Oulu, rakas kotikaupunkini: olen tullut takaisin. Viikonloppuni sujui Sosialidemokraattisten opiskelijoiden tulevaisuusfoorumissa Helsingissä. Nautin matkasta kovasti, ja lukuunottamatta erästä varsin noloa episodia avainten ja paikallisen ravintolan kanssa olin matkan ajan silkkaa hymyä.
Teemana viikonlopulla oli sosialidemokratian tulevaisuus, eikä tapahtuma todellakaan jättänyt kylmäksi. Se, miksi jokainen varmasti sai jotain irti tapahtumasta oli siellä olleiden alustajien ja keskustelijoiden kirjo: Emme ole homogeninen massa, toisten argumentointi sai toisten niskakarvat pystyyn ja välillä käytiin jopa hieman kärkästä väittelyä. Kuitenkin päivän päätteeksi olemme kaikki tovereita, joilla on sama arvomaailma ja samat tavoitteet. Tämä on Sosialidemokraattisen liikkeen suurin voima - monimuotoisuus.
Seminaariviikonlopun aikana vedin yhdessä Piia Vaaran kanssa työryhmää, jossa pohdittiin, millaista politiikkaa SDP:n tulisi tehdä 2010-luvulla. Työryhmässä yhtenä keskustelun pohjana oli vuonna 1903 kirjoitettu sosialidemokraattisen puolueen periaateohjelma ns. Forssan ohjelma, jota edelleen pidetään eräänlaisena pohjana sosialidemokraattisen liikkeen työlle.
Yksi asia, mikä Forssan ohjelmasta löi heti päälle, oli johdantoteksti. Tässä puhutaan eriarvoistumisesta, rikkaista ja köyhistä ja näiden välisestä kuilusta. Vaikka moni argumentoisi mielellään, että tämä kuilu on täytetty - Suomessahan rikkaimpien ja köyhimpien välinen taloudellinen eriarvoisuus on pienimpiä maailmassa, olimme tästä monin paikoin eri mieltä.
Suomessa esiintyy vielä paljon köyhyyttä ja asunnottomuutta. Vaikka ongelma onkin monin paikoin lakaistu maton alle piiloon emme voi sitä sivuuttaa. Kuitenkin suurin ongelma on se, että rikkaiden ja köyhien erosta on tullut globaali asia. Maailman tasolla rikkaimpien ja köyhimpien välinen kuilu kasvaa ennätyksellistä vauhtia, eikä loppua ole näkyvissä. Forssan ohjelma on edelleen relevantti - tilanne on vain muuttunut siten, että nyt me olemme, yhdessä muiden länsimaalaisten kanssa, niitä rikkaita riistäjiä.
Sivusin aihetta jo viimekuisessa tekstissäni Rikkaat ja köyhät. Mutta nyt tuntuu, kuin olisi aika jalostaa ideaa pidemmälle:
Globalisaatio tapahtuu, halusimme sitä tai emme. Vetureina tässä prosessissa ovat pitkälti taloudelliset intressit ja teknologian kehittyminen. Suomalaisessa politiikassa keskustelu maailmassa tapahtuvasta muutoksesta on ollut suunnattoman itsekeskeistä - puhutaan vain siitä, miten Suomi voi kohdata tulevaisuuden haasteet, ja mitä tämä koko maailman kehityssuunta vaikuttaa meihin.
Uusi porvarihallitus on nyt näyttänyt oman ratkaisunsa globalisaation tuomiin muutoksiin. Uudessa kehysohjelmassa sanotaan "Työvoimapoliittisen aikuiskoulutuksen määrärahoja kohdennetaan tehokkaimpiin työllisyyttä edistäviin toimiin, kuten yhdessä yritysten kanssa toteutettavaan ammatilliseen työvoimakoulutukseen sekä yksityisen sektorin tukityöllistämiseen. Vastaavasti vähennetään valmentavaa koulutusta sekä valtio- ja kuntasektorin tukityöllistämistä." (lähde)
Mitä tämä tarkoittaa käytännössä on se, että lähdemme eräällä tavalla kilpailemaan halvempien tuotantomaiden kanssa tarjoamalla yhtiöille halvempaa työvoimaa paremmin koulutetun sijaan - tämä aikana jolloin koulutetun työvoiman saanti on Suomessa ongelmana.
Mutta vaikka kuinka koittaisimme tehdä työvoimasta halvempaa Suomessa, on muistettava maat, jossa kuitenkin kaikki on halvempaa. Tämä halpuus tulee pitkälti työläisten oikeuksien polkemisesta, palkkojen minimaalisuudesta ja täydellisestä välinpitämättömyydestä ihmisiä kohtaan. Me emme voi kilpailla näiden maiden asein putoamatta itse samalle kehitysmaatasolle.
