Free Culture

Luin kirjan, se oli hyvä.

Jokin aika sitten keskustelu tekijänoikeuksista nosti päätään. Uuden tekijänoikeuslain vastustajat marssivat kaduilla - olin itsekin mukana. Samaan aikaan Gramexin edustajat selittivät televisiossa, kuinka marssijat vain haluavat ladata kaiken musiikin verkosta. Uusi laki tuli voimaan, keskustelu hiipui, keksittiin uusi syy olla innostunut.

Ehkä siis luin Lawrence Lessigin kirjan "Free Culture" liian myöhään. Ehkä se puhuukin vähän väärästä aiheesta; nimenomaan tekijänoikeuksista Yhdysvalloissa, mutta kaikinpuolin kirja on hyvä tutustumismatka tekijänoikeuksiin juridisesta näkökulmasta.

Lyhyestä virsi kaunis: käykää tutustumassa kirjaan osoitteessa http://www.free-culture.cc, sivuilta voit ladata kirjan kokonaisuudessaan omalle tietokoneellesi.

Kokouksia, kaljaa ja konstruktivismia

Tämä viikko on täynnä yhdistysten kevätkokouksia. Maanantaina oli Oulun demareiden edustajiston, tänään oli pedagogien ylioppilaiden, huomenna on OSNO:n ja OOSY:n ja lauantaina Oulun sos. dem. nuorisopiirin kevätkokoukset. Kevätkokoukset ovat aika tylsää kauraa loppujenlopuksi, tarpeellisia kyllä, mutta tylsiä. Eihän sitä käytännössä tehdä muuta, kuin katsotaan, mitä edellisenä vuotena tuli tehtyä. Siksi kai kokouksien jälkeinen tilanteen nollaus onkin muodostunut perinteeksi.

Kyllä! Järjestötoiminta saattaa olla haitaksi terveydelle! Kokoukset vievät ison siivun vapaa-ajasta, loput vie kokousten jälkeinen tuoppiin itkeminen. Vielä vuosi sitten osallistuin Oulun Tervamaratonille (tosin vain puolikkaalle) tänä vuonna en edes kuvittelisi moista. Aika vain on liian kortilla.

Kuitenkin, tänään olin siis viettämässä iltaa pedagogian ylioppilaiden hallituksen (siis meidän oululaisen ainejärjestön) kanssa. Puhetta oli mahdollisesta työpaikastani, jonka tarina sai alkunsa juuri edellisissä Pedon (ainejärjestömme nimi) juhlissa ja politiikasta.

Kun kerroin käyneeni viikonloppuna Sosialidemokraattisten opiskelijoiden tapahtumassa viikonloppuna, minulta kysyttiin: millainen mieliala siellä vallitsi. Pystyin vastaamaan todellakin, että positiivinen, eteenpäinsuuntautunut ja innostunut. Vaalitappio oli todellakin kuin herätyskello. Tuntui, kuin jokainen olisi huomannut olevan aika toimia, jokainen tunsi uudistumisen olevan mahdollista. Lukekaa kannanotto: Tästä se lähtee.

Totean taas arvostavani sosialidemokraattista liikettä, sen saavutuksia ja sen toimijoita. Kuitenkin toivon, että välillä se arvostus kulkisi myös toiseen suuntaan - myös me nuoret haluamme tehdä tämän liikkeen hyväksi jotain. Emme tulleet mukaan vain toistamaan historiaa, tulimme rakkaudesta siihen kaikkeen mitä me edustamme. Siis me - nuoret ja vanhat, koko liike. Emme me ole uhka, me vain haluamme osallistua yhteiseen projektiimme tasavertaisesti.

Miksi ei vanhoihin järjestelmiin saisi tuoda jotain uutta?

Tämä on kuin vanha ja tuhoontuomittu ajatus innovaatioista.

En käsitä koko keskustelua: samalla kun puhutaan "innovaatioista" vaaditaan koulutuksen skaalan kaventamista entisestään. Tarvitaan työvoimaa yrityksiin tekemään näitä innovaatioita, jotta Suomen talous pysyisi pystyssä. Näinkö helppoa se on?

