Asiasta toiseen

Päälle kaksi viikkoa on kulunut edellisestä päivityksestä. On tullut kierreltyä hieman ympäriinsä, mökkeiltyä, vieteltyä kesää. Kirjoituksia olen aloittanut muutamia, mutta julkaisukuntoon en ole niitä päästänyt. On koulun ja yhteiskunnan välisen suhteen pohtimista, nuorena poliittisena "periferiassa" toimimisen kuvausta, valitusta kuinka vasen jalka estää lenkkipolulla käynnin ja niin edelleen.

On kuitenkin kesä, loma-aika, lämmintä - olen nyt kirjoittanut tätäkin tekstiä kuutisen tuntia.

Edellä olevan sanottuani voin todeta, etten ole kovin tehokas yksilö. Tuottavuuteni on täten matalalla tasolla laskettuna merkkiä/minuutti -mittarilla. Kuitenkin, jos otamme huomioon, että tämän postin kirjoittamisen ajan olen lukenut tutkimuksia terveydenhoidosta, voimme sanoa hankkineeni "lisäarvoa" tuottamalleni tekstille. Mutta koska en aio sivuta tätä lukemaani materiaalia tekstissä olen heittänyt resurssejani hukkaan.

Tehokkuus on hauska sana, se tuntuu olevan nykyään kaiken politiikan tavoite, kaukana tulevaisuudessa saavutettava palkinto. Yhteiskunnan tehokkuus on elintärkeää kilpailukyvyllemme ja sitä myöten valtion taloudelle. Hienoa!

Juttelin tässä päivänä eräänä tuttavani kanssa lounaalla, hän pyrki lukemaan kansantaloustiedettä kauppatieteelliseen tiedekuntaan, ja hän mainitsi pääsykoekirjansa käsityksistä opetuksesta. Kansantaloudellisesti opetus tulisi nähdä kirjan mielestä sijoituksena. Opetus on siis prosessi, jossa tuotetaan työvoimaa kansantalouden tarpeisiin - yksinkertaistettua, mutta pystyin hieman nyökyttelemään, tottakai koulutus tuo lisäarvoa koulutettujen työhön. Kirjan mukaan koulutus pitäisi siis nähdä plussana, paitsi humaanit aineet ja muutamat muut alat, jotka pitää nähdä vain resurssien tuhlauksena niiden tuottaessa lopulta vain tappiota yhteiskunnalle.

Anteeksi?

Aluksi huomautan, etten ole ehtinyt lukemaan kyseistä kirjaa (laitoin lukulistalle), joten edellinen pätkä on juuri toisen käden tietoa. Silti päätin kirjoittaa hieman tehokkuudesta, kansantaloudesta ja koulutuksesta (tietenkin kasvatustieteilijän näkökulmasta).

Tehokkuusajattelun perustana on kasvattaa tuotannon kulujen ja tuottojen välistä rakoa:

Tuotantolaitoksesi tuottaa tuotetta X. Käyttämällä resursseja 20 yksikköä tuotantolaitos tuottaa 10X. Voit siis esimerkiksi tehostaa tuotantoa siten, että käyttämällä 20 yksikköä resursseja tuotat 15X, tai että 10X tuotantoon tarvitset resursseja 15 yksikköä - kummallakin tavalla tuotantoprosessi tehostuu. Jos käytät 40 yksikköä resursseja saadaksesi 20X, tuotat enemmän, mutta et tehokkaammin. Yksinkertaista!

Siirrettynä kansantalouden kontekstiin voimme siis todellakin argumentoida, että koulutus on sijoitus, sillä se tuo arvoa juuri tuotantoprosessiin, vähentäen tuotteen tuottamiseen käytettäviä resursseja (työnantajalla menee vähemmän rahaa työntekijän kouluttamiseen, työntekijä tuo oman asiantuntemuksensa alasta mukanaan näin ehkä tehostaen tuotantoprosessia...). Tältä kannalta katsottuna onkin siis erittäin oikeutettua panostaa koulutuksessa juuri ammattilähtöisyyteen, sillä hyvällä osaamispohjalla varustettu työntekijä auttaa yhtiötä menestymään, joka lisää BKT:ta ja yhteiskunta menestyy.

Mutta, entä humanismi, taiteet sun muut "tuottamattomat" alat, jotka on taloudellista hukkaa?

Helena Kekkonen sivuaa tätä kysymystä omaelämänkerrassaan Rauhan Siltaa Rakentamassa (Kekkonen, 1993, Kirjapaja - Helsinki): "Miksi filosofiaa opiskellut muurari olisi toista huonompi siksi, että hänellä on myös henkisiä harrastuksia? Kun olosuhteet yhteiskunnassa muuttuvat, opiskelleen on helpompi löytää uusia työmahdollisuuksia ja opiskella lisää, myös aktivoitua muuhun toimintaan ja saada uutta sisältöä elämäänsä. Yksipuolisesti koulutettu tai ammattitaidoton ihminen on joka tapauksssa avuttomin muutosten edessä." (Kekkonen, 1993, s. 99)

En voi sanoa itse paremmin. Monipuolisuus koulutuksessa, tieteet ja taiteet laajentavat ihmisen tietojen ja taitojen pohjaa. Jos tämä ei suoraan auta työläistä työssään, saattaa hankittu pohja tuoda suunnattoman lisäarvon tilanteen muuttuessa. Koulussa käyty kuvaamataito saattaa olla insinöörille korvaamaton apu myöhemmässä elämässä jouduttaessa visualisoimaan kehitettyjä sovelluksia.

Tästä pääsemme itse postin aiheeseen: Oulun yliopistoon.

Kun katson rakasta kouluani, näen suunnattoman määrän potentiaalia ja käsittämätöntä välinpitämättömyyttä sen käyttämiseksi johonkin uuteen ja innostavaan. Tietotekniikkaa opiskellessani kuulin vähän väliä sisällöntuotannon tärkeydestä (tekniikalla ei itsessään ole arvoa, vaan sen käytöllä), ratkaisuna oli multimediakurssi! Tekniikka, tekniikan käyttö ja sisältö nähtiin vain tietotekniikan (ja tietojenkäsittelytieteen) opiskelijoiden ongelmana. Missään vaiheessa ei edes jaksettu ajatella, että yliopistolla tuotetaan koko ajan suunnattomia määriä sisältöä miltei valmiina käytettäväksi teknisissä sovelluksissa - humanistisessa ja kasvatustieteellisessä tiedekunnassa.