Tämän takia tarvitsemme uuden tavoitteen toimiimme globalisoituvassa maailmassa. Mielestäni tavoitteenamme on oltava nimenomaan globaali hyvinvointiyhteiskunta. Missä jokaisella maailman ihmisellä olisi oikeasti turvattu hyvän elämän edellytykset. Tällaisessa maailmassa kiina-ilmiö olisi tuntematon käsite, sillä tuotantokustannusten alentamiseksi on keksittävä muita keinoja, kuin siirtyminen kolmannen maailman hikipajojen käyttöön.
Utopiaa? Ehdottomasti. Mutta en näe syytä, miksei se voisi olla pitkän tähtäimen tavoitteenamme. En näe syytä, miksi se ei olisi pitkän tähtäimen tavoitteenamme.
Emme voi tehdä muutosta nopeasti, mutta voimme ottaa askeleita oikeaan suuntaan. Yksi on globaalin verokilpailun lopettaminen, veroparatiisien kitkeminen. Toisena on rikkaiden teollisuusmaiden tukiaisten asteittainen poistaminen tai vaikkapa kilpailevien tukiaisten tuominen kaikkiin muihinkin maihin. Kolmantena on hallittu vapaakauppa, ei nykyisenmallinen monin paikoin valloillaan oleva vapaakaupan irvikuva, vaan oikeasti tasa-arvoinen kauppa, jolla on oikeasti globaali säännöstö ja hallinta (eihän se sitten ole vapaata...)
Tällaiseen projektiin vaaditaan maailmanlaajuista tahtoa, eikä tie tavoitteeseen tule olemaan silkkaa kukkakedolla tanssimista oman rakkaan kanssa. Mutta ns. politiikan ja talouden "realiteetit" eivät voi olla este sille, ettemme voisi ottaa enemmän kantaa ja pitäisi asiaa esillä.
- - - - - - - - - - - -
Sivuhuomautus:
Edellä mainitsemani työryhmätyöskentelyn alla Piia kysyi, miksi blogini nimi on "Epäsäännöllisesti päivitettävä", vaikka päivitänkin blogiani suhteellisen säännöllisesti.
Viivytin blogini aloittamista reippaasti päälle vuoden ja epäröin edelleen tätä luodessani hyvin paljon syystä, että olen varsin varovainen kirjoittaja. Osittain kammoan tekstin luomista, ja se onkin välillä minulle erittäin tuskallista. Tietenkin taas joskus minulle iskee jokin ihmeellinen kirjoitusvimma ja saatan suoltaa ties kuinka paljon mitä tahansa tavaraa ulos (usein, omasta mielestäni, huonommalla laadulla).
Nimeämällä blogini Epäsäännöllisesti päivitettäväksi annoin itselleni tietynlaisen pakotien sen varalle, etten tulisikaan tuottamaan kirjoituksia alunperin haluamallani tavalla. Nimen innoittajan toimi Irregular Webcomic, joka päivittyy säännöllisesti joka päivä tarkalla kellonlyömällä... se on näitä elämän ihania pieniä ironioita.
- - - - - - - - - - - - - -
Nyt palaan pelaamaan The Legend of Zelda - Wind Wakeria, joka on minulla uusintakierroksella - ihana peli!
sunnuntai 27. toukokuuta 2007
perjantai 18. toukokuuta 2007
Tämä pieni, hauska maa...
Muistaako kukaan, kuinka monessa Euroviisuesitysten välissä olevassa videopostikortissa esiintyi Nokian kännykkä? Itselleni jäi kuva, että tämä nykysuomalainen ikoni sai aikaa TV-ruudussa tarpeekseen. Muistan katsoneeni jo vuosia sitten BBC:ltä reportaasia kännyköistä ja Suomesta, siinä eräs koululainen kiteytti miksi koko luokalla oli kyseisen yhtiön valmistamat puhelimet: Se on suomalainen firma ja olemme ylpeitä siitä, että se menestyy maailmalla.
Suomi on hauska maa, joka kärsii alemmuuskompleksista. On kuin haluaisimme koko ajan sanoa maailmalle: "hei, katso mitä minä tein!" Haluamme ehdoin tahdoin varmentaa, että edes joku isossa maailmassa tuntee tämän tuhansien järvien maan. Urheilu-uutisoinnissa kerrotaan, miten suomalaiset ovat pärjänneet maailmalla (jos mukana ei ole suomalaisia, ei kukaan välitä) ja asiantuntijahaastatteluissa kysytään, mitä mieltä he näistä suomalaisista ovat. Välillä kysellään, miltä suomalainen olut maistuu (siis oikeasti perusoluet on Suomessa peruslageria, joka maistuu samalta kaikkialla - suomalainen olut on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta suuri vitsi!).
----------------------------------------------------------------------------
Triviaa: Kun Apple avasi Euroopan iTunes MusicStorensa, mikä kappale roikkui myyntitilastojen kärjessä alkuaikoina?
Vastaus: Monty Pythonin - Finland Song....
----------------------------------------------------------------------------
Suomalainen ei ole kiinnostuneempi mistään muusta, kuin siitä, mitä muut Suomesta ajattelevat. No ehkä siitä, että ajattelevatko muut Suomea ollenkaan.
