajatteluun, mutta alistuvat yhteiskunnan asettamiin normeihin. Opetusta ohjaa samaan aikaan yksilön- ja yhteiskunnan tarpeet, joita tiede koittaa selvittää ja joihin se yrittää vastata.
Voimmeko siis sanoa suoraan, kenen koulu on?
Jatketaan tarkastelua:
Mikä on oppilaan etu, mikä yhteiskunnan?
Edesmenneen brasilialaisen pedagogin, Paulo Freiren, mukaan ihmisen tulee nousta oman tilanteensa tiedostavaksi yksilöksi, tästä tietoisuudesta kumpuaa ympäristön näkeminen ongelmina - ongelmina jotka ovat ratkaistavissa. Hänen mukaansa oppimisen on tarkoitus johtaa toimintaan ja muutokseen, ei yksilöiden sopeuttamiseen ja passivoimiseen yhteiskunnallisen tilanteen alle.
Toisaalta taas jo hyvinkin varhaisessa vaiheessa on nähty koulun merkitys juuri yhteiskunnan tarpeiden tyydyttäjänä. Vanhankaltaisen kansakoulupedagogiikan suuri nimi Johan Friedrich Herbart kiteytti koulutuksen tehtävän seuraavasti: "Valtio tarvitsee sotilaita, talonpoikia, käsityöläisiä ja virkamiehiä kyetäkseen toimimaan." (Herbart: Umriss pädagogischer Vorlesungen, 1984. Käännös kirjasta: Donald Broady, Piilo-opetussuunnitelma, s. 105, Vastapaino 1985, Tampere)
Eräs päätään nostanut liike argumentoikin tältä pohjalta, että kouluja ei itseasiassa tarvita, sillä sivistävä kasvatus on mahdollista saada kotoa ja yhteiskuntaa palveleva ammatti on opittavissa työpaikalla. Eli tapahtuisi eräänlainen paluu mestari-kisälli -perinteeseen.
Dietrich Bennerin mukaan tällainen ajattelu on naiivia, sillä koulun tehtävä nähdään tällaisessa argumentoinnissa pelkkänä tiedon siirtämispaikkana opettajan päästä oppilaalle. Koulun tehtävä ei ole pelkästään tiedon tarjoaminen, vaan myös oppilaan saattaminen yhteiskunnan osaksi, ja toinen osa liittyy toiseen lähtemättömästi. Yksilö ei voi kehittyä ilman yhteiskuntaa, samoin yhteiskunta ei voi kehittyä ilman yksilöä.
Käytännön esimerkiksi otan tekniikan:
Tekniikan kehitykselle on elintärkeää, että sen parissa toimivat ihmiset tuntevat oman alansa - ovat siis tekniikkaan koulutettuja. Toisaalta kehitystä ei tule ilman sivistystä ja sen mukanaan tuomaa kriittisyyttä, joka pyrkii kyseenalaistamaan sen hetkisen teknisen todellisuuden ja siten etsimään muutosta.
Itse saan näppyjä, kun kuulen jonkun argumentoivan, että koulutusta pitää kehittää teollisuuden, elinkeinoelämän jne jne. ehdoilla - tämä on typerää, sillä teollisuudelle, elinkeinolle ja muille on nimenomaan tärkeää, että heille opistoista tuleva työvoima omaa mahdollisimman laajan yleisen sivistystason (ja sivistyksellä en tarkoita, että pitää tuntea kirjallisuuden klassikot, vaan kykyä tarkastelemaan ympäristöään kriittisesti).
Freireläiseltä pohjalta voimme sanoa siis: Yksilön kehitys edistää yhteiskunnallista kehitystä, ja yhteiskunnallinen kehitys palvelee yksilön kehitystä.
Piilo-opetussuunnitelma
Koulun tehtävä on siis kaksijakoinen, oppilaan kehittäminen oppilaan omilla ja yhteiskunnan ehdoilla. Koulun opetussuunnitelma kertoo, millaisia tietoja ja taitoja oppilaan tulee koulussa oppia, mutta koulussa opitaan jotain aivan muutakin.
Philip Jackson tutki teoksessaan "Life in Classrooms" luokissa tapahtuvaa opetusta. Kirja on vuodelta 1968, mutta monet sen huomiot ovat voimassa vieläkin. Hänen mukaansa koulussa oppilaille opetettiin:
- Odottamista
- Joutumista alinomaan keskeyttämään työtä
- Tekemään sellaista, mistä ei ole kiinnostunut tai missä ei näe mitään tarkoitusta
- Olemaan piittaamatta ympärillä olevista kavereista
- Alistumaan
Eli oppilaita opetettiin kärsivällisyyteen: "Ilman tätä kykyä niiden ihmisten elämä, jotka joutuvat viettämään aikansa vankiloissamme, tehtaissamme, konttoreissamme ja kouluissamme, kävisi kurjaksi." (Jackson: Life in Classrooms, s. 18, Holt, Rinehart and Winston 1968, New York)
Vaikka opetus itsessään olisi hyvinkin progressiivista, asetetaan oppilaille aina vaatimuksia, niitä ovat: Vaatimus työskennellä yksilöllisesti, vaatimus olla tarkkaavainen, vaatimus osata odottaa, vaatimus kontrolloida itseään motorisesti ja verbaalisesti, vaatimus unohtaa oma kokemusmaailmansa ja vaatimus alistua opettajan näkymättömään auktoriteettiin. Tämänkaltaisia vaatimuksia on siis tapana kutsua "piilo-opetussuunnitelmaksi". (Broady, 1985)
Piilo-opetussuunnitelma syntyy tietoisen prosessin sijaan tiedostamatta koulutyön reunaehdoista: oppituntien pituudesta, oppiaineista, koulun hierarkiasta, koulutyön ja oppilaiden kokemusten välisestä kuilusta jne.