Eräs minulle luentoa didaktiikasta pitänyt tohtori kysyi: "mikä on se paikka, missä syntyy yritysten tuottoisimmat keksinnöt?" On tehty tutkimus, jossa etsittiin ideoiden lähde yrityksissä. Vastaus oli: "kahviautomaatti." Paikka, missä ihmiset kohtaavat ja pääsevät keskustelemaan ja jakamaan omia ideoitaan vapaasti.

En näe mitään hyvää siinä, että missään opinnoissa rajoitetaan mahdollisuuksia tutustua myös muihin aloihin. Parhaana esimerkkinä on yliopisto-opinnoissa vastikään tullut rajoitus sivuaineiden määrään.

World Wide Webin kehittäjä Tim Berners-Lee kävi luennoimassa Oulun yliopistolla vuonna 2004 Millenium-palkinnon saatuaan. Ilmeisesti katsomossa olleet teknisesti orientoitunut väki odotti jotain yleistä tietoa WWW:n olemuksesta, mutta Sir Tim puhuikin jostain aivan muusta: Semantic Web.

Semantic Webin yksi lähtökohta on se, että jokainen asia voidaan yhdistää johonkin suurempaan kokonaisuuteen ja täten käyttää sitä suurempaa kokonaisuutta tiedon linkittämiseen uudella tavalla. Esimerkkinä käyköön sana "hauki": hauki on kala -> kalalla on suomut, kalat ovat vaihtolämpöisiä, selkärankaisia ja vedeneläviä -> vaihtolämpöisten eläinten ruumiinlämpö riippuu ympäristön lämmöstä -> vaihtolämpöisiä eläimiä ovat kalat, liskot, sammakkoeläimet...
Ideana on se, että tieto rakennetaan näiden yhteyksien ympärille ja päälle - enää ei etsittäisi yksittäisiä sanoja, vaan eri käsitteitä, jotka liittyvät toisiinsa.

Ehkä joku kasvatustieteitä lukeva ihminen tutustuu semantic webin ideaan ja huomaa saman, kuin minäkin istuessani siellä tulevaisuuden tekniikan luennoilla. Idea on lähtökohdiltaan hyvin samankaltainen konstruktivismin teorian kanssa.

Konstruktivismi on yksi, paljon suosiota saanut, teoria ihmismielen toiminnasta. Siinä on lähtökohtana se, ettei ihminen opettele jokaisen asian jokaista ominaisuutta, eikä tieto lepää mielessä aivan sekaisin - vaan asiat ja asiayhteydet rakentuvat tiettyjen käsitteiden alle. Siksi ihminen ei ajattele: "Hauella on suomut, hauki on vaihtolämpöinen, hauella on kidukset, hauki..." ja sitten: "Ahvenella on suomut, ahven on vaihtolämpöinen, ahvenella on kidukset, ahven..." Vaan: "Hauki on kala - kaloilla on suomut ja kidukset, ne ovat myös vaihtolämpöisiä - myös ahven on kala."

Tässä vain kohtaa kaksi maailmaa: rakennetaan konstruktivistisen mallin pohjalta tietojärjestelmiä nettiin. Miksi siis tällaista ei ole ennen tajuttu? Keskitytäänkö nyt liikaa yhteen asiaan, ettei tajuta tieteen tarjoavan jotain muutakin kuin oman alan sisällä tehdyt asiat?

Miksi siis rajoitamme ehdoin tahdoin ihmisten mahdollisuuksia käydä nuuskimassa muiden alojen tarjoamia mahdollisuuksia? Ties vaikka joku saa jonkin idean kahden aivan toisistaan erillään olevan tieteenalan yhdistämisestä ja sattuu luomaan jotain uutta. Olen sen kannalla, että jos ihminen on luonnostaan utelias, tulisi sitä uteliaisuutta tukea, ei pakottaa pysymään sovitussa opetussuunnitelmassa ja valmistua putkesta taas samanlaiseksi työntekijäksi satojen muiden joukkoon. Innovaatio syntyy nimenomaan tieteiden rajapinnassa, ideoiden kohdatessa. Yritysten on turha palkata kaksi työntekijää, jotka osaavat täysin samat asiat.

