ylistyslaulu sienille

Sienet ovat yksi heikkouksistani, sienestys yksi jokavuotisista aktiviteeteistani. Viimeisinä viikkoina on satanut runsaasti, ja sehän merkitsee vain ja ainoastaan itiöemäkkeiden nousua maanpinnan yläpuolelle poimimista odottamaan. Ja kuinka paljon niitä olikaan, tatteja ja haperoita.

Harva asia pystyy ylittämään tunnelmaa, kun loppukesän ensimmäisten pimeiden aikana käsittelee sieniä säilöön eri muodoissaan, sipaisee välillä täyteläistä shirazia ja kuuntelee vanhaa detroitilaista technoa (niin minä ainakin teen) vienon sateen ropinan säestäessä toimia. Olen kolmannessa taivaassa.

Hihkun innosta, jos löydän poikkeuksellisen ylvään sienen. Lörpöttelen pienille, juuri maasta ylös pukkaaville kaunokaisille, olen todellakin kestämätön. Kaverina metsässä on tosin yleensä veljeni, joka on aivan samanlainen. Harrastus kulkee suvussa.

Kesä taittuu pikkuhiljaa syksyyn, tämä on suosikkiaikani vuodesta.

Kirjoitustauko loppumaan päin

Venähti päivitysväli hieman. Olen ottanut lomaa kaikesta ajattelua vaativasta toiminnasta: Tiede nurkkaan, tietokone kiinni, lehdet kasaksi, eristäytyminen ulkomaailmasta. Nyt elokuun alkaessa alkaa taas uusi aktivoituminen, nyt kaikki muut hommat alta pois ja sitten jatkan epäsäännöllisiä päivityksiä.

Piiri pieni pyörii

Hyvä minä! Mursin varpaani iskiessäni kahdesti peräkkäin jalkani tuolin jalkaan. Erityisen taidokasta tämä on siinä suhteessa, että viikonloppuna oli veljeni polttarit, jossa ohjelmana oli esimerkiksi paintball - erittäin hasardia (mutta pirun hauskaa) hommaa siis. Mutta muutamaa pientä mustelmaa lukuunottamatta säilyin hengissä. Sen sijaan sitten ihan muuten vaan kirjahyllyyn kurottaessani heti murran osia itsestäni. Onneksi varvas ei ole ihmiselimistön tärkeimpiin kuuluva osa.

Olisi paljon raflaavampaa puhua "taisteluvammoista", mutta kun ei niin ei.

Taisteluvammoista kärsii jokin toinen taho - SDP. Vaalitappio aukaisi silmiä: vanha monoliitti ei toimi, äänestäjäkunta poistuu autuaammille poliittisille laitumille, puolue on henkitoreissaan - onko tämä loppu? Vastahan minäkin pääsin alkuun.

Onneksi uusi alku on näkyvissä. Puolue on kuin kuuden miljoonan dollarin mies: "Steve Austin, astronaut. A man barely alive. Gentlemen, we can rebuild him. We have the technology. We have the capability to build the world's first bionic man. Steve Austin will be that man. Better than he was before. Better, stronger, faster."

Ja mikä parempi tapa tehdä puolueesta tehokkaampi, kuin murtaa nykyisenkaltainen pyramidinmuotoinen puoluehierarkia niin, että myös rivijäsenillä on parempi mahdollisuus saada sanottavansa kuuluviin? Ja piirit, kuka niitä tarvitsee, ne vain lisää yhden portaan lisää jo muutenkin mammuttimaiseen järjestelmään - heitetään hukkaan kaikki!

Olen kuullut paljon keskustelua juuri piirijärjestöjen asemasta - ne nähdään helposti turhina, muinaisina, raskaina rattaina. Kyllä - mutta piirien olemassaolo on mielestäni oikeutettua. Eikä pelkästään oikeutettua vaan elintärkeää. Se ei merkitse, etteikö muutosta silti tarvita.

