Mikä on Suomen linja?

Aamulehti soitti, pyysivät minun vastaavan kyselyyn, joka oli lähetetty poliittisten nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen johdoille. Koko asiassa oli vain yksi kysymys: pitäisikö suomalaisten poliitikoiden boikotoida Pekingin olympialaisten avajaisia Kiinan ihmisoikeuskysymyksen takia?

Voi kuinka kauniin yksinkertainen kysymys onkaan. Tietenkinhän meidän tulee taistella ihmisoikeuksien puolesta kaikkialla maailmassa!

Mutta miten? Samalla, kun torumme Kiinaa sen ihmisoikeustilanteesta, olemme kilvan hieromassa uusia kauppasuhteita sen kanssa täten omalta osaltamme legitimoiden maan poliittista tilanetta. Samaa teemme esimerkiksi Turkmenistanin ja myös Venäjän kanssa.

Ymmärrän täysin tällaisen kehityksen syyn, on helppo järkeillä että taloudellisen yhteistyön kautta on meillä myös mahdollisuuksia vaikuttaa maan poliittiseen tilanteeseen. On helppo iskostaa omaa agendaansa muiden kaaliin, kun he ovat taloudellisesti meistä riippuvaisia.

Mutta miten on laita Kiinan ja Venäjän tapaisten mahtimaiden kanssa? Länsimaat ovat yhä riippuvaisempia suuren ja mahtavan itäisen naapurimme energiasta ja kaukoidän tuotannosta. Kun samaan aikaan nämä valtiot ovat yhä riippuvaisempia globaaleista markkinoista, joiden johdossa länsimaat ovat, päädymme kansainväliseen viha-rakkaus-riippuvuussuhteeseen. Tilanne on kuin politiikan Päivien Viemää.

Onko siis poliitikkojemme boikotoitava Pekingin olympialaisten avajaisia?

Tarjolla on oiva tilaisuus poliittiselle käsienpesulle. On mahdollista ottaa näkyvästi kantaa ihmisoikeuksien puolesta samalla ehkä toivoen, että Kiina tekisi tilanteelleen jotain. En kuitenkaan usko tällaisen boikotin muuttavan nykytilannetta juuri mihinkään. Ehkä tilanne Tiibetissä hieman hellittää, muttei juuri muuta. Samalla voimme osoitella että: "olemme tehneet asialle jo jotain, jättämällä avajaiset väliin."

Meitä vaivaa ulkopoliittinen linjattomuus, joka näkyy monin paikoin hyvinkin jakomielisinä sanoina ja tekoina. Heitänkin ilmoille kysymyksen: mikä on Suomen suhtautuminen Kiinaan, sen ihmisoikeuskysymyksiin ja sen talouteen?

Entä se avajaisten boikotointi?

Vastasin kysymykseen kyllä.
Suurin varauksin.

Tämä teksti on omistettu Knuutilankankaan kuutosille

Tänään loppui työrupeamani sijaisopettajana Knuutilankankaan ala-asteella.

Jättäessäni viimeistä kertaa lohikäärmeen muotoisen koulurakennuksen taakseni tällä erää, muutamat oppilaat toivoivat, että kirjoittaisin heistä tänne. Olivat viikonlopun aikana etsineet tämän blogin käsiinsä, hyvin kätevää toimintaa heiltä. Kun vielä kysyivät musiikkimieltymyksistäni, niin päätin kertoa, mitä kuuntelin itse ollessani kuudesluokkalainen.

Tässä siis teille nykyiset kuutoset, musiikkia miltei kahdenkymmenen vuoden takaa (Linkit youtubeen, se on hieno keksintö)

KLF - 3 a.m. Eternal
AC/DC - Thunderstruck
Raptori - Debi Gibson (ei musiikkivideota)
Guns N'Roses - You Could Be mine
The Prodigy - Out of Space (voi hitsi, mikä musiikkivideo)
2 Unlimited - Twilight Zone
De La Soul - Ring Ring Ring

Jokohan tuossa olisi tarpeeksi. Nauttikaa.

Seesteisyys

Seesteisyys on ollut menneen viikon voimasana elämässäni. Tämä johtuu siitä, että sain monta takaraivossa tykyttelevää tehtävää hoidettua pois alta ja vähennettyä muutenkin taakkaa.

Saimme Oulun demariopiskelijoissa vihdoin vuoden 2007 päätökseen: tilit, paperit sun muut kuntoon ja paperit toimitettua Oulun kaupungille. Tästä syystä pystyin hyvällä omatunnolla luopumaan paikastani OOSYn puheenjohtajana. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Emilia Tervonen, ja uskon hänen kykenevän antavan uuden piristysruiskeen yhdistykselle, johon olen ehtinyt jo kovin kiintyä.