Esimerkkinä voin ottaa opetussofta: Opettavat, kasvattavaksi tarkoitetut sun muut softat voidaan jakaa karkeasti kahtia insinööri- ja opettajalähtöiseen luokkaan (aika karkea yleistys). Toiset sovellukset ovat sisällöltään perusteellisia ja mainioita, mutta tekninen toteutus ontuu pahasti - toiset taas ovat teknisesti kovaa tasoa, sisällön jäädessä jalkoihin. Mitä tapahtuisi, jos nämä saataisiin jotenkin yhdistettyä?

Haluan nähdä eri tieteenalojen opiskelijoiden tutustuvan toisiinsa, levittävän ideoita, aloittavan yhteistyötä ja tehden jotain uutta. Eri tieteitä ei tulisi nähdä toistensa kilpailijoina vaan tukijoina. Olisi saatava aikaan kaikille avoin foorumi, eräänlainen "senssipalvelu" missä eri alan osaajat voivat etsiä apua ongelmiinsa niiltä jotka saattaisivat pystyä auttamaan, missä pystyy heittämään ideoita ilmaan ja toivoa saavansa jonkun mukaan hulluun hankkeeseen. Haluan nähdä yliopiston jonain muunakin, kuin pelkkänä kouluna: elävänä yhteisönä, jossa pääsee näkemään, kuulemaan, oppimaan ja ajattelemaan.

Toisikohan se lisäarvoa yhteiskunnalle?

Papupadan porinaa

Paikallinen pizzabuffet mainostaa "pizzaviikkojaan" erikoisella tavalla: pizzaviikon aikana saa nimittäin syödä ja juoda niin paljon kuin haluaa! Tämä on radikaali markkinointitaktiikka verrattuna buffetin perinteiseen toimintaan - annetaan syödä ja juoda niin paljon kuin haluaa.

Uusi ulkoministerimme näyttää olevan taas mediamme uusi silmäterä - hän on tehnyt vierailuja viimeksi Yhdysvaltoihin, solminut suhteita, neuvotellut... Eli tehnyt kaikkea sitä, mitä ulkoministerin työnkuvaan kuuluu.

Tämän postin tarkoituksena ei ole mollata Ilkka Kanervaa, sillä ainakin hänen ministerikautensa alkutaival on osoittanut hänen suoriutuvan tehtävistään mallikkaasti. Toinen asia on media, joka tuntuu olevan Ilkka-boyn oma pieni puudeli - vihdoin meillä on ulkoministeri, jonka avulla pääsemme taas tapaaman presidentti Bushia!

Bushin tapaamisesta on tullut jonkinmoinen ulkopoliittinen graalin malja, jota lehdistömme tuntuu tavoittelevan. Toki on tärkeää pitää suhteet kunnossa yhdysvaltoihin, maailman ainoaan supervaltaan, mutta mikä hinku meillä yhtäkkiä tähän tapaamiseen on tullut? Sunnuntain Hesarin sunnuntai -sivujen kaksi ensimäistä sivua oli jopa pyhitetty Euroopan maiden johtajien Bush-vierailurankingille (Suomella 2 vierailua 2001-2007).

Näin on lyhyt ihmisten muisti, ja näin nopeasti muuttuu maailma. Muistaako kukaan reaktioita, kun pääministeri Paavo Lipponen vieraili Bushin luona vuonna 2002?

Vinkki: silloin ei hurrattu.

Edellisen tekstin höyryämisen jälkeen voin hiukan rauhoittuneena (miksi lie edes höyrysin, en tiedä) totean hallituksemme työstä seuraavaa: Odotettua toimintaa, valitettavia päätöksiä, muutamia mukavia yllätyksiä. En ole niitä, jotka odottavat sitä päivää, kun joku mokaa, ihan vain päästäkseni sanomaan tienneeni sen alusta lähtien. Toivon, että porvarihallitus onnistuu työssään, vieden kehitystä eteenpäin meillä ja maailmalla - toivoni on tosin pari kertaa jo järkkynyt.

-----------------------------

ti&ke 12. + 13.6. - 4,5km kumpanakin
"lyhyt lenkki" näyttää olevan nykyään se normaali kierros.

Höyryämistä

"Tyrmäysvoitto" julistaa otsikko Uutispäivä Demarissa. Helsingin Sanomien käyttämä termi on "Murskavoitto". Kyllä - nyt otti vasemmisto Ranskassa harvinaisen tehokkaasti turpiinsa, tuttu trendi ympäri Euroopan. Oikeisto jyllää, shampanja virtaa ja sikarit sauhuaa - on hyvä olla voittajana voittajien asialla. Entä me häviäjät, onko vasemmiston aika pistää rukkaset naulaan ja naru kaulaan?

En voi syyttää Suomen uutta hallitusta ainakaan toimeettomuudesta, sen toimet ovat näkyneet ja kuuluneet - töihin on ryhdytty ja viimeaikaisten kyselyjen mukaan kansan tuki on takana. Kansa on puhunut, ja sen ääntä on syytä kunnioittaa.

Käyn vähintään viikoittain nikkaroimassa jotain teknisen työn luokassa koulussa. Tiedekuntani henkilökunta tuntuu olevan jo hyvin perillä poliittisesta aktiivisuudestani, koska harvassa ovat ne kerrat, jolloin en joutuisi keskustelemaan politiikasta. Muutama päivä sitten, korjatessani imurini muoviosia, yksi teknisen työn ohjaajista kysyi: "Sanos Jaakko kun politiikkaa seuraat, miksi hallitus on aloittanut työnsä aivan nurinkurisesti?"

"Miten niin nurinkurisesti?" kysyin. "No katsos, normaalisti kun hallitus tulee valtaan, ensimmäisenä ajavat omia etujaan ja antavat itselleen. Tämä uusi hallitus on lähtenyt liikkeelle nurinkurisesti, kun he eivät ota itselleen vaan ottavat vastapuolelta pois." Yksinkertaistettu perusvastaukseni: "ideologista politiikkaa," ei kelvannut.

Samoin on käynyt Ruotsissa, jossa uusi oikeistokoalition hallitus pisti heti ensimmäisenä vuonna tuulemaan oikein kunnolla. Kauan rakennettuja yhteiskunnallisten turvaverkkojen rakenteita on murennettu, politiikka on ollut rakentavan sijaan purkavaa. Kansa on sen huomannut: "Ruotsin hallituksen suosio alamaissa" otsikoi Hesarin eilinen pääkirjoitus.