Etelä-Suomi ja Helsinki ovat Oulun alueella käteviä kirosanoja. Politiikasta puhuttaessa monesti kuulen jonkun sanovan sanan "Helsinki" ja sitten nyökytellään päätä silmiä pyöritellen. Ne nähdään kaukaisina, siellä jossain, olevina omaa etuaan ajavina alueina, jotka unohtavat "meidän ongelmat". Itse olen joutunut aika koviin puolustustaisteluihin selittäessäni, miksi esimerkiksi pk-seudun kehäratahanke on tärkeä asia. Aluepolitiikka on vahva (tietenkin on muistettava Oulun läänin väri yleensäkin) ja mitä me pystymme tarjoamaan?

Tällä hetkellä pystymme tarjoamaan toimintaa kunnallisella tasolla, voimme liittyä paikallisiin työväenyhdistyksiin. Mutta seuraava taso, minne voimme siirtyä itseksemme, on jo valtakunnalliset yhdistykset. Alueelliseen toimintaan pääsee käytännössä ansioitumalla ensin omassa osastossaan, jolloin voi toivoa pääsevänsä piirikokousedustajaksi. Jipii!

Ongelma tulee eteen siinä, että monessa pienemmässä kunnassa paikallisyhdistykset ovat henkitoreissaan - toiminta on joko olematonta tai heikkoa. Ilman paikallista toimintaa, ei ole paikallista kiinnostusta - ilman liikettä, ei ole intoa lähteä seuraavalle tasolle. Isot yhdistykset omaavat resursseja tämän mielekkään poliittisen toiminnan luomiseen, ja pysyvät hengissä helpommin. Mutta pienillä paikkakunnilla vain emme ole lähellä ihmisten arkea, vaan näyttäydymme "isojen kaupunkien edunajajina".

Tämän takia haluan nähdä piirijärjestöjen ottavan aktiivisemman roolin piirissä.

Voisi esimerkiksi harkita, että piirijärjestöt siirtyisivät puolueosastoiksi (kunnallisen sijasta siis alueelliseksi) joihin sulautetaan pienet, huonosti toimivat ja väsyneet kunnalliset järjestöt. Tämä loisi eräänlaisen superosaston, joka pystyisi toimimaan aktiivisemmin alueellisesti ja isompien resurssien turvin antamaan potkua myös kunnallisille toimijoille.

Tuli mitä tuli. Piirijärjestöjen on saatava uusi, aktiivisempi rooli niin, että ne pystyvät toimimaan tehokkaasti siellä, missä apua tarvitaan. Jos haluamme, että ihmiset tulevat meidän luokse, on meidän otettava myös askel ihmisiä kohden.

(kuvassa virtapiiri)

Asiasta toiseen

Päälle kaksi viikkoa on kulunut edellisestä päivityksestä. On tullut kierreltyä hieman ympäriinsä, mökkeiltyä, vieteltyä kesää. Kirjoituksia olen aloittanut muutamia, mutta julkaisukuntoon en ole niitä päästänyt. On koulun ja yhteiskunnan välisen suhteen pohtimista, nuorena poliittisena "periferiassa" toimimisen kuvausta, valitusta kuinka vasen jalka estää lenkkipolulla käynnin ja niin edelleen.

On kuitenkin kesä, loma-aika, lämmintä - olen nyt kirjoittanut tätäkin tekstiä kuutisen tuntia.

Edellä olevan sanottuani voin todeta, etten ole kovin tehokas yksilö. Tuottavuuteni on täten matalalla tasolla laskettuna merkkiä/minuutti -mittarilla. Kuitenkin, jos otamme huomioon, että tämän postin kirjoittamisen ajan olen lukenut tutkimuksia terveydenhoidosta, voimme sanoa hankkineeni "lisäarvoa" tuottamalleni tekstille. Mutta koska en aio sivuta tätä lukemaani materiaalia tekstissä olen heittänyt resurssejani hukkaan.

Tehokkuus on hauska sana, se tuntuu olevan nykyään kaiken politiikan tavoite, kaukana tulevaisuudessa saavutettava palkinto. Yhteiskunnan tehokkuus on elintärkeää kilpailukyvyllemme ja sitä myöten valtion taloudelle. Hienoa!