Broadyn kirjassa on lainaus Göran Palmin kirjasta "Bokslut Från LM", joka käsittelee pakoa työstä: "Myös teollisuustyöläinen kokee tulevaisuuspakoa. Hän kaipaakahvitaukoa kuten oppilas aamupäivän pitkää välituntia tai hyppytuntia, sitten iltapäivän taukoa, sitten työpäivän loppumista jne. Kaiken tämän oppilaat tunnistavat. He löytävät virstanpylväitä, jotka kannustavat eteenpäin. Puhumme palkkajärjestelmästä: urakka- vai kuukausipalkka? "Mutta mehän emme ainakaan työskentele urakalla emmekä saa mitään palkkaa!" Väite, että koulussa on myös palkkajärjestelmä oppilaita varten, saa välittömän vastauksen. Oppilaat yhdistävät sen heti: todistukset!" (Broady, 1985)
Tämän pohjalta voimme todeta Inkeri Kerolan väitteen olevan jopa oikeutettu. Mutta sen sijaan, että tämä kommentti pohjautuisi vanhoilliseen Herbartilaiseen käsitykseen koululaitoksen tehtävästä, voimme lukea Kerolan käyttävän lähestymistapanaan Marxilaista oppilaitoskritiikkiä, jonka yhtenä pohjana voidaan pitää Pääomassa esitettyä kuvausta, kuinka työläiset "polttomerkittiin, ruoskittiin ja kidutettiin palkkatyölle välttämättömään kuriin."
Inkeri Kerola - aito marxilainen yhteiskuntakriitikko!?
Hihittelin itseni uneen.
---------
Jälkeenpäin lisätty huomautus:
Vaikka Kerolan kritiikki on oikeutettu, on se silti monin tavoin virheellinen:
Broadyn sanoin: "Ensinnäkään se, mitä lapset itse asiassa oppivat ei ole koskaan täysin määräytynyt siitä, että valtio tarvitsee (kelpo) kansalaisia ja pääoma päteviä ja sopeutuvia palkkatyöläisiä.
Pääoman vaatimukset eivät koskaan läpäise luokkahuoneiden todellisuutta suoraan, joskin ne tietysti suurelta osin asettavat rajat sille, mitä koulussa saa tehdä. Pääoman vaatimukset "suodattuvat" ensin poliittisten päätöksentekoprosessien läpi ja lopputulos näkyy koulua koskevissa laeissa ja määrärahojen jaossa; tässä yhteydessä voivat esim. työväenluokan järjestäytyminen ja sosialidemokratian tasa-arvoideologia vaikuttaa asiaan. Ennen kuin valtion ohjeita toteutetaan käytännössä, asettuvat väliin koulutoimenjohtaja ja johtokunta, jotka jakavat kunnan varoja, karsivat tai tukevat pedagogisia aloitteita. Myös koulun rehtori, vanhempien mielipide, pedagoginen keskustelu sekä ennen kaikkea opettajakunnan ja kunkin koulun omat perinteet vaikuttavat niihin." (Broady, 1985)
Ei siis kannata ihan vielä menettää kaikkea uskoaan kouluihin...
---------------
Miten kouluja siis pitäisi kehittää?
Sen kun tietäisin.
Viimeaikoina piilo-opetussuunnitelman olemassaolo on tiedostettu, sen tietäminen kuuluu (tai ainakin pitäisi kuulua) jokaisen opettajan yleissivistykseen. Samoin kouluissa on tiedostettava sen yhteiskunnallinen tehtävä yksilön kehittämisen rinnalla. Yhteiskunnallisena tehtävänä koululla ei ole pelkästään tuottaa työntekijöitä elinkeinoelämälle, sillä yhteiskunta ulottuu myös sen ulkopuolelle (ovathan myös kodittomat, työttömät, moniongelmaiset osa yhteiskuntaa).
Koska koulu on kiinteä osa yhteiskuntaa, emme voi lähteä tutkimaan koulua, ellemme ota huomioon yhteiskuntaa. Ehkä kysymys ei olekaan siitä, mikä on koulun rooli yhteiskunnassa, vaan mikä on yhteiskunnan rooli. Kuka ohjaa yhteiskuntaa?