Tästä seuraa, että suomalaisten huomatessa jonkin suomalaisen asian tulevan huomatuksi muualla, se huomataan täällä ja siihen panostetaan kunnolla. Näin kävi esimerkiksi viimevuotisen Conan O'Brien episodin kanssa, joka lähti siitä, kun yksi suomalainen oli saanut oman postikorttinsa "perkele from Finland" läpi ohjelmaan. Kuva levisi netissä kulovalkean tavoin, ja kaikki huomionkipeät pienet suomalaisressukat lähettivät omat tuotoksensa ohjelmaan, jos vaikka heidätkin tajuttaisiin. Loppu on jo miltei unohdettua historiaa.
(sivuhuomautus: Kuka muistaa Pamela Andersonin sukukokousepisodin)
Tällainen huumaantuminen huomiosta on perisuomalainen piirre, ja kun se huuma kerran käynnistyy, ei loppua ole ennen todellisuuden potkua pyllylle:
Kaikki tuntevat tämä jo mainitun suomalaisyrityksen nousun kumisaappaiden valmistajasa yhdeksi huipputekniikan kirkkaimmista helmistä. Lähtien Mihail Gorbatsovin tutustuttamisesta matkapuhelinten maailmaan aina nousuun maailman johtavaksi puhelinvalmistajaksi, tuntuu kuin Nokia ei voisi tehdä virheitä (unohdetaan N-Gage vähäksi aikaa). Suomalainen tuotemerkki alkoi saamaan nimeä maailmalla - ja suomalaiset huomasivat sen.
Alkoi teknologiahuuma. Oulu nousi Nokian vanavedessä "teknologiakaupungiksi", suunnitteilla oli uusi jäähalli: "Hi-Tech Areena" ja keskustan uusi hotelli: (arvasit oikein) "Hi-Tech Hotel". Samalla alkoi insinöörien ennätysmäinen koulutus teknologiayritysten tarpeisiin, tietoliikennetulta oli ruokittava koko ajan kasvavalla määrällä polttoainetta. Koko Suomen resurssit tuntui olevan keskitetty kumisaapastehtaan ja sen lieveilmiöiden tarpeiden täyttämiseen. Suomesta tuli pieni tietoliikennetekniikan suurvalta.
Vähän aikaa sitten, vapun jälkeisenä perjantaina Nokia ilmoitti vähentävänsä 1700 työpaikkaa neljän vuoden aikana nimenomaan verkkoliiketoiminnan puolelta. Suurimmat irtisanomispaineet ovat vieläpä tuotekehityspuolella, jonka ajateltiin olevan juuri se turvallisin paikka samalla kun tuotanto lähtee maasta. Teknologiakrapula alkaa painamaan päälle.
Korkeasti koulutettu väki työllistyy hyvin, mutta kenellä olisi tarvetta juuri tietoverkkolaitteisiin erikoistuneille insinööreille?
Tätä asiaa pohti Heikki Kauppi Tekniikan Akateemiset -lehden (nro 4 - 18. toukokuuta 2007) pääkirjoituksessaan. Lääkkeiksi Kauppi esittää retusoitua muutosturvaohjelmaa, korkeakoulutettujen täydennyskoulutusmahdollisuuksien laajentamista ja ammatillisen aikuiskoulutuksen kokonaisuudistusta. Myös yritysten vastuuta myös irtisanomistaan työntekijöistä perättiin...
Mitä jos kuitenkin katsoisimme yhteiskuntaamme ja vihdoinkin toteasisimme, ettei kaikkia munia kannata laittaa yhteen koriin? Olen monta kertaa sanonut sen, ja sanon uudestaan: meillä ei ole varaa erikoistua liikaa. Jos pienenä maana satsaamme hyvin paljon vain muutamaan alaan, ja yhdeltä niistä vedetään matto jalkojen alta - on olo oleva tukala.
Tämän takia väitän seuraavaa: Koulutusta ei saa kehittää työelämän ehdoilla, vaan työttömyyden!
Työelämän ehdoilla kehittyvän koulutuksen vahvuutena on, että yhtiöt saavat miltei valmista työvoimaa suoraan kouluista. Tämä kuitenkin merkitsee, että mitä enemmän yritysvetoiseksi koulutuksen suunta menee - sen riippuvaisempaa työväki näistä yrityksistä on.
Työttömällä ei ole varaa olla ekspertti väärällä alalla, ehkä hänen asiantuntemustaan ei tarvitakaan. Siksi on parempi olla laaja osaamispohja, jonka päälle on helppo lähteä rakentamaan omanlaistaan osaamista. Valmistuva väki ei ole valmiita työntekijöitä - mutta sopivat laajemmalle alalle työtehtäviä.
Sen sijaan, että reagoisimme maailman trendeihin, miksemme joskus varautuisi niihin?