Tässä pääkirjoituksessa oli kuitenkin yksi kohta, joka kannattaa huomioida: "Jos vaalit olisivat nyt, valta vaihtuisi. Mutta seuraavat vaalit ovat vasta runsaan kolmen vuoden päästä, syyskuussa 2010." Hitsi, tuohan on perin juonikasta, tehdä ikävät leikkaukset (jotka saavat ihmiset takajaloilleen) heti kauden alussa ja luottaa ihmisten muistin lyhyyteen seuraavia vaaleja lähestyttäessä.

Ja mikäs siinä luottaessa: toki nyt Suomessa saa hallitus kuulla päivähoidon nollamaksuluokan poistosta, toki tulee lokaa päälle, mutta kun muutos on tehty - onko asia pinnalla enää vuoden kuluttua? On tottakai ihmisiä, joita tämä päätös tulee koskettamaan edelleenkin, mutta kuten monessa muussakin asiassa tulee julkinen keskustelu valitettavasti hiipumaan ajan myötä.

Onko liikaa sanottu, jos kutsuisin uuden hallituksemme nelivuotiskauden ohjelmaa pidennetyksi vaalikampanjaksi? Ei mielestäni. Eduskuntavaalien alla yksi merkittävimmistä keskustelun aiheista oli opiskelijoiden toimeentulo - hallitus päätti nostaa opintotukea syyslukukaudesta 2008 lähtien, juuri sopivasti kunnallisvaalien alla. Monet muutkin kauniit lupaukset odottavat vaalikauden loppuun täyttämistään. Ehkä tämä kelpaisi vastaukseksi, kun seuraavan kerran menen puuseppää leikkimään.

Tästä päästään takaisin alkuperäiseen kysymykseen: olisiko meidän vain parempi luovuttaa? Vastaus on ehdottomasti "ei". Ruotsin esimerkki jo osoittaa, että sosialidemokraattien vetämät linjat nauttivat kansan suosiota. Monessa kyselyssä on todettu ihmisten haluavan ennemmin parempia yhteiskunnallisia palveluita kuin verovähennyksiä. Arvomme jakaa kansainvälisesti miljoonat ja taas miljoonat ihmiset. Emme voi luovuttaa, mutta muutoksia on tehtävä.

Tämän takia odotankin SDP:n totuuskomission raporttia, sen pohjalta viriävää keskustelua ja toivottavasti sen mukanaan tuomaa liikettä. Uskon edelleen, että muutos tulee - ja sen mukana uusi nousu kohti entistä vahvempaa liikettä.

Kokoomus on ollut viimeisissä gallupeissa suurimman kannatuksen omaava puolue:
"Pakkohan tämän on tällä hinnalla olla hyvää," sanoi kerran vieressäni irvistelevä mies, oululaisessa viskivalikoimastaan tunnetussa pubissa, tilattuaan: "kalleinta mitä teillä on!"


(kuvassa höyrykone)
----------------------------------

torstai 7.6. - 4,5km
sunnuntai 10.6. - 10km
ja nyt lenkille.

Tämä on testi

Koska bloggerilla on mahdollisuus lähettää blogiin postauksia
sähköpostilla, päätin koittaa tätäkin vaihtoehtoa. Jos kaikki toimii hyvin,
saatan käyttää tätä vaihtoehtoa vastaisuudessa vapaammin - ja sehän
tarkoittaa säännöllisempää kirjoittelua (eli juuri sitä mitä maailma
tarvitsee).

Tämän mailin testiluonteesta johtuen voinkin sitten käyttää tilaisuuden
hyväkseni ja kerrata elämän pieniä iloja. Tällä hetkellä rentoudun -
kuuntelen radiosta klassista, siemailen hiukan punaviiniä ja luen hyvää
kirjaa: Pauli Siljanderin Systemaattinen Johdatus Kasvatustieteeseen.

Mutta hetkinen, eikös tuo ole aika yleisluontoinen teos kasvatustieteistä?

Kyllä, kyseessä on kirja, jonka pohjalta käydyn kurssin olen suorittanut
kolmisen vuotta sitten (kasvatustieteiden peruskurssi) ja joka oli
itseasiassa minulla jopa pääsykoekirjana. Miksi siis olen palannut
takaisin sen ääreen - eihän minun periaatteessa tarvitse.

Syy on edellisen postin jälkeen potemani pedagoginen krapula, heittelin
termejä sinne tänne, esitin asioita eestä ja takaa. Mutta lopulta minua
vaivasi epäilys siitä, että tajuankohan itsekään kaikkea sitä, mistä olen
puhumassa.

Lukiessani pääsykokeisiin ja peruskurssin tenttiin Siljanderin teosta,
julistin sen mielessäni puisevimmaksi kirjaksi ikinä. En itseasiassa
jaksanut lukea muutamaakymmentä sivua enempää koko roskaa - miksi minun
pitäisi tietää mitä eri aspekteja termi "sivistys" pitää sisällään? Minä
halusin päästä luokkahuoneeseen, tekemään ja toimimaan. Pyh teorialle,
eihän sillä lasten keskellä mitään tee!

Opiskellessani tietotekniikkaa en ollut tottunut kovin tieteelliseen
tekstiin - toki luin tekstejä tekniikasta jne., mutta
kasvatustieteellinen hapatus oli aluksi kova shokki. Sitten tapahtui
jotain.

Ostin Oulun yliopiston divarista käytetyn kurssikirjan eurolla, se oli
Donald Broadyn Piilo-opetussuunnitelma (Vastapaino, 1985). Vaikka kirja
muuten on Deweyläisen progressiivisen pedagogiikan ylistyslaulu, johon en
varauksetta yhdy (tai harvoin) oli kirjan ensimmäinen luku silmiä avaava.

Varsinkin ensimmäisen luvun toisen kappaleen sisältämät kaksi virkettä
kaappasivat minut mukaansa: "Lähes säännöllisesti käy niin, että jokainen
joka on kunnianhimoisesti omistautunut opettajan ammattiin kokee muutamien
vuosien kuluttua ns. käytäntöshokin. Tällöin kuilu sen tiedostavan
pedagogiikan, jota haluaa harjoittaa, ja sen välillä, mitä itseasiassa
huomaa luokassa tekevänsä, kasvaa ylittämättömäksi."