Koulun tehtävä tulisi mielestäni olla saada oppilas tajuamaan oma tilanteensa, ja täten näkemään mahdollisuuden sen aseman muuttamiseen. Koulun tehtävä ei ole siis jakaa tietoa, vaan opettaa sen tiedon käsittelyä.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - 8< - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
tiistai 5.6.2007: 6,2km aika 39min.
keskiviikko 6.6.2007: vapaa, saunailta
torstai 7.6.2007: syvä hiljaisuus...
"Välttämättä on selvää se, että me olemme menneinä vuosina laitoksissa tehokasvattaneet lapsia teollisuuden tarpeisiin."
- Inkeri Kerola (kesk.), kehyslähetekeskustelussa 29.5.
Mielipide on helppo sutia pois mielestä sen äkkiseltään selvän vanhoillisen katsantakannan perusteella. Kasvatustieteilijänä en voi jättää asiaa lojumaan yksin. Kun eilen yöaikaan palasin Oulun demareiden vaalityön kiitostapahtumasta, joka oli varsin mielenkiintoinen tilaisuus kun uudet ja vanhat toimijat kunnolla kohtasivat ja toverillisesti kokemuksiaan purkivat, hyppäsi kansanedustaja Kerolan lause mieleeni kirkkaaksi majakaksi sumun keskelle: "Olen kuullut tuon väitteen ennenkin, mutta lähde oli toinen."
Aloittakaamme siis matka koulutusinstitutioiden (jätän päiväkodit nyt vähemmälle ja keskityn kouluun) maailmaan viiden pennin filosofialla varustettuna:
Kenen ehdoilla koululaitos toimii
Koulun tehtävästä ei voi puhua, ellei sivua kysymystä: "kenen tarpeita koululaitos tyydyttää?" Itselleni on opetettu, että kasvatuksen ja koululaitoksen perimmäinen pyrkimys on oppilaan emansipaatio - mielen vapaus ja itsenäisyys. Toisaalta voimme agumentoida, että koulutuksen tärkein tehtävä on tehdä oppilaasta "yhteiskuntakelpoinen" - yhteiskunnan ja oman yhteisön eteen työtä tekevä entiteetti.
Realistisesti ajateltuna emme voi päästä kumpaankaan ääripäähän. On mielestäni naiivia ajatella, että pääsisimme koskaan todelliseen emansipaatioon, sillä ihminen kuitenkin peilaa itseään yhteiskunnan kautta. Samoin emme voi olla täysin alistettuina yhteiskunnan mekaanisina osina, sillä yhteiskunta muodostuu lopulta yksilöistä. Yksinkertaista, eikö?
Ei ole. Dietrich Benner esittää kirjansa "Allgemeine Pädagogik" (yleinen pedagogiikka) luvussa "Theorie pädagogischer Institutionen" (pedagogisten instituutioiden teoria), että pedagogisten instituutioiden praksikseen vaikuttavat taloudelliset, eettiset, poliittiset, esteettiset ja uskonnolliset tekijät. (Benner: Allgemeine Pädagogik, s. 184, Juventa 2001, München) Talous tarvitsee työntekijöitä, etiikka pyrkii tarkastelemaan ihmisen ehtoja, politiikka rakentaa omaa tulevaisuuden yhteiskuntaansa, estetiikka taas tuo mukanaan yhteiskunnan normit ja uskonto tuo - uskonnon.
Koululaitoksessa tapahtuva kehitys ei myöskään tule pelkästään ulkopuolelta, vaan myös kasvatustieteissä, oppiaineiden tieteellisessä kehityksessä ja ainedidaktisissa valinnoissa vaikutetaan koululaitoksen toimintaan huomattavasti. Moni näistä muutoksista pohjautuu koululaitoksen sisäisiin vaatimuksiin.
Opetuslaitosten tehtävä on siis valmistaa yhteiskunnassa toimivia yksilöitä, jotka kykenevät kriittiseen ajatteluun, mutta alistuvat yhteiskunnan asettamiin normeihin. Opetusta ohjaa samaan aikaan yksilön- ja yhteiskunnan tarpeet, joita tiede koittaa selvittää ja joihin se yrittää vastata.
Voimmeko siis sanoa suoraan, kenen koulu on?
Jatketaan tarkastelua:
Mikä on oppilaan etu, mikä yhteiskunnan?
Edesmenneen brasilialaisen pedagogin, Paulo Freiren, mukaan ihmisen tulee nousta oman tilanteensa tiedostavaksi yksilöksi, tästä tietoisuudesta kumpuaa ympäristön näkeminen ongelmina - ongelmina jotka ovat ratkaistavissa. Hänen mukaansa oppimisen on tarkoitus johtaa toimintaan ja muutokseen, ei yksilöiden sopeuttamiseen ja passivoimiseen yhteiskunnallisen tilanteen alle.