Raivion raportti ja kieroutunut sosiaalinen oikeudenmukaisuus
Olen myöhässä tämän tekstin kanssa, sen myönnän... Seuraava mielipidekirjoitus julkaistiin lyhennettynä versiona sanomalehti Kalevassa torstaina 17.5. Alkuperäinen, editoimaton versio on tässä:
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Elinkeinoelämän valtuuskunta (EVA) julkaisi maanantaina Helsingin yliopiston kanslerin Kari Raivion kirjoittaman analyysin korkeakoulujen rahoituspohjasta. Vaikka Raivio analyysissään osuukin oikeaan korkeakoulujen rahoitusongelmista, jotka tuntuvat jo merkittävästi Oulun yliopistonkin arjessa, on muutamat hänen lääkkeistään suoranaista myrkkyä yhteiskunnalle.
Suomalaisen koulujärjestelmän yhtenä tukipilarina on ollut nimenomaan koulutuksen maksuttomuus. Näin taataan jokaiselle mahdollisuus korkeaan koulutukseen sosiaaliseen taustaan katsomatta. Kuitenkin Raivio hyökkää julkisin rahoin järjestettävää korkeakoulutusta vastaan nimenomaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimissä: Koska akateemisten perheiden lapsilla on OECD:n asiantuntijaryhmän mukaan 7-kertainen todennäköisyys päätyä korkeakouluopintoihin verrattuna ei-akateemisiin perheisiin, maksaa heikommin toimeentuleva väestönosa veroina suhteellisesti suuremman osan rikkaiden perheiden lasten koulutuksesta.
Tällainen argumentointi on pöyristyttävää, Raivio ei missään vaiheessa selitä, miksi lukukausimaksut olisivat sosiaalisesti oikeudenmukaisempi tapa, kuin opintojen julkinen rahoitus. Jos lukukausimaksut tulevat, se tulee luultavimmin olemaan kaikille sama, täten siis paremmin toimeentulevat maksavat suhteellisesti huomattavasti vähemmän, kuin toimeentuloportaikon alapäässä olevat. Tällainen systeemi suosisi rikkaita, huono-osaisempien kustannuksella - sosiaalinen oikeudenmukaisuus näyttää olevan hyvin venyvä käsite EVAn maailmassa.
Raivion analyysi lukukausimaksujen tarpeellisuudesta ontuu myös muilla osa-alueella: ensinnäkään hän ei ota huomioon veroprogressiota, pienituloisemmat maksavat jo veroina koulutuksestaan vähemmän, kuin rikkaat. Toisekseen on todettava, ettei ilmainen koulutus ole vanhempien velvollisuus, vaan opiskelijoiden etu. Korkeakouluopiskelijat ovat juridisesti aikuisia ihmisiä, joita kohtaan vanhemmilla ei ole enää velvollisuuksia. Raivion esittämässä yhteiskunnassa vanhemmat ovat vastuussa lapsistaan läpi heidän koulutuksensa ajan. Täten vanhempien sosiaalinen asema korostuu korkeakouluopinnoissakin, kun rikkaiden perheiden vanhemmat voivat maksaa lukukausimaksut, mutta köyhien perheiden lasten tulee tehdä työtä näiden uusienkin maksujen kattamiseksi. Lukukausimaksut sulkisivat monta ovea opiskelijoiksi haluavien nenän edestä, jo ennen opintoihin sisään pääsemistä.
Muista Raivion esittämistä keinoista korkeakoulujen säätiöittämisestä yksityisen rahoituksen lisäämiseen henkii pyrkimys tehdä koulutuksestamme yritysvetoista ja suljettua. Julkisella rahoituksella toimiva koululaitos on ennenkaikkea läpinäkyvä: jokaisella on mahdollisuus seurata, kuinka paljon rahaa laitetaan mihinkin. EVA:n yhteiskunta toimii yritysten ehdoilla, ei ihmisten ja yhteiskunnan.
Kirjaan seuraavat teesit: 1) säätiöittäminen heikentää ihmisten mahdollisuutta vaikuttaa koulutukseen 2) yksityinen rahoittaminen rajoittaa tieteen harjoittamista 3) Näillä toimilla yleishyödyllinen tutkimus näivettyy ja katoaa 4) lukukausimaksut sulkee ovet heikommin toimeentulevien mahdollisuudet opiskelulta.
Ilmaisen koulutuksen ja korkeakoulujen julkisen rahoituksen puolesta puhuvat nykyinen korkea koulutus- ja elintaso Suomessa. Mitään parannusta EVA:n analyysin esitykset eivät yhteiskunnalle tuo, sillä ne todettiin vanhentuneiksi ja toimimattomiksi jo sata vuotta sitten.
Jaakko Huuki
Puheenjohtaja
Oulun opiskelijoiden sos.-dem. yhdistys
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Elinkeinoelämän valtuuskunta (EVA) julkaisi maanantaina Helsingin yliopiston kanslerin Kari Raivion kirjoittaman analyysin korkeakoulujen rahoituspohjasta. Vaikka Raivio analyysissään osuukin oikeaan korkeakoulujen rahoitusongelmista, jotka tuntuvat jo merkittävästi Oulun yliopistonkin arjessa, on muutamat hänen lääkkeistään suoranaista myrkkyä yhteiskunnalle.