Kirjan ensimmäisten lukujen sanoma oli, että kouluissa opettajat
sopeuttavat (tahtoivat sitä tai eivät) oppilaita ison pääoman
hyväksikäytettäväksi työläismassaksi. Olin tutustunut kriittiseen
kasvatustieteeseen, joka pohjautui Marxin yhteiskunta-analyysiin (jota myös
Inkeri Kerola käytti [tahallaan tai tahtomatta]): koska pääoma vie
yhteiskuntaa, ja koulu on kiinteä osa sitä - on koulun tehtävänä tyydyttää
pääoman tarpeita.

Onneksi en löytänyt tästä kotia, sillä Marxilaisen kasvatustieteen
teoria on, että yhteiskunnan tila ohjaa opetusta - eikä koulun ja
yhteiskunnan vastavuoroista suhdetta tajuta.

Tämä kuitenkin johti kirjallisuuden ahmimiseen: erityisesti olen tutustunut
Paulo Freiren muotoilemaan pedagogiikkaan. Myös kandityötäni varten olen
ryhtynyt tutkimaan pedagogisten instituutioiden teoriaa, ja koulun ja
yhteiskunnan vuorovaikutusta. Mutta mitä pidemmälle olen mennyt, sitä
spesifisemmiksi ovat tekstit muuttuneet - ja erikoistuminen tuo mukanaan
näköalattomuuden (ainakin siltä tuntui). Mutta hällä väliä, olin löytänyt
oman alani, kipinäni syttyi - kasvatus- ja yhteiskuntatieteiden
rajapinnassa se on. Olen innostunut!

Siksi palasin takaisin. Nyt voin uusilla silmillä tarkastellen sanoa miltei
suoraan: Pauli Siljanderin Systemaattinen Johdatus Kasvatustieteeseen on
hieno kirja. (pitää myös muistaa, että kirjan kirjoittaja on tiedekuntani
dekaani, ja kirjan kirjoittamisessa olleet avustajat kuuluvat
opettajakuntaani) Kun ennen nukahdin sivun 30 kohdalla, nyt en ole jaksanut
oikein laittaa koko kirjaa alas. Se on nimensä mukaisesti systemaattinen
johdatus minulle nyt rakkaan tieteen pariin.

Pelottavaa on, etten ole tainnut koskaan aikaisemmin olla todella
innostunut jostain alasta.

Onko Inkeri oikeassa?

Esa Suomisen blogia seuranneet ovat varmasti lukeneet postin "Aitovierille ja navettapolulle", joka alkaa seuraavalla lainauksella liittyen päiväkoteihin:

"Välttämättä on selvää se, että me olemme menneinä vuosina laitoksissa tehokasvattaneet lapsia teollisuuden tarpeisiin."

- Inkeri Kerola (kesk.), kehyslähetekeskustelussa 29.5.

Mielipide on helppo sutia pois mielestä sen äkkiseltään selvän vanhoillisen katsantakannan perusteella. Kasvatustieteilijänä en voi jättää asiaa lojumaan yksin. Kun eilen yöaikaan palasin Oulun demareiden vaalityön kiitostapahtumasta, joka oli varsin mielenkiintoinen tilaisuus kun uudet ja vanhat toimijat kunnolla kohtasivat ja toverillisesti kokemuksiaan purkivat, hyppäsi kansanedustaja Kerolan lause mieleeni kirkkaaksi majakaksi sumun keskelle: "Olen kuullut tuon väitteen ennenkin, mutta lähde oli toinen."

Aloittakaamme siis matka koulutusinstitutioiden (jätän päiväkodit nyt vähemmälle ja keskityn kouluun) maailmaan viiden pennin filosofialla varustettuna:


Kenen ehdoilla koululaitos toimii

Koulun tehtävästä ei voi puhua, ellei sivua kysymystä: "kenen tarpeita koululaitos tyydyttää?" Itselleni on opetettu, että kasvatuksen ja koululaitoksen perimmäinen pyrkimys on oppilaan emansipaatio - mielen vapaus ja itsenäisyys. Toisaalta voimme agumentoida, että koulutuksen tärkein tehtävä on tehdä oppilaasta "yhteiskuntakelpoinen" - yhteiskunnan ja oman yhteisön eteen työtä tekevä entiteetti.

Realistisesti ajateltuna emme voi päästä kumpaankaan ääripäähän. On mielestäni naiivia ajatella, että pääsisimme koskaan todelliseen emansipaatioon, sillä ihminen kuitenkin peilaa itseään yhteiskunnan kautta. Samoin emme voi olla täysin alistettuina yhteiskunnan mekaanisina osina, sillä yhteiskunta muodostuu lopulta yksilöistä. Yksinkertaista, eikö?

Ei ole. Dietrich Benner esittää kirjansa "Allgemeine Pädagogik" (yleinen pedagogiikka) luvussa "Theorie pädagogischer Institutionen" (pedagogisten instituutioiden teoria), että pedagogisten instituutioiden praksikseen vaikuttavat taloudelliset, eettiset, poliittiset, esteettiset ja uskonnolliset tekijät. (Benner: Allgemeine Pädagogik, s. 184, Juventa 2001, München) Talous tarvitsee työntekijöitä, etiikka pyrkii tarkastelemaan ihmisen ehtoja, politiikka rakentaa omaa tulevaisuuden yhteiskuntaansa, estetiikka taas tuo mukanaan yhteiskunnan normit ja uskonto tuo - uskonnon.

Koululaitoksessa tapahtuva kehitys ei myöskään tule pelkästään ulkopuolelta, vaan myös kasvatustieteissä, oppiaineiden tieteellisessä kehityksessä ja ainedidaktisissa valinnoissa vaikutetaan koululaitoksen toimintaan huomattavasti. Moni näistä muutoksista pohjautuu koululaitoksen sisäisiin vaatimuksiin.

Opetuslaitosten tehtävä on siis valmistaa yhteiskunnassa toimivia yksilöitä, jotka kykenevät kriittiseen ajatteluun, mutta alistuvat yhteiskunnan asettamiin normeihin. Opetusta ohjaa samaan aikaan yksilön- ja yhteiskunnan tarpeet, joita tiede koittaa selvittää ja joihin se yrittää vastata.

Voimmeko siis sanoa suoraan, kenen koulu on?
Jatketaan tarkastelua:


Mikä on oppilaan etu, mikä yhteiskunnan?

Edesmenneen brasilialaisen pedagogin, Paulo Freiren, mukaan ihmisen tulee nousta oman tilanteensa tiedostavaksi yksilöksi, tästä tietoisuudesta kumpuaa ympäristön näkeminen ongelmina - ongelmina jotka ovat ratkaistavissa. Hänen mukaansa oppimisen on tarkoitus johtaa toimintaan ja muutokseen, ei yksilöiden sopeuttamiseen ja passivoimiseen yhteiskunnallisen tilanteen alle.