Toisaalta taas jo hyvinkin varhaisessa vaiheessa on nähty koulun merkitys juuri yhteiskunnan tarpeiden tyydyttäjänä. Vanhankaltaisen kansakoulupedagogiikan suuri nimi Johan Friedrich Herbart kiteytti koulutuksen tehtävän seuraavasti: "Valtio tarvitsee sotilaita, talonpoikia, käsityöläisiä ja virkamiehiä kyetäkseen toimimaan." (Herbart: Umriss pädagogischer Vorlesungen, 1984. Käännös kirjasta: Donald Broady, Piilo-opetussuunnitelma, s. 105, Vastapaino 1985, Tampere)
Eräs päätään nostanut liike argumentoikin tältä pohjalta, että kouluja ei itseasiassa tarvita, sillä sivistävä kasvatus on mahdollista saada kotoa ja yhteiskuntaa palveleva ammatti on opittavissa työpaikalla. Eli tapahtuisi eräänlainen paluu mestari-kisälli -perinteeseen.
Dietrich Bennerin mukaan tällainen ajattelu on naiivia, sillä koulun tehtävä nähdään tällaisessa argumentoinnissa pelkkänä tiedon siirtämispaikkana opettajan päästä oppilaalle. Koulun tehtävä ei ole pelkästään tiedon tarjoaminen, vaan myös oppilaan saattaminen yhteiskunnan osaksi, ja toinen osa liittyy toiseen lähtemättömästi. Yksilö ei voi kehittyä ilman yhteiskuntaa, samoin yhteiskunta ei voi kehittyä ilman yksilöä.
Käytännön esimerkiksi otan tekniikan:
Tekniikan kehitykselle on elintärkeää, että sen parissa toimivat ihmiset tuntevat oman alansa - ovat siis tekniikkaan koulutettuja. Toisaalta kehitystä ei tule ilman sivistystä ja sen mukanaan tuomaa kriittisyyttä, joka pyrkii kyseenalaistamaan sen hetkisen teknisen todellisuuden ja siten etsimään muutosta.
Itse saan näppyjä, kun kuulen jonkun argumentoivan, että koulutusta pitää kehittää teollisuuden, elinkeinoelämän jne jne. ehdoilla - tämä on typerää, sillä teollisuudelle, elinkeinolle ja muille on nimenomaan tärkeää, että heille opistoista tuleva työvoima omaa mahdollisimman laajan yleisen sivistystason (ja sivistyksellä en tarkoita, että pitää tuntea kirjallisuuden klassikot, vaan kykyä tarkastelemaan ympäristöään kriittisesti).
Freireläiseltä pohjalta voimme sanoa siis: Yksilön kehitys edistää yhteiskunnallista kehitystä, ja yhteiskunnallinen kehitys palvelee yksilön kehitystä.
Piilo-opetussuunnitelma
Koulun tehtävä on siis kaksijakoinen, oppilaan kehittäminen oppilaan omilla ja yhteiskunnan ehdoilla. Koulun opetussuunnitelma kertoo, millaisia tietoja ja taitoja oppilaan tulee koulussa oppia, mutta koulussa opitaan jotain aivan muutakin.
Philip Jackson tutki teoksessaan "Life in Classrooms" luokissa tapahtuvaa opetusta. Kirja on vuodelta 1968, mutta monet sen huomiot ovat voimassa vieläkin. Hänen mukaansa koulussa oppilaille opetettiin:
- Odottamista
- Joutumista alinomaan keskeyttämään työtä
- Tekemään sellaista, mistä ei ole kiinnostunut tai missä ei näe mitään tarkoitusta
- Olemaan piittaamatta ympärillä olevista kavereista
- Alistumaan
Eli oppilaita opetettiin kärsivällisyyteen: "Ilman tätä kykyä niiden ihmisten elämä, jotka joutuvat viettämään aikansa vankiloissamme, tehtaissamme, konttoreissamme ja kouluissamme, kävisi kurjaksi." (Jackson: Life in Classrooms, s. 18, Holt, Rinehart and Winston 1968, New York)
Vaikka opetus itsessään olisi hyvinkin progressiivista, asetetaan oppilaille aina vaatimuksia, niitä ovat: Vaatimus työskennellä yksilöllisesti, vaatimus olla tarkkaavainen, vaatimus osata odottaa, vaatimus kontrolloida itseään motorisesti ja verbaalisesti, vaatimus unohtaa oma kokemusmaailmansa ja vaatimus alistua opettajan näkymättömään auktoriteettiin. Tämänkaltaisia vaatimuksia on siis tapana kutsua "piilo-opetussuunnitelmaksi". (Broady, 1985)
Piilo-opetussuunnitelma syntyy tietoisen prosessin sijaan tiedostamatta koulutyön reunaehdoista: oppituntien pituudesta, oppiaineista, koulun hierarkiasta, koulutyön ja oppilaiden kokemusten välisestä kuilusta jne.