Suomalaisen koulujärjestelmän yhtenä tukipilarina on ollut nimenomaan koulutuksen maksuttomuus. Näin taataan jokaiselle mahdollisuus korkeaan koulutukseen sosiaaliseen taustaan katsomatta. Kuitenkin Raivio hyökkää julkisin rahoin järjestettävää korkeakoulutusta vastaan nimenomaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimissä: Koska akateemisten perheiden lapsilla on OECD:n asiantuntijaryhmän mukaan 7-kertainen todennäköisyys päätyä korkeakouluopintoihin verrattuna ei-akateemisiin perheisiin, maksaa heikommin toimeentuleva väestönosa veroina suhteellisesti suuremman osan rikkaiden perheiden lasten koulutuksesta.
Tällainen argumentointi on pöyristyttävää, Raivio ei missään vaiheessa selitä, miksi lukukausimaksut olisivat sosiaalisesti oikeudenmukaisempi tapa, kuin opintojen julkinen rahoitus. Jos lukukausimaksut tulevat, se tulee luultavimmin olemaan kaikille sama, täten siis paremmin toimeentulevat maksavat suhteellisesti huomattavasti vähemmän, kuin toimeentuloportaikon alapäässä olevat. Tällainen systeemi suosisi rikkaita, huono-osaisempien kustannuksella - sosiaalinen oikeudenmukaisuus näyttää olevan hyvin venyvä käsite EVAn maailmassa.
Raivion analyysi lukukausimaksujen tarpeellisuudesta ontuu myös muilla osa-alueella: ensinnäkään hän ei ota huomioon veroprogressiota, pienituloisemmat maksavat jo veroina koulutuksestaan vähemmän, kuin rikkaat. Toisekseen on todettava, ettei ilmainen koulutus ole vanhempien velvollisuus, vaan opiskelijoiden etu. Korkeakouluopiskelijat ovat juridisesti aikuisia ihmisiä, joita kohtaan vanhemmilla ei ole enää velvollisuuksia. Raivion esittämässä yhteiskunnassa vanhemmat ovat vastuussa lapsistaan läpi heidän koulutuksensa ajan. Täten vanhempien sosiaalinen asema korostuu korkeakouluopinnoissakin, kun rikkaiden perheiden vanhemmat voivat maksaa lukukausimaksut, mutta köyhien perheiden lasten tulee tehdä työtä näiden uusienkin maksujen kattamiseksi. Lukukausimaksut sulkisivat monta ovea opiskelijoiksi haluavien nenän edestä, jo ennen opintoihin sisään pääsemistä.
Muista Raivion esittämistä keinoista korkeakoulujen säätiöittämisestä yksityisen rahoituksen lisäämiseen henkii pyrkimys tehdä koulutuksestamme yritysvetoista ja suljettua. Julkisella rahoituksella toimiva koululaitos on ennenkaikkea läpinäkyvä: jokaisella on mahdollisuus seurata, kuinka paljon rahaa laitetaan mihinkin. EVA:n yhteiskunta toimii yritysten ehdoilla, ei ihmisten ja yhteiskunnan.
Kirjaan seuraavat teesit: 1) säätiöittäminen heikentää ihmisten mahdollisuutta vaikuttaa koulutukseen 2) yksityinen rahoittaminen rajoittaa tieteen harjoittamista 3) Näillä toimilla yleishyödyllinen tutkimus näivettyy ja katoaa 4) lukukausimaksut sulkee ovet heikommin toimeentulevien mahdollisuudet opiskelulta.
Ilmaisen koulutuksen ja korkeakoulujen julkisen rahoituksen puolesta puhuvat nykyinen korkea koulutus- ja elintaso Suomessa. Mitään parannusta EVA:n analyysin esitykset eivät yhteiskunnalle tuo, sillä ne todettiin vanhentuneiksi ja toimimattomiksi jo sata vuotta sitten.
Jaakko Huuki
Puheenjohtaja
Oulun opiskelijoiden sos.-dem. yhdistys
perjantai 11. toukokuuta 2007
Euroviisut ja politiikka
Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten sanonut minulle, että tulen äänestämään DJ Boboa Euroviisuissa, olisin luultavasti kehoittanut häntä tarkistamaan lääkityksensä. Silloin tuollaisessa väitteessä olisi ollut kaikki pielessä: Ensinnäkin, että äänestäisin euroviisuissa (katsoin kyllä viisuja, vaikka kovana teknopuristina kielsinkin kaiken), toisekseen, että DJ Bobo, yksi ykkösinhokeistani, esiintyisi Euroviisuissa, ja kolmannekseen, että äänestäisin juuri häntä.
Nyt on vuosi 2007, toukokuun 11. päivä, ja eilen äänestin DJ Boboa. Tuntuu, kuin olisin astunut seuraavalle olemisen tasolle tämän teon myötä. Kappalehan oli aivan täyttä juustoa, esitys parhaimmillaankin naurettava ja parempiakin ehdokkaita oli, mutta se oli sentään DJ Bobo - sama hemmo, jonka hitti "Somebody Dance With Me" soi kaikissa niissä limudiskoissa, joissa "inhosin" olla. (eihän niissä limudiskoissa soitettu edes DJ Misjahia tai Yves DeRuyteria tms...)