Toisaalta taas jo hyvinkin varhaisessa vaiheessa on nähty koulun merkitys juuri yhteiskunnan tarpeiden tyydyttäjänä. Vanhankaltaisen kansakoulupedagogiikan suuri nimi Johan Friedrich Herbart kiteytti koulutuksen tehtävän seuraavasti: "Valtio tarvitsee sotilaita, talonpoikia, käsityöläisiä ja virkamiehiä kyetäkseen toimimaan." (Herbart: Umriss pädagogischer Vorlesungen, 1984. Käännös kirjasta: Donald Broady, Piilo-opetussuunnitelma, s. 105, Vastapaino 1985, Tampere)

Eräs päätään nostanut liike argumentoikin tältä pohjalta, että kouluja ei itseasiassa tarvita, sillä sivistävä kasvatus on mahdollista saada kotoa ja yhteiskuntaa palveleva ammatti on opittavissa työpaikalla. Eli tapahtuisi eräänlainen paluu mestari-kisälli -perinteeseen.

Dietrich Bennerin mukaan tällainen ajattelu on naiivia, sillä koulun tehtävä nähdään tällaisessa argumentoinnissa pelkkänä tiedon siirtämispaikkana opettajan päästä oppilaalle. Koulun tehtävä ei ole pelkästään tiedon tarjoaminen, vaan myös oppilaan saattaminen yhteiskunnan osaksi, ja toinen osa liittyy toiseen lähtemättömästi. Yksilö ei voi kehittyä ilman yhteiskuntaa, samoin yhteiskunta ei voi kehittyä ilman yksilöä.

Käytännön esimerkiksi otan tekniikan:
Tekniikan kehitykselle on elintärkeää, että sen parissa toimivat ihmiset tuntevat oman alansa - ovat siis tekniikkaan koulutettuja. Toisaalta kehitystä ei tule ilman sivistystä ja sen mukanaan tuomaa kriittisyyttä, joka pyrkii kyseenalaistamaan sen hetkisen teknisen todellisuuden ja siten etsimään muutosta.

Itse saan näppyjä, kun kuulen jonkun argumentoivan, että koulutusta pitää kehittää teollisuuden, elinkeinoelämän jne jne. ehdoilla - tämä on typerää, sillä teollisuudelle, elinkeinolle ja muille on nimenomaan tärkeää, että heille opistoista tuleva työvoima omaa mahdollisimman laajan yleisen sivistystason (ja sivistyksellä en tarkoita, että pitää tuntea kirjallisuuden klassikot, vaan kykyä tarkastelemaan ympäristöään kriittisesti).

Freireläiseltä pohjalta voimme sanoa siis: Yksilön kehitys edistää yhteiskunnallista kehitystä, ja yhteiskunnallinen kehitys palvelee yksilön kehitystä.



Piilo-opetussuunnitelma

Koulun tehtävä on siis kaksijakoinen, oppilaan kehittäminen oppilaan omilla ja yhteiskunnan ehdoilla. Koulun opetussuunnitelma kertoo, millaisia tietoja ja taitoja oppilaan tulee koulussa oppia, mutta koulussa opitaan jotain aivan muutakin.

Philip Jackson tutki teoksessaan "Life in Classrooms" luokissa tapahtuvaa opetusta. Kirja on vuodelta 1968, mutta monet sen huomiot ovat voimassa vieläkin. Hänen mukaansa koulussa oppilaille opetettiin:

- Odottamista
- Joutumista alinomaan keskeyttämään työtä
- Tekemään sellaista, mistä ei ole kiinnostunut tai missä ei näe mitään tarkoitusta
- Olemaan piittaamatta ympärillä olevista kavereista
- Alistumaan

Eli oppilaita opetettiin kärsivällisyyteen: "Ilman tätä kykyä niiden ihmisten elämä, jotka joutuvat viettämään aikansa vankiloissamme, tehtaissamme, konttoreissamme ja kouluissamme, kävisi kurjaksi." (Jackson: Life in Classrooms, s. 18, Holt, Rinehart and Winston 1968, New York)

Vaikka opetus itsessään olisi hyvinkin progressiivista, asetetaan oppilaille aina vaatimuksia, niitä ovat: Vaatimus työskennellä yksilöllisesti, vaatimus olla tarkkaavainen, vaatimus osata odottaa, vaatimus kontrolloida itseään motorisesti ja verbaalisesti, vaatimus unohtaa oma kokemusmaailmansa ja vaatimus alistua opettajan näkymättömään auktoriteettiin. Tämänkaltaisia vaatimuksia on siis tapana kutsua "piilo-opetussuunnitelmaksi". (Broady, 1985)

Piilo-opetussuunnitelma syntyy tietoisen prosessin sijaan tiedostamatta koulutyön reunaehdoista: oppituntien pituudesta, oppiaineista, koulun hierarkiasta, koulutyön ja oppilaiden kokemusten välisestä kuilusta jne.

Broadyn kirjassa on lainaus Göran Palmin kirjasta "Bokslut Från LM", joka käsittelee pakoa työstä: "Myös teollisuustyöläinen kokee tulevaisuuspakoa. Hän kaipaakahvitaukoa kuten oppilas aamupäivän pitkää välituntia tai hyppytuntia, sitten iltapäivän taukoa, sitten työpäivän loppumista jne. Kaiken tämän oppilaat tunnistavat. He löytävät virstanpylväitä, jotka kannustavat eteenpäin. Puhumme palkkajärjestelmästä: urakka- vai kuukausipalkka? "Mutta mehän emme ainakaan työskentele urakalla emmekä saa mitään palkkaa!" Väite, että koulussa on myös palkkajärjestelmä oppilaita varten, saa välittömän vastauksen. Oppilaat yhdistävät sen heti: todistukset!" (Broady, 1985)

Tämän pohjalta voimme todeta Inkeri Kerolan väitteen olevan jopa oikeutettu. Mutta sen sijaan, että tämä kommentti pohjautuisi vanhoilliseen Herbartilaiseen käsitykseen koululaitoksen tehtävästä, voimme lukea Kerolan käyttävän lähestymistapanaan Marxilaista oppilaitoskritiikkiä, jonka yhtenä pohjana voidaan pitää Pääomassa esitettyä kuvausta, kuinka työläiset "polttomerkittiin, ruoskittiin ja kidutettiin palkkatyölle välttämättömään kuriin."