Juttelin tässä päivänä eräänä tuttavani kanssa lounaalla, hän pyrki lukemaan kansantaloustiedettä kauppatieteelliseen tiedekuntaan, ja hän mainitsi pääsykoekirjansa käsityksistä opetuksesta. Kansantaloudellisesti opetus tulisi nähdä kirjan mielestä sijoituksena. Opetus on siis prosessi, jossa tuotetaan työvoimaa kansantalouden tarpeisiin - yksinkertaistettua, mutta pystyin hieman nyökyttelemään, tottakai koulutus tuo lisäarvoa koulutettujen työhön. Kirjan mukaan koulutus pitäisi siis nähdä plussana, paitsi humaanit aineet ja muutamat muut alat, jotka pitää nähdä vain resurssien tuhlauksena niiden tuottaessa lopulta vain tappiota yhteiskunnalle.

Anteeksi?

Aluksi huomautan, etten ole ehtinyt lukemaan kyseistä kirjaa (laitoin lukulistalle), joten edellinen pätkä on juuri toisen käden tietoa. Silti päätin kirjoittaa hieman tehokkuudesta, kansantaloudesta ja koulutuksesta (tietenkin kasvatustieteilijän näkökulmasta).

Tehokkuusajattelun perustana on kasvattaa tuotannon kulujen ja tuottojen välistä rakoa:

Tuotantolaitoksesi tuottaa tuotetta X. Käyttämällä resursseja 20 yksikköä tuotantolaitos tuottaa 10X. Voit siis esimerkiksi tehostaa tuotantoa siten, että käyttämällä 20 yksikköä resursseja tuotat 15X, tai että 10X tuotantoon tarvitset resursseja 15 yksikköä - kummallakin tavalla tuotantoprosessi tehostuu. Jos käytät 40 yksikköä resursseja saadaksesi 20X, tuotat enemmän, mutta et tehokkaammin. Yksinkertaista!

Siirrettynä kansantalouden kontekstiin voimme siis todellakin argumentoida, että koulutus on sijoitus, sillä se tuo arvoa juuri tuotantoprosessiin, vähentäen tuotteen tuottamiseen käytettäviä resursseja (työnantajalla menee vähemmän rahaa työntekijän kouluttamiseen, työntekijä tuo oman asiantuntemuksensa alasta mukanaan näin ehkä tehostaen tuotantoprosessia...). Tältä kannalta katsottuna onkin siis erittäin oikeutettua panostaa koulutuksessa juuri ammattilähtöisyyteen, sillä hyvällä osaamispohjalla varustettu työntekijä auttaa yhtiötä menestymään, joka lisää BKT:ta ja yhteiskunta menestyy.

Mutta, entä humanismi, taiteet sun muut "tuottamattomat" alat, jotka on taloudellista hukkaa?

Helena Kekkonen sivuaa tätä kysymystä omaelämänkerrassaan Rauhan Siltaa Rakentamassa (Kekkonen, 1993, Kirjapaja - Helsinki): "Miksi filosofiaa opiskellut muurari olisi toista huonompi siksi, että hänellä on myös henkisiä harrastuksia? Kun olosuhteet yhteiskunnassa muuttuvat, opiskelleen on helpompi löytää uusia työmahdollisuuksia ja opiskella lisää, myös aktivoitua muuhun toimintaan ja saada uutta sisältöä elämäänsä. Yksipuolisesti koulutettu tai ammattitaidoton ihminen on joka tapauksssa avuttomin muutosten edessä." (Kekkonen, 1993, s. 99)

En voi sanoa itse paremmin. Monipuolisuus koulutuksessa, tieteet ja taiteet laajentavat ihmisen tietojen ja taitojen pohjaa. Jos tämä ei suoraan auta työläistä työssään, saattaa hankittu pohja tuoda suunnattoman lisäarvon tilanteen muuttuessa. Koulussa käyty kuvaamataito saattaa olla insinöörille korvaamaton apu myöhemmässä elämässä jouduttaessa visualisoimaan kehitettyjä sovelluksia.