Broadyn kirjassa on lainaus Göran Palmin kirjasta "Bokslut Från LM", joka käsittelee pakoa työstä: "Myös teollisuustyöläinen kokee tulevaisuuspakoa. Hän kaipaakahvitaukoa kuten oppilas aamupäivän pitkää välituntia tai hyppytuntia, sitten iltapäivän taukoa, sitten työpäivän loppumista jne. Kaiken tämän oppilaat tunnistavat. He löytävät virstanpylväitä, jotka kannustavat eteenpäin. Puhumme palkkajärjestelmästä: urakka- vai kuukausipalkka? "Mutta mehän emme ainakaan työskentele urakalla emmekä saa mitään palkkaa!" Väite, että koulussa on myös palkkajärjestelmä oppilaita varten, saa välittömän vastauksen. Oppilaat yhdistävät sen heti: todistukset!" (Broady, 1985)
Tämän pohjalta voimme todeta Inkeri Kerolan väitteen olevan jopa oikeutettu. Mutta sen sijaan, että tämä kommentti pohjautuisi vanhoilliseen Herbartilaiseen käsitykseen koululaitoksen tehtävästä, voimme lukea Kerolan käyttävän lähestymistapanaan Marxilaista oppilaitoskritiikkiä, jonka yhtenä pohjana voidaan pitää Pääomassa esitettyä kuvausta, kuinka työläiset "polttomerkittiin, ruoskittiin ja kidutettiin palkkatyölle välttämättömään kuriin."
Inkeri Kerola - aito marxilainen yhteiskuntakriitikko!?
Hihittelin itseni uneen.
---------
Jälkeenpäin lisätty huomautus:
Vaikka Kerolan kritiikki on oikeutettu, on se silti monin tavoin virheellinen:
Broadyn sanoin: "Ensinnäkään se, mitä lapset itse asiassa oppivat ei ole koskaan täysin määräytynyt siitä, että valtio tarvitsee (kelpo) kansalaisia ja pääoma päteviä ja sopeutuvia palkkatyöläisiä.
Pääoman vaatimukset eivät koskaan läpäise luokkahuoneiden todellisuutta suoraan, joskin ne tietysti suurelta osin asettavat rajat sille, mitä koulussa saa tehdä. Pääoman vaatimukset "suodattuvat" ensin poliittisten päätöksentekoprosessien läpi ja lopputulos näkyy koulua koskevissa laeissa ja määrärahojen jaossa; tässä yhteydessä voivat esim. työväenluokan järjestäytyminen ja sosialidemokratian tasa-arvoideologia vaikuttaa asiaan. Ennen kuin valtion ohjeita toteutetaan käytännössä, asettuvat väliin koulutoimenjohtaja ja johtokunta, jotka jakavat kunnan varoja, karsivat tai tukevat pedagogisia aloitteita. Myös koulun rehtori, vanhempien mielipide, pedagoginen keskustelu sekä ennen kaikkea opettajakunnan ja kunkin koulun omat perinteet vaikuttavat niihin." (Broady, 1985)
Ei siis kannata ihan vielä menettää kaikkea uskoaan kouluihin...
---------------
Miten kouluja siis pitäisi kehittää?
Sen kun tietäisin.
Viimeaikoina piilo-opetussuunnitelman olemassaolo on tiedostettu, sen tietäminen kuuluu (tai ainakin pitäisi kuulua) jokaisen opettajan yleissivistykseen. Samoin kouluissa on tiedostettava sen yhteiskunnallinen tehtävä yksilön kehittämisen rinnalla. Yhteiskunnallisena tehtävänä koululla ei ole pelkästään tuottaa työntekijöitä elinkeinoelämälle, sillä yhteiskunta ulottuu myös sen ulkopuolelle (ovathan myös kodittomat, työttömät, moniongelmaiset osa yhteiskuntaa).
Koska koulu on kiinteä osa yhteiskuntaa, emme voi lähteä tutkimaan koulua, ellemme ota huomioon yhteiskuntaa. Ehkä kysymys ei olekaan siitä, mikä on koulun rooli yhteiskunnassa, vaan mikä on yhteiskunnan rooli. Kuka ohjaa yhteiskuntaa?
Koulun tehtävä tulisi mielestäni olla saada oppilas tajuamaan oma tilanteensa, ja täten näkemään mahdollisuuden sen aseman muuttamiseen. Koulun tehtävä ei ole siis jakaa tietoa, vaan opettaa sen tiedon käsittelyä.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - 8< - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
tiistai 5.6.2007: 6,2km aika 39min.
keskiviikko 6.6.2007: vapaa, saunailta
torstai 7.6.2007: syvä hiljaisuus...
tiistai 5. kesäkuuta 2007
Juoksu
Viittasin edellisessä postissani lenkkeilyyn, on aika jatkaa siitä.
Eilen otin aikaa itse nimeämäni lyhyen lenkin juoksuun. Kierros on aika tasan 4500m pitkä (ainakin Oulun kaupungin karttapalvelu sanoo niin) ja sen kiertämiseen kului aikaa 27min. Olen pitänyt tätä lenkkiä eräänlaisena itseni kanssa kisaamisen paikkana, vuosi sitten aikani heiluivat kahdenkymmenen minuutin paikkeilla.