Inkeri Kerola - aito marxilainen yhteiskuntakriitikko!?

Hihittelin itseni uneen.

---------
Jälkeenpäin lisätty huomautus:

Vaikka Kerolan kritiikki on oikeutettu, on se silti monin tavoin virheellinen:

Broadyn sanoin: "Ensinnäkään se, mitä lapset itse asiassa oppivat ei ole koskaan täysin määräytynyt siitä, että valtio tarvitsee (kelpo) kansalaisia ja pääoma päteviä ja sopeutuvia palkkatyöläisiä.

Pääoman vaatimukset eivät koskaan läpäise luokkahuoneiden todellisuutta suoraan, joskin ne tietysti suurelta osin asettavat rajat sille, mitä koulussa saa tehdä. Pääoman vaatimukset "suodattuvat" ensin poliittisten päätöksentekoprosessien läpi ja lopputulos näkyy koulua koskevissa laeissa ja määrärahojen jaossa; tässä yhteydessä voivat esim. työväenluokan järjestäytyminen ja sosialidemokratian tasa-arvoideologia vaikuttaa asiaan. Ennen kuin valtion ohjeita toteutetaan käytännössä, asettuvat väliin koulutoimenjohtaja ja johtokunta, jotka jakavat kunnan varoja, karsivat tai tukevat pedagogisia aloitteita. Myös koulun rehtori, vanhempien mielipide, pedagoginen keskustelu sekä ennen kaikkea opettajakunnan ja kunkin koulun omat perinteet vaikuttavat niihin." (Broady, 1985)

Ei siis kannata ihan vielä menettää kaikkea uskoaan kouluihin...
---------------


Miten kouluja siis pitäisi kehittää?

Sen kun tietäisin.

Viimeaikoina piilo-opetussuunnitelman olemassaolo on tiedostettu, sen tietäminen kuuluu (tai ainakin pitäisi kuulua) jokaisen opettajan yleissivistykseen. Samoin kouluissa on tiedostettava sen yhteiskunnallinen tehtävä yksilön kehittämisen rinnalla. Yhteiskunnallisena tehtävänä koululla ei ole pelkästään tuottaa työntekijöitä elinkeinoelämälle, sillä yhteiskunta ulottuu myös sen ulkopuolelle (ovathan myös kodittomat, työttömät, moniongelmaiset osa yhteiskuntaa).

Koska koulu on kiinteä osa yhteiskuntaa, emme voi lähteä tutkimaan koulua, ellemme ota huomioon yhteiskuntaa. Ehkä kysymys ei olekaan siitä, mikä on koulun rooli yhteiskunnassa, vaan mikä on yhteiskunnan rooli. Kuka ohjaa yhteiskuntaa?

Koulun tehtävä tulisi mielestäni olla saada oppilas tajuamaan oma tilanteensa, ja täten näkemään mahdollisuuden sen aseman muuttamiseen. Koulun tehtävä ei ole siis jakaa tietoa, vaan opettaa sen tiedon käsittelyä.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - 8< - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

tiistai 5.6.2007: 6,2km aika 39min.
keskiviikko 6.6.2007: vapaa, saunailta
torstai 7.6.2007: syvä hiljaisuus...

Juoksu

Viittasin edellisessä postissani lenkkeilyyn, on aika jatkaa siitä.

Eilen otin aikaa itse nimeämäni lyhyen lenkin juoksuun. Kierros on aika tasan 4500m pitkä (ainakin Oulun kaupungin karttapalvelu sanoo niin) ja sen kiertämiseen kului aikaa 27min. Olen pitänyt tätä lenkkiä eräänlaisena itseni kanssa kisaamisen paikkana, vuosi sitten aikani heiluivat kahdenkymmenen minuutin paikkeilla.

Kuitenkin juostessani ajattelin, että jos haluan taas lähteä kunnolla liikkumaan, voi jonkinmoinen kunnon uudelleenhankkimisen seuranta hyvä tehdä. Ehkä se auttaisi motivoimaan myös vähän hiljaisempina aikoina, kun ei vain oikein jaksa. Sitten tietenkin päätin, että voisin pistää seurantaa blogiini, jolloin saan helposti huonoa täytettä aina välillä ilmaantuvia viikonkin postitustaukoja helpottamaan.

Tällainen projekti vaatii myös jonkin tavoitteen, ja se olkoon maraton.

Se, milloin tuon maratonin juoksen, on eri asia. Tiedän nimittäin kehoni, ja tiedän miten koville jalkani joutuvat kovassa treenissä. Kuten olen jo kertonut, en ole mikään maratoonarin arkkityyppi, vaan aika isokokoinen jässikkä. Ja ison massan kuljettaminen ei ole jaloille aina asfaltilla herkkua. Minulla on ollut toistuvasti säännöllisen lenkkeilyn välissä muutaman viikon taukoja ihan vain jalkojeni kipeytymisen takia.

Tämän takia jätän päätöksen pidemmän suorituksen tekemisestä aivan viime tippaan. Viime kesänä ilmoittauduin ensimmäiselle puolikkaalle maratonilleni muistaakseni kolme päivää ennen varsinaista suoritusta, kun olin varma, että jalkani kestävät. Kestiväthän ne.

Siksi todellinen tavoitteeni on itseasiassa juosta puolikas maraton joka kesä ja mahdollisuuksien mukaan katsoa, josko se täysi menisi. En ala kuitenkaan kovin hulluksi hölkkääjäksi. Tälle kesälle tavoitteenani on kuitenkin oman "pitkän lenkin" (17km) juoksu loppukesällä.

Tästä eteenpäin siis pyrin pitämään yllä säännöllisesti päivittyvää juoksuseurantaa, ja kaikki lukijat laulaa hallelujaa.

Alkaen nyt:
sunnuntai 3.6.2007: 10km aika 1:20
maanantai 4.6.2007 : 4,5km aika 0:27

Saapa nähdä, miten tämä kehittyy.

kuvassa "lyhyt lenkki" sinisellä merkittynä.

Liike

Joinain päivinä lenkillä tuntuu, kuin ei haluaisi lopettaa juoksemista ollenkaan. Sen tuntee jo ensimmäisistä askeleista lähtien, kuinka jalat vain vievät eteenpäin, eikä ongelmia ole näkyvissä. Sää oli päivällä kaunis, ehkä jopa hiukan kuuma (olisi pitänyt varata juotavaa mukaan, sillä olin lenkin päätteeksi aika kuiva), pieni myötäinen tuuli siivitti matkaani ja maailma loisti alkukesän nuoressa vehreydessä.