En ota koko hommaa vakavasti, vaikka osaankin laulaa muutamia viisuja ihan ok, ja tiedän aika hyvin viimevuosien menestyneet, on Euroviisut mukavaa, harmitonta roskaa, jota on mukava katsoa - vähän niinkuin Tuhkimotarina (johon olen aivan auttamattomasti koukussa). Lordin voitettua vuonna 2006 toivoinkin, ettei Suomi ottaisi asiaa liian vakavasti - kyse ei kuitenkaan ole mistään kansallisesta ylpeydestä, vaan yhdestä maailman suurimmasta camp-huumorin helmestä. Olenkin ollut suhteellisen tyytyväinen tapaan, millä koko tapahtuma on hoidettu: Se on esillä, mutta se ei ole elämän ja kuoleman asia.
Toisin oli kuitenkin vuonna 2003, kun Viron edustaja Ruffus sijoittui sijalle 21 neljällätoista pisteellä. Muistan lukeneeni uutisia siitä, kuinka edustaja, perheet ja muut heitä lähellä olevat olivat saaneet tappouhkauksia "euroviisumaineen tahrimisen takia". Euroviisut otetaan vielä jossain vakavasti, todella vakavasti.
Entä muistaako kukaan vielä vuoden takaisia tapahtumia, kun Serbia&Montenegrossa marssittiin ja protestoitiin? Syynä oli Euroviisukarsinta, jossa serbialaiset protestoivat tulosta väittäen montenegrolaista raatia puolueelliseksi. Montenegrolainen No Name voitti karsinnan, mutta tullessaan esittämään kappaleensa uudestaan, se buuattiin pois lavalta (kunnes serbialainen Flamingos pelasti päivän). Ihmiset olivat vihaisia, ihmiset marssivat. Nyt Serbia ja Montenegro ovat erillään...
Ehkä juuri tämän takia en ollut yllättynyt, kun aamupalaa syödessäni näin BBC Worldilta uutiskuvaa, missä poltettiin typerään asusteeseen puettua mallinukkea osana protestia Ukrainan tämän vuoden euroviisuedustajaa Verka Serdyuchkaa vastaan. Verka ei ukrainalaisten nationalistien mielestä ole oikea hahmo edustamaan maataan (eikös meillä ollut samanlaista puhetta Lordista? hmm), ja siksi he koittavat saada ukrainan vetäytymään kisasta. Hanke taitaa olla hieman myöhässä.
Älä ota Euroviisuja vakavasti, se on kuitenkin vain tapahtuma, jossa jokainen maa pääsee nolaamaan itsensä täydellisesti. Viisuilla on suuri potentiaali, mutta toivon, että turhantärkeys joskus unohdettaisiin ja voisimme kaikki keskittyä olennaiseen: ylimaalliseen huonouden riemujuhlaan.
Tulen äänestämään Ukrainaa finaalin puhelinäänestyksessä. Vastusta Verkalle ei ole. Seuraan finaalin tarkkaan ja tulen hihkumaan innosta ja huutamaan tuskasta... Nautin jokaisesta euroviisuhetkestä.
tiistai 1. toukokuuta 2007
Tekniikka: rakkauteni - turmioni
Seuraava kirjoitus ilmestyi Oulun Demarit -lehden Vappulehdessä 2007
- - - - - - - - - - - -
Sallinette minun aloittaa henkilökohtaisella anekdootilla. Tasan vuosi sitten Oulun demareiden vappulehdessä tapahtui astumiseni ulos demarikaapista. Iso artikkeli kuvineen otsikolla ”Näin Jaakosta tuli demari” jaettuna kaikkiin Oulun kotitalouksiin oli monelle tuttavalleni ehtymätön huvin lähde vappuaaton riennoissa.
Vuoden aikana on tapahtunut paljon niin valtakunnallisesti, kunnallisella tasolla kuin henkilökohtaisestikin. Jatkan edelleen järjestöissä toimimista, sain yhden yhdistyksen puheenjohtajan pestin ja nousin muutamaan johtokuntaan. Mutta suurin muutos elämässäni tapahtui muutama kuukausi vapun jälkeen: jätin silloin useamman vuoden kattaneet tietotekniikan opinnot selkäni taakse ja vaihdoin alaa. Diplomi-insinööriä minusta ei tullut.
Innovaatio ja suunnanmuutokset putkessa
Eräs minulle luentoa didaktiikasta pitänyt tohtori kysyi: "mikä on se paikka, missä syntyy yritysten tuottoisimmat keksinnöt?" On tehty tutkimus, jossa etsittiin ideoiden lähde yrityksissä. Vastaus oli: "kahviautomaatti." Paikka, missä ihmiset kohtaavat ja pääsevät keskustelemaan ja jakamaan omia ideoitaan vapaasti.