Toisaalla koin aikamoisen rökäletappion puoluekokousedustajavaalissa, en päässyt edustamaan. Ensijärkytyksen hälvettyä aloin kokemaan varsin autuasta tyhjyyden tunnetta: minun ei tarvitse stressata siitäkään niin paljoa. Tiedän Haapalan Antin, ainoana nuorena oululaisena edustajana, hoitavan homman kunnialla kotiin. Lisäksi kun sain tietää muualta tulevan ison määrän nuorta ja pätevää väkeä kokoukseen, voin hengittää senkin suhteen kevyemmin.

Kolmanneksi opintoni kulkevat taas eteenpäin. Järjestötoiminta ja politiikka veivät syksyllä liikaa aikaani ja voimavarojani, mutta nyt sielläkin näkyy valoa tunnelin päässä. Aion edelleen valmistua tulevaisuudessa, ja nimenomaan opettajaksi - parempaa alaa ei ole.

Olen poikkeuksellisesti tilanteessa, missä minun ei tarvitse polttaa kynttilää kahdesta päästä. Voin edelleen tehdä niin, mutta sille ei ole mitään pakottavaa syytä. Olin montaa nuorta aktiivia rasittavassa tilanteessa, vastuun kasautumisessa.

Tällaiseen tilanteeseen joutuminen on petollisen helppoa. Kun uusi nuori astuu näyttämölle ja osoittaa aktiivisuuttaan, hänet huomataan: nuoriso- ja opiskelijapuolella aktiivien vaihtuvuus on sen verran kovaa, että uusi veri on aina tervetullutta. Hetken liikkeen hyväksi toimittuaan, nuori saa ensimmäisen vastuutehtävän - yleensä paikka jonkin yhdistyksen hallituksessa. Tämä tehtävä on harvoin ylitsepääsemättömän vaikea, eikä täten rasita uutta toimijaa kovinkaan. Helppoa! sanoi hevonen ku heinää söi.

Kaikki olisikin mainiota ja mukavaa, jos tämä riittäisi. Mutta aktiivisia toimijoita on kovin vähän Suomen laajan järjestökentän tarpeitten ruokkimiseksi. Ja varsinkin demaripuolella on pikkuhiljaa nostettu päätä ja annettu nuorille vastuuta ja mahdollisuuksia. Sanan levittyä uudesta toimijasta alkaa noste. Yhtäkkiä mitä kummallisimpiin järjestöihin avautuu paikkoja, kohta käydään kauppaa kuntien luottamustehtävistä ja sitten liikutaan jo valtakunnallisella tasolla.

Välillä on ollut vaikea kuunnella puheita, missä vanhemmat toimijat siniset silmät kiiluen julistavat: "nyt kun meillä on näitä nuoria toimijoita, on heille syytä antaa vastuuta!" Kiitos luottamuksesta, mutta myös nuoret ovat ihmisiä inhimillisine rajoineen. Totuus on, että nuorista aktiiveista on poliittisessa toiminnassa pulaa, antamalla yhä kasvavassa määrin luottamustehtäviä nuorille, myös kasataan näitä tehtäviä pienen joukon harteille. Lisäksi on muistettava, että nuorilla aktiiveilla on monesti myös kova kansalaisjärjestötausta, joten tekemistä ei ole missään vaiheessa ainakaan liian vähän.

Mutta mikäpä siinä on näitä tehtäviä vastaanottaessa, pääasiassahan ne ovat pieniä kakunpaloja, muutama tunti jonain iltana kuukaudessa. On myös melkoisen mieltä ylentävää kuulla oma nimensä esitettynä johonkin tehtävään: "hei, minut on huomattu!" Näin tapahtui minulle. Oltuani puolitoista vuotta aktiivisesti mukana toiminnassa laskin luottamustehtävieni määrän, se oli 14.

Kykeninkö toimimaan aktiivisesti kaikissa? No en tietenkään! Minunhan piti (ja pitää) elää myös normaalia elämää ja opiskella. Asiat tuli hoidettua helposti puolivillaisesti ja vasemmalla kädellä, kun ne hoidettua tuli. Se ei ollut hyväksi minulle eikä niille, joille näitä hommia tein.

Olinko uupunut? Erittäin.

Uusi tehtävä ei ole aina hieno tilaisuus, luottamuksen saaminen ei ole aina siunaus. Paras neuvo, jonka pystyn sanomaan uusille toimijoille on: opi sanomaan ei.