Tästä pääsemme itse postin aiheeseen: Oulun yliopistoon.

Kun katson rakasta kouluani, näen suunnattoman määrän potentiaalia ja käsittämätöntä välinpitämättömyyttä sen käyttämiseksi johonkin uuteen ja innostavaan. Tietotekniikkaa opiskellessani kuulin vähän väliä sisällöntuotannon tärkeydestä (tekniikalla ei itsessään ole arvoa, vaan sen käytöllä), ratkaisuna oli multimediakurssi! Tekniikka, tekniikan käyttö ja sisältö nähtiin vain tietotekniikan (ja tietojenkäsittelytieteen) opiskelijoiden ongelmana. Missään vaiheessa ei edes jaksettu ajatella, että yliopistolla tuotetaan koko ajan suunnattomia määriä sisältöä miltei valmiina käytettäväksi teknisissä sovelluksissa - humanistisessa ja kasvatustieteellisessä tiedekunnassa.

Esimerkkinä voin ottaa opetussofta: Opettavat, kasvattavaksi tarkoitetut sun muut softat voidaan jakaa karkeasti kahtia insinööri- ja opettajalähtöiseen luokkaan (aika karkea yleistys). Toiset sovellukset ovat sisällöltään perusteellisia ja mainioita, mutta tekninen toteutus ontuu pahasti - toiset taas ovat teknisesti kovaa tasoa, sisällön jäädessä jalkoihin. Mitä tapahtuisi, jos nämä saataisiin jotenkin yhdistettyä?

Haluan nähdä eri tieteenalojen opiskelijoiden tutustuvan toisiinsa, levittävän ideoita, aloittavan yhteistyötä ja tehden jotain uutta. Eri tieteitä ei tulisi nähdä toistensa kilpailijoina vaan tukijoina. Olisi saatava aikaan kaikille avoin foorumi, eräänlainen "senssipalvelu" missä eri alan osaajat voivat etsiä apua ongelmiinsa niiltä jotka saattaisivat pystyä auttamaan, missä pystyy heittämään ideoita ilmaan ja toivoa saavansa jonkun mukaan hulluun hankkeeseen. Haluan nähdä yliopiston jonain muunakin, kuin pelkkänä kouluna: elävänä yhteisönä, jossa pääsee näkemään, kuulemaan, oppimaan ja ajattelemaan.

Toisikohan se lisäarvoa yhteiskunnalle?

Papupadan porinaa

Paikallinen pizzabuffet mainostaa "pizzaviikkojaan" erikoisella tavalla: pizzaviikon aikana saa nimittäin syödä ja juoda niin paljon kuin haluaa! Tämä on radikaali markkinointitaktiikka verrattuna buffetin perinteiseen toimintaan - annetaan syödä ja juoda niin paljon kuin haluaa.

Uusi ulkoministerimme näyttää olevan taas mediamme uusi silmäterä - hän on tehnyt vierailuja viimeksi Yhdysvaltoihin, solminut suhteita, neuvotellut... Eli tehnyt kaikkea sitä, mitä ulkoministerin työnkuvaan kuuluu.

Tämän postin tarkoituksena ei ole mollata Ilkka Kanervaa, sillä ainakin hänen ministerikautensa alkutaival on osoittanut hänen suoriutuvan tehtävistään mallikkaasti. Toinen asia on media, joka tuntuu olevan Ilkka-boyn oma pieni puudeli - vihdoin meillä on ulkoministeri, jonka avulla pääsemme taas tapaaman presidentti Bushia!

Bushin tapaamisesta on tullut jonkinmoinen ulkopoliittinen graalin malja, jota lehdistömme tuntuu tavoittelevan. Toki on tärkeää pitää suhteet kunnossa yhdysvaltoihin, maailman ainoaan supervaltaan, mutta mikä hinku meillä yhtäkkiä tähän tapaamiseen on tullut? Sunnuntain Hesarin sunnuntai -sivujen kaksi ensimäistä sivua oli jopa pyhitetty Euroopan maiden johtajien Bush-vierailurankingille (Suomella 2 vierailua 2001-2007).