Tällaisissa tilanteissa harmittaa, kuinka viime talven aikana tuli päästettyä kunto hieman repsahtamaan, sillä kiinni otettavaa on taas paljon. Viimekesäisestä kunnosta olen perässä aika paljon - kympillä meni tänään 25min kauemmin kuin vuosi sitten. Elopainoakin on kymmenisen kiloa enemmän, puntari ilmaisi luvun 100kg - en ole kovin pienikokoinen ihminen.

Mitä siis tapahtui? Vuosi sitten lenkkeilin aktiivisesti ja kävin judoharjoituksissa. Kulutin suuria määriä energiaa ja söin sen mukaan. Sitten kesän jälkeen alkoi yhdistystoiminnan puolella tehtävät kasaantumaan samaan aikaan, kun päätin ottaa kaiken irti opiskelusta - ehtiminen tuli eteen. Kokoukset menivät judon päälle, ja baarivaliokunta kokoontui usein. Lenkkeilyinto putosi, vaikken sitä koskaan lopettanutkaan. Ongelma oli, että söin edelleen niinkuin minulla olisi kovakin treenikausi päällä - paljon.

Monesti olen heittänyt, että yhdistystoiminta tuhosi terveyteni - se on osittain totta, sillä vuodenvaihteen ympärillä muutamat sotkut poliittisessa maailmassa aiheutti ehkä enemmän stressiä, kuin niiden olisi pitänyt. Haluttomuus tehdä mitään valtasi alaa.

Mutta nyt on taas suunta ylöspäin, ja myös juokseminen tuntuu nautinnolliselta, olo on hyvä.

Mutta tälle avautumiselle on myös syynsä, nimittäin suihkussa lenkin jälkeen aloin ajattelemaan juuri ennen lähtöä kirjoittamaa, edellistä, postia. Halusin huomauttaa sen eron ideologian ja järjestelmän välillä hiukan paremmin. Muistaakseni Ulpu Iivari sanoi sen parhaiten: "kapitalismi on ideologia, markkinatalous on järjestelmä." (saatan hyvinkin olla väärässä tämän sanojasta)

Tunnustaudun markkinatalouden tukijaksi - tiettyyn rajaan asti. Tällainen järjestelmä on vaarallinen itsenäisenä oliona, kuten monen ajatusmaailmassa se esiintyy. Markkinatalous ei tee mitään, sen luomassa ympäristössä toimivat ihmiset tekevät. Ja koska ihminen on ihminen, luo on täysin vapaa markkinatalous todella otollinen paikka väärinkäytöksille.

Tämän takia, koska markkinatalous ei itsessään ole mitään ilman ihmisiä, on markkinatalouden olemuksen oltava ihmisten päätettävissä, ei nykyisenkaltaisten ideologioiden. Mitä läpinäkyvämpi ja demokraattisemmin ohjattu talousjärjestelmä - sen vähemmän epäoikeudenmukaisuutta sen sisällä. Ilman ihmistä ei olisi taloutta, miksi siis talouden tulisi olla ihmistä ohjaava tekijä?

Haluan nähdä globaalit pelisäännöt kaupalle, jotka on toteutettu ihmisen ehdoilla.

Sivistys

Kirjoitin kidutuksesta, heti perään luin pyykkikoneen säestäessä aamun hesaria, jossa sunnuntaidebatissa oli Eero Ojasen teksti "Sivistys on asenne". Miksi tämä teksti jäi päähäni, oli että Ojanen argumentoi sivistyksen olevan väkivallan vastakohta. Aiempaan kidutusväittelyyn tämä liittyy siten, että kidutuksen puolesta puhui kaksi länsimaisen "sivistyneen" demokratian edustajaa.

Voimmeko kutsua itseämme jotenkin enemmän sivistyneiksi ihmisiksi kuin toisia?

Ojanen myös kritisoi tekstissään nykyistä talouskeskeistä yhteiskuntaa, ja esitti uutta mallia - sivistysyhteiskuntaa, missä mm. "talous opitaan näkemään realistisesti, siis sivistyksen kautta ja sen tukijana."

Olen itse huolissani tilanteesta, missä oikealta tulee ideologiaa "talouden realiteeteiksi" uudelleen nimettynä. Onko tuloverojen laskeminen todellakin paras työllisyyttä lisäävä toimi? Omalle alalleni jos astun, kouluissa puhutaan "lahjakkaiden tukemisesta" (tasoryhmät) - tämä on aivan rationaalinen väite, eli sikäli oikein. Paitsi, ettemme pysty määrittelemään termiä "lahjakkuus" mitenkään tyydyttävästi.

Kriittinen ajattelu on tervetullut asia, mutta pelkän sivistyksen pohjalle en yhteiskuntaa perustaisi. Vaikka uskonkin, että tieto on ainoa tie vapauteen, tarvitsemme myös jonkin verran utopiaa ja arvoja. Voimme argumentoida, että sivistys itsessään on jo arvo, joka pitää sisällään tiedon ja ihmisten kunnioittamisen, jolloin se itseasiassa jo itsessään sotii omaa rationaalisuutta ja kriittisyyttä vastaan.

Uskon vapauteen, oikeudenmukaisuuteen, solidaarisuuteen ja tasa-arvoon. Uskon kykenenväni kriittiseen ajatteluun, mutta absoluuttisten totuuksien puuttuessa maailmasta, pitää omat mielipiteensä pohjata johonkin - niitä ovat arvot. Siksi pelkillä teorioilla ei voida maailmaa kehittää, sillä jokaisen teorian pystyy kumoamaan vastateorialla: tarvitsemme arvoja antamaan suunnan ja sivistystä antamaan keinot.

Niin oikeisto kuin vasemmistokin ovat langenneet ideologian ja järjestelmän sekoittamiseen. Tämä haittaa keskustelua esimerkiksi terveydenhuollon tulevaisuudesta Suomessa, kun kumpikin osapuoli käy asemasotaa omista juoksuhaudoistaan haudaten kaikki esiin nousevat sooloilijat uusine avauksineen aatteellisen konekivääritulen alle.

On siis kysyttävä - kumpi on tärkeämpi asia: keinot vai päämäärä?

On totta, ettemme tule koskaan saavuttamaan päämäärää, mutta onko se oikeutus sille, että keinoista tulee toimintamme lähde?