Tehokkuus ei aina tuota tuottoisinta lopputulosta.


Seuraavalla kerralla voisinkin kirjoittaa sitten jotain koherentimpaa. Olen esimerkiksi huolissani, en niinkään huippuyliopistohankkeesta, vaan tavoista toteuttaa se. Isompi ei ole aina parempi.

Nyt on kuitenkin aika kerätä voimia seuraaviin kokouksiin, jos selviän tästä viikosta hengissä - olen kyllä voittanut ja isosti. Järjestötoiminta on vaaraksi terveydelle.

Jyväskylä selkäni takana

Lauantai ja sunnuntai Jyväskylässä Sosialidemokraattisten opiskelijoiden seminaarissa "kapitalismin nykytila" (raflaava nimi kyllä) ja kokouksessa. Pöllömminkin voisi viikonloppunsa viettää. Voisin kirjoittaa itse seminaarista enemmän, kun olen palautunut matkalta. Kotiuduin lopullisesti vasta puolisen tuntia sitten ja väsymyksen on aika kova.

Tai plääh.. menen nukkumaan, huomenna työhaastatteluun ja sitten ehkä jaksan kirjata jonkin asian ylös.

Sanon vain, että olo on positiivinen - kyllä tämä tästä.

Jaakko ja sähköturvallisuus

Internettini hajosi. Tai siis routerini... tarkemmin siis tuon routerin muuntaja päätti sanoa työsopimuksensa irti. Onneksi koulussa on teknisen työn luokka. Onneksi teknisen työn luokassa säästetään vanhaa ATK-rojua "sillä vois olla ehkä joskus jotain käyttöä tai jotain" -mentaliteetilla. Joskus sille vanhalle rojulle todellakin on käyttöä. Oheisessa kuvassa on näkyvillä tämänpäiväinen tuotokseni. (pienempi laite on se, jolle pitäisi antaa virtaa)

Jos joskus tunnun vain yksinkertaisesti katoavan maan päältä, voitte ehkä vetää jotain johtopäätöksiä tästä.

Laite toimii tosin moitteettomasti, mutta minä tiedänkin aika hyvin, mitä olen tekemässä. Entä sitten joku, joka ei tiedä ihan kaikkea vielä? Tuo on sama, kuin tuputtaa lapsille: "varokaa heikkoja jäitä," ja sitten ohjata heidät hiihtämään järven yli ihan vain sen takia, että säästytään parin kilometrin kävelyltä.

Olen nähnyt tuon viimeisen tapahtuvan. Kyseessä oli ala-asteelaisten hiihtotunti kevättalvella. Koulu sijaitsi pienen järven rannalla, hiihtolatu oli järven toisella rannalla ja järven ympäri kulki hiekoitettu pyörätie. Hiihtäminen ladulle oli miltei mahdotonta, joten opettaja johdatti oppilaat hiihtämään jäälle, rannan läheisyyteen.

Muuten hyvä, mutta rannalla oli kyltti: "VAROKAA HEIKKOA JÄÄTÄ!"

Lapsilla ei ollut riskiä, he hiihtivät rantaa pitkin, jossa jää ulottui pohjaan asti. Mutta silti, mitä opettaja opetti? Meillä aikuisilla on kyky arvioida riskejä. Esimerkiksi riski vajota jään läpi ja hukkua rantaveteen, missä kesälläkin on alle 50cm vettä on varsin pieni. (tosin, kaikki eivät opi) Tunnemme ympäristöämme jo sen verran hyvin, että osaamme ennakoida mahdollisia tapahtumia alitajuisestikin.

Mutta entä lapsi? Monelle lapselle järvi alkaa siitä, mistä jääkin alkaa. Järvi on aina yhtä syvä, ellei sitä käy itse testaamassa kesällä rannoilta matalaksi. Jää on kaikkialla yhtä kestävä. Osaako lapsi arvioida, että vaikka rantoja pitkin hiihtäessä mitään vaaraa ei ole, voi järven keskellä olla asia aivan toinen? En usko näin.