Näin on lyhyt ihmisten muisti, ja näin nopeasti muuttuu maailma. Muistaako kukaan reaktioita, kun pääministeri Paavo Lipponen vieraili Bushin luona vuonna 2002?

Vinkki: silloin ei hurrattu.

Edellisen tekstin höyryämisen jälkeen voin hiukan rauhoittuneena (miksi lie edes höyrysin, en tiedä) totean hallituksemme työstä seuraavaa: Odotettua toimintaa, valitettavia päätöksiä, muutamia mukavia yllätyksiä. En ole niitä, jotka odottavat sitä päivää, kun joku mokaa, ihan vain päästäkseni sanomaan tienneeni sen alusta lähtien. Toivon, että porvarihallitus onnistuu työssään, vieden kehitystä eteenpäin meillä ja maailmalla - toivoni on tosin pari kertaa jo järkkynyt.

-----------------------------

ti&ke 12. + 13.6. - 4,5km kumpanakin
"lyhyt lenkki" näyttää olevan nykyään se normaali kierros.

Höyryämistä

"Tyrmäysvoitto" julistaa otsikko Uutispäivä Demarissa. Helsingin Sanomien käyttämä termi on "Murskavoitto". Kyllä - nyt otti vasemmisto Ranskassa harvinaisen tehokkaasti turpiinsa, tuttu trendi ympäri Euroopan. Oikeisto jyllää, shampanja virtaa ja sikarit sauhuaa - on hyvä olla voittajana voittajien asialla. Entä me häviäjät, onko vasemmiston aika pistää rukkaset naulaan ja naru kaulaan?

En voi syyttää Suomen uutta hallitusta ainakaan toimeettomuudesta, sen toimet ovat näkyneet ja kuuluneet - töihin on ryhdytty ja viimeaikaisten kyselyjen mukaan kansan tuki on takana. Kansa on puhunut, ja sen ääntä on syytä kunnioittaa.

Käyn vähintään viikoittain nikkaroimassa jotain teknisen työn luokassa koulussa. Tiedekuntani henkilökunta tuntuu olevan jo hyvin perillä poliittisesta aktiivisuudestani, koska harvassa ovat ne kerrat, jolloin en joutuisi keskustelemaan politiikasta. Muutama päivä sitten, korjatessani imurini muoviosia, yksi teknisen työn ohjaajista kysyi: "Sanos Jaakko kun politiikkaa seuraat, miksi hallitus on aloittanut työnsä aivan nurinkurisesti?"

"Miten niin nurinkurisesti?" kysyin. "No katsos, normaalisti kun hallitus tulee valtaan, ensimmäisenä ajavat omia etujaan ja antavat itselleen. Tämä uusi hallitus on lähtenyt liikkeelle nurinkurisesti, kun he eivät ota itselleen vaan ottavat vastapuolelta pois." Yksinkertaistettu perusvastaukseni: "ideologista politiikkaa," ei kelvannut.

Samoin on käynyt Ruotsissa, jossa uusi oikeistokoalition hallitus pisti heti ensimmäisenä vuonna tuulemaan oikein kunnolla. Kauan rakennettuja yhteiskunnallisten turvaverkkojen rakenteita on murennettu, politiikka on ollut rakentavan sijaan purkavaa. Kansa on sen huomannut: "Ruotsin hallituksen suosio alamaissa" otsikoi Hesarin eilinen pääkirjoitus.

Tässä pääkirjoituksessa oli kuitenkin yksi kohta, joka kannattaa huomioida: "Jos vaalit olisivat nyt, valta vaihtuisi. Mutta seuraavat vaalit ovat vasta runsaan kolmen vuoden päästä, syyskuussa 2010." Hitsi, tuohan on perin juonikasta, tehdä ikävät leikkaukset (jotka saavat ihmiset takajaloilleen) heti kauden alussa ja luottaa ihmisten muistin lyhyyteen seuraavia vaaleja lähestyttäessä.