Muistan kun Millenium-palkinnon saaja, WWW:n luoja, Tim Berners-Lee piti luennon Oulun yliopistolla kasvatustieteissä kovassa huudossa olevasta konstruktivismin teoriasta. Ainoastaan, ettei hän puhunut kasvatustieteistä, vaan Webin seuraavasta kehitysaskeleesta Semantic webistä.
Semantic web on innovaatio joka saattaa muuttaa internetin uudestaan. Se, että sen pohjalla on teoria siitä, miten ihmisen aivot oppivat, ei muuta tätä tosiasiaa. Tarvitaan vain ihminen, joka tajuaa katsoa myös oman kenttänsä ulkopuolelle, ja osaa soveltaa oppimaansa luodakseen jotain uutta. Tekniikan kehitys sinänsä ei ole innovaatiota, kännykän näytön muuttuminen tarkemmaksi ja värilliseksi ei tuo mitään uutta pöytään, se on vain normaalia kehitystä.
Se mitä moni ei ole tajunnut on, ettei tekniikalla sinänsä ole mitään arvoa. Tekniikka on soveltava tiede ja tekniikan tutkimus ei tuo itseasiassa mitään mullistavaa ihmisten maailmankuvaan. Teknologian arvo syntyy sen käytöstä – siitä, miten se auttaa muuttamaan elämäämme. Onko televisiossa tärkeää se itse laite vai sen avulla näkyvät ohjelmat?
En näe mitään hyvää siinä, että missään opinnoissa rajoitetaan mahdollisuuksia tutustua myös muihin aloihin. Sivuaineiden määrän rajoittaminen yliopisto-opinnoissa nopeamman valmistumisen vuoksi ei toimi, miksei ihminen saa kehittää itseään? Eikö meillä tarvitakaan hyvin koulutettua työvoimaa? Tällainen näköalattomuus näkyy hyvin pitkälti suhtautumisessa tekniikkaan, se on pyhä lehmä, jolle täytyy ruokkia enemmän ja enemmän työvoimaa kiihtyvällä tahdilla – harmi, että pyhän lehmämme rehu on kovin yksipuolista.
Hi-Tech, Oulun uusi terva
Keskittyminen kapealle alalle, varsinkaan suhdanneherkälle ja tekniikkariippuvaiselle, ei ole koskaan järkevä ratkaisu. Tietty, mobiililaitteet ovat nyt kovassa huudossa, mutta kuka tietää mitä seuraavana tulee ja syrjäyttää nykyiset järjestelmät. Telefax oli nykyaikaa vielä muutama vuosi sitten, sähköpostin tunsi harva.
Emme tiedä, millaisessa maailmassa elämme kolmenkymmenen vuoden päästä. Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana, tekniikan kenttä on muuttunut valtavasti: tietokoneet tulivat koteihin, internet aloitti voittokulkunsa (itseasiassa internetin juuret ulottuvat 60-luvulle), kännykät valtasivat maailman... Tänä aikana moni tekniikan mahtiyritys on noussut ja tuhoutunut, uusi tulee ja syrjäyttää vanhan. Oulukin on jo kokenut kehityksen rattaiden voiman.
Tervakaupunki Oulu oli oman aikansa huippuosaamisen helmi, kuten moni kaupunkimme isä ja äiti on jaksanut jankuttaa. Terva ja mobiiliteknologia on rinnastettu miltei useammin, kuin mitä taivaalla on tähtiä. Harvoin näissä puheissa kuitenkaan muistetaan mainita, että meidän myös tulisi oppia tervaporvareiden virheistä. Laivojen rakennuksessa siirryttiin puusta teräkseen, uusi teknologia voitti vanhan, ja tervan kysyntä romahti. Miksei tähän muutokseen varauduttu tarpeeksi silloin, miksei nytkään?
Kaikki lähtee koulutuksesta, monipuolisuudesta ja vuoropuhelusta. Meillä on Oulunkin alueella suunnaton määrä potentiaalia, paljon osaavia ihmisiä tekemässä asioita omilla aloillaan. Ongelmana on, etteivät nämä ihmiset kohtaa toisiaan. Liika erikoistuminen johtaa kyvyttömyyteen mukautua ja hitaaseen kuolemaan.
Jaakko Huuki
- - - - - - - - - - - -
Sallinette minun aloittaa henkilökohtaisella anekdootilla. Tasan vuosi sitten Oulun demareiden vappulehdessä tapahtui astumiseni ulos demarikaapista. Iso artikkeli kuvineen otsikolla ”Näin Jaakosta tuli demari” jaettuna kaikkiin Oulun kotitalouksiin oli monelle tuttavalleni ehtymätön huvin lähde vappuaaton riennoissa.