Iskostamme oppilaiden mieleen yhden asian, mutta esimerkillä näytämme jotain aivan muuta.

Tästä pääsemmekin takaisin minuun: Lapset, muistakaa sähköturvallisuus! Huolimattomasti valmistetut tai asennetut sähkölaitteet saattavat aiheuttaa sähköiskun, tulipalon, kuoleman tai jonkin muun ikävän asian. Mutta minullahan ei ole mitään hätää, sillä tiedän jotakuinkin mitä teen.

Tälle ilmiölle on nimikin: Piilo-opetussuunnitelma. Se on käytännössä ne asenteet, aatteet ja ratkaisut ongelmiin, jotka lapsille muun opetuksen lomassa syötetään. Tämä tapahtuu monesti opettajien itsensäkin huomaamatta, mutta se on aina olemassa. Esimerkkinä toimikoon vaikka se, miten maantiedossa puhutaan energialähteistä: opettaja voi puhua enemmän vaikka ydinvoimasta ja selittää siitä ummet ja lammet ja sitten syrjäyttää uusiutuvat energialähteet suurinpiirtein olankohautuksella. Energialähteet käydään siis läpi, mutta eri tavoin.

Itse olen huomannut olevani aika asenteellinen opettaessani esimerkiksi historiaa: "No mitä sodassa monesti käy ihmisille?" "ne kuolee?" "Kyllä, ihmiset tuppaa kuolemaan sodassa, se on typerää puuhaa!" Tällaiselta asenteellisuudelta on vaikea välttyä.

Syy ei ole pelkästään opettajissa, vaan myös opetussuunnitelmissa ja oppikirjoissa. Tarvitsee vain katsoa, minkä opetukseen painotetaan. Korostetaanko historian oppimateriaalissa 30-vuotisessa sodassa taistelleiden suomalaisten hakkapeliittojen hurjuutta vai Euroopan yleistä tilaa sinä aikana? (yleensä puhutaan hakkapeliitoista, muutenkin historian oppimateriaalissa liikutaan monestikin aika nationalistisella tasolla)

Kysymyksen: "mitä opetamme lapsille?" rinnalle tulisi liittää myös kysymys: "Miten sen asian heille opetamme?"

.
.
.

Sitten muutama sananen tämän blogin luonteesta: Aikomuksenani on kirjoittaa tänne kolmenlaisia juttuja 1) pieniä kertauksia jokapäiväisistä tapahtumista ja niistä syntyneistä ajatuksista 2) ideoita jutuista, joista voisi joskus kirjoittaakin jotain enemmän ja 3) isompien tieteellisten kirjoitusten raakileita, joita saatan joskus käyttää hyväkseni ihan "oikeastikin".

Kohdasta 2) on hyvänä esimerkkinä edellisessä postissani mainitsemani Lessigin kirja Free Culture, josta olisi hyvä kirjoittaa pienimuotoinen referaatti. Pohdiskeleva tekstini tasoryhmistä kouluihin osuu kohtaan tietenkin kohtaan 3), tuossa olisi hyvä gradun aihe jollekin pedagogille (itselläni on jo pari hyvää korvan takana).

Ongelmana on vain kirjoittaminen. Mielummin kirjoitan kuten nyt, mitä sattuu, miten sattuu. Mutta tekstin jäsentäminen tuntuu itselleni olevan ongelma, olenhan perfektionisti monissa asioissa - jos haluan tehdä hyvää jälkeä, niin teen hyvää jälkeä tai lannistun siitä, etten saa aikaan tarpeeksi hyvää jälkeä.

Yksi hieno mielen päällä oleva aihe olisi puhua innovaatioista ja koko ajan innovaatioiden syntyä tukahduttavasta korkeakoulujärjestelmästä - suomalainen huipputeknologia on monin tavoin kupla. Se ei ole huippua, se on hyvää mutta tylsää. Ja mitä enemmän kallistamme korviamme tehokkuusajattelulle, sen enemmän menetämme persoonallisuutta. . . .