Ja mikäs siinä luottaessa: toki nyt Suomessa saa hallitus kuulla päivähoidon nollamaksuluokan poistosta, toki tulee lokaa päälle, mutta kun muutos on tehty - onko asia pinnalla enää vuoden kuluttua? On tottakai ihmisiä, joita tämä päätös tulee koskettamaan edelleenkin, mutta kuten monessa muussakin asiassa tulee julkinen keskustelu valitettavasti hiipumaan ajan myötä.

Onko liikaa sanottu, jos kutsuisin uuden hallituksemme nelivuotiskauden ohjelmaa pidennetyksi vaalikampanjaksi? Ei mielestäni. Eduskuntavaalien alla yksi merkittävimmistä keskustelun aiheista oli opiskelijoiden toimeentulo - hallitus päätti nostaa opintotukea syyslukukaudesta 2008 lähtien, juuri sopivasti kunnallisvaalien alla. Monet muutkin kauniit lupaukset odottavat vaalikauden loppuun täyttämistään. Ehkä tämä kelpaisi vastaukseksi, kun seuraavan kerran menen puuseppää leikkimään.

Tästä päästään takaisin alkuperäiseen kysymykseen: olisiko meidän vain parempi luovuttaa? Vastaus on ehdottomasti "ei". Ruotsin esimerkki jo osoittaa, että sosialidemokraattien vetämät linjat nauttivat kansan suosiota. Monessa kyselyssä on todettu ihmisten haluavan ennemmin parempia yhteiskunnallisia palveluita kuin verovähennyksiä. Arvomme jakaa kansainvälisesti miljoonat ja taas miljoonat ihmiset. Emme voi luovuttaa, mutta muutoksia on tehtävä.

Tämän takia odotankin SDP:n totuuskomission raporttia, sen pohjalta viriävää keskustelua ja toivottavasti sen mukanaan tuomaa liikettä. Uskon edelleen, että muutos tulee - ja sen mukana uusi nousu kohti entistä vahvempaa liikettä.

Kokoomus on ollut viimeisissä gallupeissa suurimman kannatuksen omaava puolue:
"Pakkohan tämän on tällä hinnalla olla hyvää," sanoi kerran vieressäni irvistelevä mies, oululaisessa viskivalikoimastaan tunnetussa pubissa, tilattuaan: "kalleinta mitä teillä on!"


(kuvassa höyrykone)
----------------------------------

torstai 7.6. - 4,5km
sunnuntai 10.6. - 10km
ja nyt lenkille.

Tämä on testi

Koska bloggerilla on mahdollisuus lähettää blogiin postauksia
sähköpostilla, päätin koittaa tätäkin vaihtoehtoa. Jos kaikki toimii hyvin,
saatan käyttää tätä vaihtoehtoa vastaisuudessa vapaammin - ja sehän
tarkoittaa säännöllisempää kirjoittelua (eli juuri sitä mitä maailma
tarvitsee).

Tämän mailin testiluonteesta johtuen voinkin sitten käyttää tilaisuuden
hyväkseni ja kerrata elämän pieniä iloja. Tällä hetkellä rentoudun -
kuuntelen radiosta klassista, siemailen hiukan punaviiniä ja luen hyvää
kirjaa: Pauli Siljanderin Systemaattinen Johdatus Kasvatustieteeseen.

Mutta hetkinen, eikös tuo ole aika yleisluontoinen teos kasvatustieteistä?

Kyllä, kyseessä on kirja, jonka pohjalta käydyn kurssin olen suorittanut
kolmisen vuotta sitten (kasvatustieteiden peruskurssi) ja joka oli
itseasiassa minulla jopa pääsykoekirjana. Miksi siis olen palannut
takaisin sen ääreen - eihän minun periaatteessa tarvitse.

Syy on edellisen postin jälkeen potemani pedagoginen krapula, heittelin
termejä sinne tänne, esitin asioita eestä ja takaa. Mutta lopulta minua
vaivasi epäilys siitä, että tajuankohan itsekään kaikkea sitä, mistä olen
puhumassa.