Vuoden aikana on tapahtunut paljon niin valtakunnallisesti, kunnallisella tasolla kuin henkilökohtaisestikin. Jatkan edelleen järjestöissä toimimista, sain yhden yhdistyksen puheenjohtajan pestin ja nousin muutamaan johtokuntaan. Mutta suurin muutos elämässäni tapahtui muutama kuukausi vapun jälkeen: jätin silloin useamman vuoden kattaneet tietotekniikan opinnot selkäni taakse ja vaihdoin alaa. Diplomi-insinööriä minusta ei tullut.
Innovaatio ja suunnanmuutokset putkessa
Eräs minulle luentoa didaktiikasta pitänyt tohtori kysyi: "mikä on se paikka, missä syntyy yritysten tuottoisimmat keksinnöt?" On tehty tutkimus, jossa etsittiin ideoiden lähde yrityksissä. Vastaus oli: "kahviautomaatti." Paikka, missä ihmiset kohtaavat ja pääsevät keskustelemaan ja jakamaan omia ideoitaan vapaasti.
Muistan kun Millenium-palkinnon saaja, WWW:n luoja, Tim Berners-Lee piti luennon Oulun yliopistolla kasvatustieteissä kovassa huudossa olevasta konstruktivismin teoriasta. Ainoastaan, ettei hän puhunut kasvatustieteistä, vaan Webin seuraavasta kehitysaskeleesta Semantic webistä.
Semantic web on innovaatio joka saattaa muuttaa internetin uudestaan. Se, että sen pohjalla on teoria siitä, miten ihmisen aivot oppivat, ei muuta tätä tosiasiaa. Tarvitaan vain ihminen, joka tajuaa katsoa myös oman kenttänsä ulkopuolelle, ja osaa soveltaa oppimaansa luodakseen jotain uutta. Tekniikan kehitys sinänsä ei ole innovaatiota, kännykän näytön muuttuminen tarkemmaksi ja värilliseksi ei tuo mitään uutta pöytään, se on vain normaalia kehitystä.
Se mitä moni ei ole tajunnut on, ettei tekniikalla sinänsä ole mitään arvoa. Tekniikka on soveltava tiede ja tekniikan tutkimus ei tuo itseasiassa mitään mullistavaa ihmisten maailmankuvaan. Teknologian arvo syntyy sen käytöstä – siitä, miten se auttaa muuttamaan elämäämme. Onko televisiossa tärkeää se itse laite vai sen avulla näkyvät ohjelmat?
En näe mitään hyvää siinä, että missään opinnoissa rajoitetaan mahdollisuuksia tutustua myös muihin aloihin. Sivuaineiden määrän rajoittaminen yliopisto-opinnoissa nopeamman valmistumisen vuoksi ei toimi, miksei ihminen saa kehittää itseään? Eikö meillä tarvitakaan hyvin koulutettua työvoimaa? Tällainen näköalattomuus näkyy hyvin pitkälti suhtautumisessa tekniikkaan, se on pyhä lehmä, jolle täytyy ruokkia enemmän ja enemmän työvoimaa kiihtyvällä tahdilla – harmi, että pyhän lehmämme rehu on kovin yksipuolista.
Hi-Tech, Oulun uusi terva
Keskittyminen kapealle alalle, varsinkaan suhdanneherkälle ja tekniikkariippuvaiselle, ei ole koskaan järkevä ratkaisu. Tietty, mobiililaitteet ovat nyt kovassa huudossa, mutta kuka tietää mitä seuraavana tulee ja syrjäyttää nykyiset järjestelmät. Telefax oli nykyaikaa vielä muutama vuosi sitten, sähköpostin tunsi harva.
Emme tiedä, millaisessa maailmassa elämme kolmenkymmenen vuoden päästä. Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana, tekniikan kenttä on muuttunut valtavasti: tietokoneet tulivat koteihin, internet aloitti voittokulkunsa (itseasiassa internetin juuret ulottuvat 60-luvulle), kännykät valtasivat maailman... Tänä aikana moni tekniikan mahtiyritys on noussut ja tuhoutunut, uusi tulee ja syrjäyttää vanhan. Oulukin on jo kokenut kehityksen rattaiden voiman.
Tervakaupunki Oulu oli oman aikansa huippuosaamisen helmi, kuten moni kaupunkimme isä ja äiti on jaksanut jankuttaa. Terva ja mobiiliteknologia on rinnastettu miltei useammin, kuin mitä taivaalla on tähtiä. Harvoin näissä puheissa kuitenkaan muistetaan mainita, että meidän myös tulisi oppia tervaporvareiden virheistä. Laivojen rakennuksessa siirryttiin puusta teräkseen, uusi teknologia voitti vanhan, ja tervan kysyntä romahti. Miksei tähän muutokseen varauduttu tarpeeksi silloin, miksei nytkään?
Kaikki lähtee koulutuksesta, monipuolisuudesta ja vuoropuhelusta. Meillä on Oulunkin alueella suunnaton määrä potentiaalia, paljon osaavia ihmisiä tekemässä asioita omilla aloillaan. Ongelmana on, etteivät nämä ihmiset kohtaa toisiaan. Liika erikoistuminen johtaa kyvyttömyyteen mukautua ja hitaaseen kuolemaan.
Jaakko Huuki
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)