Jos joskus lähdet virvoitusjuomia nauttimaan kanssani, saatan jopa avautua - ehkä tulistuakin. Kirjoitetussa muodossa sitä samaa asiaa saattaa joutua odottamaan.

Tekisi mieli kirjoittaa, muttei jaksa, siksi kirjoitan

Kevätväsymys kai iski. Olen kuluttanut päivän suhteellisen katatonisessa tilassa. Ei edes päivän liikuntatunti, jonka aikana kävimme muuttumassa taikapeiton alla eri eläimiksi, oikein piristänyt. Kahvi on ihana asia, närästys ei.

Viikonloppuna sitten SONKin seminaariin - mahtavaa! Odotan hyvää, tulee kyllä hauska matka kaikinpuolin. Parasta kuitenkin on tuoda mukanaan tuoreita kasvoja tutustumaan toimintaan paremmin. On eri asia olla paikallisella tasolla katsomassa samoja naamoja, pyörittelemässä samoja ideoita samoissa väsyneissä paikoissa, kuin mennä valtakunnalliseen tapaamiseen uusien naamojen keskelle uusien asioiden ääreen uusissa paikoissa. Kuten aikaisemmin jo olen todennut - ilman SONKin seminaareja, olisin leipääntynyt aika nopeasti ja lähtenyt sen syvemmästä toiminnasta välinpitämättömänä pois.

Ehkä seminaarin jälkeen voisin jatkaa edellisessä postissani kirjoittamaa juttua, onko mikään sittenkään muuttunut? Olen edelleen positiivisin mielin mukana, mutta viimeisten päivien aikana olen alkanut ajattelemaan käytännön toimia liikkeen ylläpitämiseksi. Ideoita pyörii päässä miljoonittain, tekisi mieli pitää kunnon brainstorm-sessio: muutama virvoike tunnelmaa vapauttamaan, niin että typerimmätkin ideat pääsevät päivänvaloon. Sitten pitäisi vain muistaa jokin lehtiö tms. mukaan.

Nyt tulee telkkarista Myytinmurtajat. Mainittakoon, että tämä ohjelma on yksi maailman parhaista opetusohjelmista. Miksi näyttää oppilaille tylsiä "tehdään koe kotona monotonisen miesäänen selostaessa taustalla"-ohjelmia, kun voisi innostaa heitä tieteen (pääasiassa fysiikan) ihanaan maailmaan Myytinmurtajien avulla (ja sitten koettaa uusia joitain näistä kokeista itse. Luokallani tullee olemaan vaarallista). Miksi opiskelun pitäisi olla tylsää luokassa istumista, kun voi lähteä ulos yhdistelemään tietoa ja luovaa hulluutta?

Myytinmurtajista tulikin mieleen seuraava sivusto: Insultingly stupid movie physics. Paljon hyviä ideoita fysiikantunneille, harmi, että tekijänoikeuslaki tulee väliin.

Tekijänoikeuksista ja muista tuli mieleen Lawrence Lessigin kirja Free Culture. Kannattaa lukea, siinä ei puhuta tekijänoikeuksista sinänsä, vaan keinoista valvoa niitä järkevällä tavalla. Kirjoittanen joskus siitäkin.

Vaalit ovat ohi

En ala analysoimaan vaaleja, jätän sen osan paremmille. Voin kuitenkin kertoa ihmisten reaktioista tulokseen...

On kuin herätyskello olisi soinut monien korvien juuressa. Moni turvallisuuden tunteeseen tuudittautunut on vannonut lähtevänsä liikkeelle. Muualla aktiivisesti hääränneissä on sellaisia, jotka yhtäkkiä tuntevat poliittisen toiminnan kutsun. Järjestöissä hääriminen on tärkeää, mutta yhtäkkiä pitäisi lähteä liikkeelle itsestäänselvyyksien, kuten hyvinvointiyhteiskunta on, puolesta. Vastareaktio on vahva - ja kaiken lisäksi vastareaktio on ollut pääosin positiivinen.