Kuitenkin juostessani ajattelin, että jos haluan taas lähteä kunnolla liikkumaan, voi jonkinmoinen kunnon uudelleenhankkimisen seuranta hyvä tehdä. Ehkä se auttaisi motivoimaan myös vähän hiljaisempina aikoina, kun ei vain oikein jaksa. Sitten tietenkin päätin, että voisin pistää seurantaa blogiini, jolloin saan helposti huonoa täytettä aina välillä ilmaantuvia viikonkin postitustaukoja helpottamaan.
Tällainen projekti vaatii myös jonkin tavoitteen, ja se olkoon maraton.
Se, milloin tuon maratonin juoksen, on eri asia. Tiedän nimittäin kehoni, ja tiedän miten koville jalkani joutuvat kovassa treenissä. Kuten olen jo kertonut, en ole mikään maratoonarin arkkityyppi, vaan aika isokokoinen jässikkä. Ja ison massan kuljettaminen ei ole jaloille aina asfaltilla herkkua. Minulla on ollut toistuvasti säännöllisen lenkkeilyn välissä muutaman viikon taukoja ihan vain jalkojeni kipeytymisen takia.
Tämän takia jätän päätöksen pidemmän suorituksen tekemisestä aivan viime tippaan. Viime kesänä ilmoittauduin ensimmäiselle puolikkaalle maratonilleni muistaakseni kolme päivää ennen varsinaista suoritusta, kun olin varma, että jalkani kestävät. Kestiväthän ne.
Siksi todellinen tavoitteeni on itseasiassa juosta puolikas maraton joka kesä ja mahdollisuuksien mukaan katsoa, josko se täysi menisi. En ala kuitenkaan kovin hulluksi hölkkääjäksi. Tälle kesälle tavoitteenani on kuitenkin oman "pitkän lenkin" (17km) juoksu loppukesällä.
Tästä eteenpäin siis pyrin pitämään yllä säännöllisesti päivittyvää juoksuseurantaa, ja kaikki lukijat laulaa hallelujaa.
Alkaen nyt:
sunnuntai 3.6.2007: 10km aika 1:20
maanantai 4.6.2007 : 4,5km aika 0:27
Saapa nähdä, miten tämä kehittyy.
kuvassa "lyhyt lenkki" sinisellä merkittynä.
sunnuntai 3. kesäkuuta 2007
Liike
Joinain päivinä lenkillä tuntuu, kuin ei haluaisi lopettaa juoksemista ollenkaan. Sen tuntee jo ensimmäisistä askeleista lähtien, kuinka jalat vain vievät eteenpäin, eikä ongelmia ole näkyvissä. Sää oli päivällä kaunis, ehkä jopa hiukan kuuma (olisi pitänyt varata juotavaa mukaan, sillä olin lenkin päätteeksi aika kuiva), pieni myötäinen tuuli siivitti matkaani ja maailma loisti alkukesän nuoressa vehreydessä.
Tällaisissa tilanteissa harmittaa, kuinka viime talven aikana tuli päästettyä kunto hieman repsahtamaan, sillä kiinni otettavaa on taas paljon. Viimekesäisestä kunnosta olen perässä aika paljon - kympillä meni tänään 25min kauemmin kuin vuosi sitten. Elopainoakin on kymmenisen kiloa enemmän, puntari ilmaisi luvun 100kg - en ole kovin pienikokoinen ihminen.
Mitä siis tapahtui? Vuosi sitten lenkkeilin aktiivisesti ja kävin judoharjoituksissa. Kulutin suuria määriä energiaa ja söin sen mukaan. Sitten kesän jälkeen alkoi yhdistystoiminnan puolella tehtävät kasaantumaan samaan aikaan, kun päätin ottaa kaiken irti opiskelusta - ehtiminen tuli eteen. Kokoukset menivät judon päälle, ja baarivaliokunta kokoontui usein. Lenkkeilyinto putosi, vaikken sitä koskaan lopettanutkaan. Ongelma oli, että söin edelleen niinkuin minulla olisi kovakin treenikausi päällä - paljon.
Monesti olen heittänyt, että yhdistystoiminta tuhosi terveyteni - se on osittain totta, sillä vuodenvaihteen ympärillä muutamat sotkut poliittisessa maailmassa aiheutti ehkä enemmän stressiä, kuin niiden olisi pitänyt. Haluttomuus tehdä mitään valtasi alaa.
Mutta nyt on taas suunta ylöspäin, ja myös juokseminen tuntuu nautinnolliselta, olo on hyvä.
Mutta tälle avautumiselle on myös syynsä, nimittäin suihkussa lenkin jälkeen aloin ajattelemaan juuri ennen lähtöä kirjoittamaa, edellistä, postia. Halusin huomauttaa sen eron ideologian ja järjestelmän välillä hiukan paremmin. Muistaakseni Ulpu Iivari sanoi sen parhaiten: "kapitalismi on ideologia, markkinatalous on järjestelmä." (saatan hyvinkin olla väärässä tämän sanojasta)
Tunnustaudun markkinatalouden tukijaksi - tiettyyn rajaan asti. Tällainen järjestelmä on vaarallinen itsenäisenä oliona, kuten monen ajatusmaailmassa se esiintyy. Markkinatalous ei tee mitään, sen luomassa ympäristössä toimivat ihmiset tekevät. Ja koska ihminen on ihminen, luo on täysin vapaa markkinatalous todella otollinen paikka väärinkäytöksille.