Kidutus

Tällä hetkellä katson BBC Worldilta Doha Debatesta, jossa väitellään tänään kidutuksesta ja sen säännöstelystä. Toisin sanoen lähtöargumentti debatille oli: "Kidutuksen tulee olla sallittua tarkoin säännösteltynä." Minun piti aluksi nipistää itseäni ja uskotella ettei ole käynyt Bobby Ewingejä, ja todellakin elin edelleen vuodessa 2007.

Säännöstellyn kidutuksen puolustajat perustelevat väitettään hyvin tutunoloisella lauseella: "Kidutusta on aina ollut olemassa, eikä sitä pysty kitkemään, siksi onkin parempi että se olisi jonkinmoisen säännöstelyn alaisena." Lisäksi puolustajien esimerkit ovat varsin radikaaleja: "Jos sinulla on kuulusteltavana terroristi, jonka tiedoilla pystyy pelastamaan tuhansia ihmishenkiä ja hän vain nauraa sinulle päin naamaa..."

Vielä huolestuttavampaa keskustelussa on se, että säännöstellyn kidutuksen systeemi halutaan tuoda nimenomaan demokraattisiin maihin, ettei kidutusta tarvitsisi "ulkoistaa" autoritäärisiin valtioihin tai Quantanamo Bayn tapaisille vankileireille. Toisinsanoen, lähtökohtana ei ole jo tapahtuvan kidutuksen säännöstely, vaan "painokkaampien kuulustelumenetelmien" tunnustaminen globaalisti hyväksyttäväksi tavaksi.

Kysymys on, miten tällainen säännöstely parantaisi tämänhetkistä tilannetta? Miten kidutusta kuulustelumuotona käyttävät valtiot yhtäkkiä tekisivät kidutuksesta "humaanimpaa", vain kansainvälisen sopimuksen tullessa voimaan. Kuinka moni maa YK:ssa rikkookaan YK:n ihmisoikeuksien julistukseen kirjattua tekstiä? Entä kuka muistaa, mikä on Geneven sopimus?

Totuus on, että sopimuksia ja kansainvälisiä järjestelmiä tuodaan, ja niitä rikotaan. Tämä ei tarkoita että näistä sopimuksista tulisi luopua, vaan se tarkoittaa että on tarvetta vahvemmalle kansainväliselle yhteisölle. YK on hieno projekti, mutta se ei ole täydellinen. Joku ottakoon kunnolla projektikseen YK:n toiminnan analysoinnin ja parannusehdotusten tuonnin.

Kidutus on julma systeemi, jonka teho tietojenhankinnassa on parhaimmillaankin erittäin kyseenalainen. Tuomitsen kaikenlaisten voimakeinojen käytön kuulusteluissa. Tällainen keskustelu saa minut pääasiassa huonolle tuulelle.

Musiikkivideoita...

Tunnustaudun musiikkivideoiden ystäväksi. Olen sitä suomalaista MusicTV -sukupolvea, jotka pääsivät nauttimaan kyseisestä kanavasta 80- ja 90-lukujen vaihteessa, siis silloin kun sieltä tuli niitä musiikkivideoitakin (ja soittolista oli yli 10 kappaletta pitkä). Olen myös itse kastanut koipeni musiikkivideotuotannon kauniiseen maailmaan: yhdessä Antti Haarasen kanssa tehty (avustajana narujenkäyttäjänä oli Sami Siloaho) Tjad&Jasupehmo - Avaruuslimonadi (1997), on minulle rakkain tuotos, olkoonkin ainoa, ja se kiertää edelleen maailmaa (viimeksi se esitettiin Kölnin lyhytelokuvafestivaaleilla marraskuussa 2006).

Itsepromootio sikseen ja aloitetaan, tarkoituksenani on tässä postissa esitellä suosikkivideoitani (plus muita hyviä). Linkit johtavat Youtubeen, joten linkit eivät ehkä pian enää toimi erinäisten erimielisyyksien takia.


Coldcut & Hexstatic - Timber

Aloitetaan yhdestä kirkkaimmista tähdistä musiikkivideomaailmassa. Coldcutin ja Hexstaticin Timber on yksi AV-cut tekniikan merkkipaaluja. Vuonna 1997 syntynyt musiikkivideo on itseasiassa osa kappaletta ja päinvastoin. Kappaleessa käytetään sampleja videolta, joiden lähdevideot taas muodostavat siitä syntyvän kappaleen/videon rungon... On vaikea selittää sellaista, jonka tajuaa helposti nähtyään sen toiminnassa.


Jean Michel Jarre - Zoolook

Vuosi 1985, Ranska, ohjaajina Marc Caro ja Jean-Pierre Jeunet. Tarvitseeko sanoa enempää, visuaalinen video.


Muse - Knights of Cydonia

Vaihteeksi uudempaa videomateriaalia. Rokkaava kappale, rokkaava video - popkulttuurin syvät syöverit vuodatettuna fantastiseen kuusiminuuttiseen. Sitäpaitsi, video villistä lännestä cyloneilla maustettuna ei voi olla roskaa! Ohjaajana toimi Joseph Kahn.


Basement Jaxx - Take Me Back To Your House

Paisuva, progressiivinen jopa, leikkaus mainio, tuotanto kunnossa - ilo silmälle ja korville.


T.M. Revolution - Madan ~Der Freischutz~

Sitten jotain aivan muuta. Japanilainen T.M. Revolution ja Madan esittelee japanilaista video-osaamista parhaimmillaan. Leikkauksen riemujuhlaa, hieno tarina, yllätyksellinen käänne, hieman surullinen loppu.


Ken Ishii - Extra

Ehkä kaikkien aikojen suosikkivideoni, myös kappale on yksi parhaista techno-kappaleista ikinä. Tällaiseen hapatukseen minä olen elämäni tuhlannut. Ohjaajana Kenji Morimoto.


Mr. Scruff - Honeydew

Mr. Scruffin maailma iskee minuun, samoin musiikki. Hyvä mieli. Ohjaajina Mr. Scruff ja Warren Edmond.


Paul Hardcastle - 19

Ehkä yksi rankimmista videoista tällä listalla. Ehdottoman kantaanottava, ehdottoman sodanvastainen, ehdoton. Miksei tällaista tehdä enää nykyään? Vuosi oli 1985 ja ohjaajina Jonas McCord & Bill Couturie.


The Knife - Pass This On

Miksi yrittää liikaa, kun pienelläkin saa aikaan ihmeitä. Ohjaaja Johan Renck on onnistunut.


Nauttikaa musiikista, nauttikaa videoista.