Lukiessani pääsykokeisiin ja peruskurssin tenttiin Siljanderin teosta,
julistin sen mielessäni puisevimmaksi kirjaksi ikinä. En itseasiassa
jaksanut lukea muutamaakymmentä sivua enempää koko roskaa - miksi minun
pitäisi tietää mitä eri aspekteja termi "sivistys" pitää sisällään? Minä
halusin päästä luokkahuoneeseen, tekemään ja toimimaan. Pyh teorialle,
eihän sillä lasten keskellä mitään tee!

Opiskellessani tietotekniikkaa en ollut tottunut kovin tieteelliseen
tekstiin - toki luin tekstejä tekniikasta jne., mutta
kasvatustieteellinen hapatus oli aluksi kova shokki. Sitten tapahtui
jotain.

Ostin Oulun yliopiston divarista käytetyn kurssikirjan eurolla, se oli
Donald Broadyn Piilo-opetussuunnitelma (Vastapaino, 1985). Vaikka kirja
muuten on Deweyläisen progressiivisen pedagogiikan ylistyslaulu, johon en
varauksetta yhdy (tai harvoin) oli kirjan ensimmäinen luku silmiä avaava.

Varsinkin ensimmäisen luvun toisen kappaleen sisältämät kaksi virkettä
kaappasivat minut mukaansa: "Lähes säännöllisesti käy niin, että jokainen
joka on kunnianhimoisesti omistautunut opettajan ammattiin kokee muutamien
vuosien kuluttua ns. käytäntöshokin. Tällöin kuilu sen tiedostavan
pedagogiikan, jota haluaa harjoittaa, ja sen välillä, mitä itseasiassa
huomaa luokassa tekevänsä, kasvaa ylittämättömäksi."

Kirjan ensimmäisten lukujen sanoma oli, että kouluissa opettajat
sopeuttavat (tahtoivat sitä tai eivät) oppilaita ison pääoman
hyväksikäytettäväksi työläismassaksi. Olin tutustunut kriittiseen
kasvatustieteeseen, joka pohjautui Marxin yhteiskunta-analyysiin (jota myös
Inkeri Kerola käytti [tahallaan tai tahtomatta]): koska pääoma vie
yhteiskuntaa, ja koulu on kiinteä osa sitä - on koulun tehtävänä tyydyttää
pääoman tarpeita.

Onneksi en löytänyt tästä kotia, sillä Marxilaisen kasvatustieteen
teoria on, että yhteiskunnan tila ohjaa opetusta - eikä koulun ja
yhteiskunnan vastavuoroista suhdetta tajuta.

Tämä kuitenkin johti kirjallisuuden ahmimiseen: erityisesti olen tutustunut
Paulo Freiren muotoilemaan pedagogiikkaan. Myös kandityötäni varten olen
ryhtynyt tutkimaan pedagogisten instituutioiden teoriaa, ja koulun ja
yhteiskunnan vuorovaikutusta. Mutta mitä pidemmälle olen mennyt, sitä
spesifisemmiksi ovat tekstit muuttuneet - ja erikoistuminen tuo mukanaan
näköalattomuuden (ainakin siltä tuntui). Mutta hällä väliä, olin löytänyt
oman alani, kipinäni syttyi - kasvatus- ja yhteiskuntatieteiden
rajapinnassa se on. Olen innostunut!

Siksi palasin takaisin. Nyt voin uusilla silmillä tarkastellen sanoa miltei
suoraan: Pauli Siljanderin Systemaattinen Johdatus Kasvatustieteeseen on
hieno kirja. (pitää myös muistaa, että kirjan kirjoittaja on tiedekuntani
dekaani, ja kirjan kirjoittamisessa olleet avustajat kuuluvat
opettajakuntaani) Kun ennen nukahdin sivun 30 kohdalla, nyt en ole jaksanut
oikein laittaa koko kirjaa alas. Se on nimensä mukaisesti systemaattinen
johdatus minulle nyt rakkaan tieteen pariin.

Pelottavaa on, etten ole tainnut koskaan aikaisemmin olla todella
innostunut jostain alasta.