Tämän takia, koska markkinatalous ei itsessään ole mitään ilman ihmisiä, on markkinatalouden olemuksen oltava ihmisten päätettävissä, ei nykyisenkaltaisten ideologioiden. Mitä läpinäkyvämpi ja demokraattisemmin ohjattu talousjärjestelmä - sen vähemmän epäoikeudenmukaisuutta sen sisällä. Ilman ihmistä ei olisi taloutta, miksi siis talouden tulisi olla ihmistä ohjaava tekijä?
Haluan nähdä globaalit pelisäännöt kaupalle, jotka on toteutettu ihmisen ehdoilla.
Tällaisissa tilanteissa harmittaa, kuinka viime talven aikana tuli päästettyä kunto hieman repsahtamaan, sillä kiinni otettavaa on taas paljon. Viimekesäisestä kunnosta olen perässä aika paljon - kympillä meni tänään 25min kauemmin kuin vuosi sitten. Elopainoakin on kymmenisen kiloa enemmän, puntari ilmaisi luvun 100kg - en ole kovin pienikokoinen ihminen.
Mitä siis tapahtui? Vuosi sitten lenkkeilin aktiivisesti ja kävin judoharjoituksissa. Kulutin suuria määriä energiaa ja söin sen mukaan. Sitten kesän jälkeen alkoi yhdistystoiminnan puolella tehtävät kasaantumaan samaan aikaan, kun päätin ottaa kaiken irti opiskelusta - ehtiminen tuli eteen. Kokoukset menivät judon päälle, ja baarivaliokunta kokoontui usein. Lenkkeilyinto putosi, vaikken sitä koskaan lopettanutkaan. Ongelma oli, että söin edelleen niinkuin minulla olisi kovakin treenikausi päällä - paljon.
Monesti olen heittänyt, että yhdistystoiminta tuhosi terveyteni - se on osittain totta, sillä vuodenvaihteen ympärillä muutamat sotkut poliittisessa maailmassa aiheutti ehkä enemmän stressiä, kuin niiden olisi pitänyt. Haluttomuus tehdä mitään valtasi alaa.
Mutta nyt on taas suunta ylöspäin, ja myös juokseminen tuntuu nautinnolliselta, olo on hyvä.
Mutta tälle avautumiselle on myös syynsä, nimittäin suihkussa lenkin jälkeen aloin ajattelemaan juuri ennen lähtöä kirjoittamaa, edellistä, postia. Halusin huomauttaa sen eron ideologian ja järjestelmän välillä hiukan paremmin. Muistaakseni Ulpu Iivari sanoi sen parhaiten: "kapitalismi on ideologia, markkinatalous on järjestelmä." (saatan hyvinkin olla väärässä tämän sanojasta)
Tunnustaudun markkinatalouden tukijaksi - tiettyyn rajaan asti. Tällainen järjestelmä on vaarallinen itsenäisenä oliona, kuten monen ajatusmaailmassa se esiintyy. Markkinatalous ei tee mitään, sen luomassa ympäristössä toimivat ihmiset tekevät. Ja koska ihminen on ihminen, luo on täysin vapaa markkinatalous todella otollinen paikka väärinkäytöksille.
Tämän takia, koska markkinatalous ei itsessään ole mitään ilman ihmisiä, on markkinatalouden olemuksen oltava ihmisten päätettävissä, ei nykyisenkaltaisten ideologioiden. Mitä läpinäkyvämpi ja demokraattisemmin ohjattu talousjärjestelmä - sen vähemmän epäoikeudenmukaisuutta sen sisällä. Ilman ihmistä ei olisi taloutta, miksi siis talouden tulisi olla ihmistä ohjaava tekijä?
Haluan nähdä globaalit pelisäännöt kaupalle, jotka on toteutettu ihmisen ehdoilla.
Sivistys
Kirjoitin kidutuksesta, heti perään luin pyykkikoneen säestäessä aamun hesaria, jossa sunnuntaidebatissa oli Eero Ojasen teksti "Sivistys on asenne". Miksi tämä teksti jäi päähäni, oli että Ojanen argumentoi sivistyksen olevan väkivallan vastakohta. Aiempaan kidutusväittelyyn tämä liittyy siten, että kidutuksen puolesta puhui kaksi länsimaisen "sivistyneen" demokratian edustajaa.
Voimmeko kutsua itseämme jotenkin enemmän sivistyneiksi ihmisiksi kuin toisia?
Ojanen myös kritisoi tekstissään nykyistä talouskeskeistä yhteiskuntaa, ja esitti uutta mallia - sivistysyhteiskuntaa, missä mm. "talous opitaan näkemään realistisesti, siis sivistyksen kautta ja sen tukijana."
Olen itse huolissani tilanteesta, missä oikealta tulee ideologiaa "talouden realiteeteiksi" uudelleen nimettynä. Onko tuloverojen laskeminen todellakin paras työllisyyttä lisäävä toimi? Omalle alalleni jos astun, kouluissa puhutaan "lahjakkaiden tukemisesta" (tasoryhmät) - tämä on aivan rationaalinen väite, eli sikäli oikein. Paitsi, ettemme pysty määrittelemään termiä "lahjakkuus" mitenkään tyydyttävästi.
Kriittinen ajattelu on tervetullut asia, mutta pelkän sivistyksen pohjalle en yhteiskuntaa perustaisi. Vaikka uskonkin, että tieto on ainoa tie vapauteen, tarvitsemme myös jonkin verran utopiaa ja arvoja. Voimme argumentoida, että sivistys itsessään on jo arvo, joka pitää sisällään tiedon ja ihmisten kunnioittamisen, jolloin se itseasiassa jo itsessään sotii omaa rationaalisuutta ja kriittisyyttä vastaan.
Uskon vapauteen, oikeudenmukaisuuteen, solidaarisuuteen ja tasa-arvoon. Uskon kykenenväni kriittiseen ajatteluun, mutta absoluuttisten totuuksien puuttuessa maailmasta, pitää omat mielipiteensä pohjata johonkin - niitä ovat arvot. Siksi pelkillä teorioilla ei voida maailmaa kehittää, sillä jokaisen teorian pystyy kumoamaan vastateorialla: tarvitsemme arvoja antamaan suunnan ja sivistystä antamaan keinot.
Niin oikeisto kuin vasemmistokin ovat langenneet ideologian ja järjestelmän sekoittamiseen. Tämä haittaa keskustelua esimerkiksi terveydenhuollon tulevaisuudesta Suomessa, kun kumpikin osapuoli käy asemasotaa omista juoksuhaudoistaan haudaten kaikki esiin nousevat sooloilijat uusine avauksineen aatteellisen konekivääritulen alle.
On siis kysyttävä - kumpi on tärkeämpi asia: keinot vai päämäärä?
On totta, ettemme tule koskaan saavuttamaan päämäärää, mutta onko se oikeutus sille, että keinoista tulee toimintamme lähde?
Voimmeko kutsua itseämme jotenkin enemmän sivistyneiksi ihmisiksi kuin toisia?
Ojanen myös kritisoi tekstissään nykyistä talouskeskeistä yhteiskuntaa, ja esitti uutta mallia - sivistysyhteiskuntaa, missä mm. "talous opitaan näkemään realistisesti, siis sivistyksen kautta ja sen tukijana."
Olen itse huolissani tilanteesta, missä oikealta tulee ideologiaa "talouden realiteeteiksi" uudelleen nimettynä. Onko tuloverojen laskeminen todellakin paras työllisyyttä lisäävä toimi? Omalle alalleni jos astun, kouluissa puhutaan "lahjakkaiden tukemisesta" (tasoryhmät) - tämä on aivan rationaalinen väite, eli sikäli oikein. Paitsi, ettemme pysty määrittelemään termiä "lahjakkuus" mitenkään tyydyttävästi.
Kriittinen ajattelu on tervetullut asia, mutta pelkän sivistyksen pohjalle en yhteiskuntaa perustaisi. Vaikka uskonkin, että tieto on ainoa tie vapauteen, tarvitsemme myös jonkin verran utopiaa ja arvoja. Voimme argumentoida, että sivistys itsessään on jo arvo, joka pitää sisällään tiedon ja ihmisten kunnioittamisen, jolloin se itseasiassa jo itsessään sotii omaa rationaalisuutta ja kriittisyyttä vastaan.
Uskon vapauteen, oikeudenmukaisuuteen, solidaarisuuteen ja tasa-arvoon. Uskon kykenenväni kriittiseen ajatteluun, mutta absoluuttisten totuuksien puuttuessa maailmasta, pitää omat mielipiteensä pohjata johonkin - niitä ovat arvot. Siksi pelkillä teorioilla ei voida maailmaa kehittää, sillä jokaisen teorian pystyy kumoamaan vastateorialla: tarvitsemme arvoja antamaan suunnan ja sivistystä antamaan keinot.
Niin oikeisto kuin vasemmistokin ovat langenneet ideologian ja järjestelmän sekoittamiseen. Tämä haittaa keskustelua esimerkiksi terveydenhuollon tulevaisuudesta Suomessa, kun kumpikin osapuoli käy asemasotaa omista juoksuhaudoistaan haudaten kaikki esiin nousevat sooloilijat uusine avauksineen aatteellisen konekivääritulen alle.
On siis kysyttävä - kumpi on tärkeämpi asia: keinot vai päämäärä?
On totta, ettemme tule koskaan saavuttamaan päämäärää, mutta onko se oikeutus sille, että keinoista tulee toimintamme lähde?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