Jotkut haluavat etsiä syyllisiä vaaliemenestykseen. On helppo etsiä se syntipukki, johon kohdistaa turhautumisensa, mutta se ei ole rakentavaa. Ei kukaan yksittäinen taho tai ihminen ole niin vahva ja vaikutusvaltainen, että kykenisi vetämään liikkeen ahdingon upottavaan suohon, miten kärkkäimmät tulisielut kuvailevat.

Päiden pudottamiseen päiden pudottamisen takia en usko. Etsitään "syylliset" ja sitten näytetään heille ovea. Entä sitten? Miten tämä auttaa ketään? Onko mitään yksittäisiä syyllisiä edes olemassa? Mielestäni ei. Syyttelijät unohtavat, että pelkästään SDP ei kokenut tappiota, vaan poliittinen vasemmisto kokonaisuudessaan, eikai yksittäisen demarin töppäilyt voi vaikuttaa myös Vasemmistoliiton suosion laskuun?

Onneksi kuitenkin suurin osa reaktioista, mitä olen kuullut ja nähnyt, ovat toisenlaisia. Nyt ei etsitä vikoja, nyt aktivoidutaan ja lähdetään uusiutumaan. Enää ei ole tärkeää, että ei oikein ehkä ihan pidä jostain toisesta tyypistä, nyt nähdään tärkeäksi osallistuminen yhteiseen rintamaan. Vaatimus astumiselle seuraavalle askelmalle on ollut ilmassa jo pitkään, se vain tarvitsi sen pienen tönäyksen yli kriittisen pisteen, jonka jälkeen alkaa tapahtua. Valitettavasti tämä pieni tönäisy osoittautui taklaukseksi yli laidan. Mutta ihmisten reaktiotkin ovat samaa luokkaa.

Olemme saaneet herätyksen. Mikään maailmassa ei ole varmaa, ei edes SDP:n hallituspaikka (tosin RKP:n paikka saattaa olla ikuinen asia).

Nyt on maanantai 19. päivä maaliskuuta 2007, eduskuntavaalien jälkeinen päivä. Tappio vaaleissa kirvelee, mutta mielentilani on harvinaisen positiivinen. Tunnen muutoksen tuulen kasvoillani, ihmismassojen liikehdinnän selkärangassani, liekin leimahtamisen ihmisten sydämissä. Edessä on vaikeat vuodet, mutta pidemmällä tähtäimellä näen rakkaan liikkeen nousevan uusilla siivillään ilmaan, kuin feenix-lintu, kohti uutta kukoistusta. Kohti aikaa, jolloin parannamme maailman.

Se aika lähtee tästä.

OHI ON!

Kampanjatyö on osaltani ohi, onneksi - raskasta, antoisaa, stressaavaa. Olen korviani myöten täynnä hernerokkaa ja marianne-karkkeja.

Enää on vaalipäivä ja lautakuntatehtävä. Ohi on.

Hyvä päivä - eli miten lakkasin murehtimasta ja opin rakastamaan sosialidemokratiaa

Aina välillä tulee muistettua, miksi lähdin mukaan politiikkaan. Kuitenkin muistan aina miten lähdin:

Olen aina ollut vasemmistolaisesti suuntautunut ihminen, en ole kuitenkaan tajunnut antaneeni siitä selviä merkkejä ulos. En tajunnut, miten äitini keksi aikoinaan ostaa minulle joululahjaksi Naomi Kleinin kirjan No Logo - se oli yksi kipinöistä. En todellakaan tajunnut, miten pikkuserkkuni osasivat lahjoittaa minulle Chen moottoripyöräpäiväkirjan.

Tämän tajusin vasta opettaessani historiaa lapsille. Vaikka opettajan pitäisi olla "neutraali" ja "objektiivinen" ja niin edelleen, päästin suustani erittäin asenteellista tekstiä ihmisen sotaisuudesta, ihmisten harjoittamasta riistosta, ihmishengen arvottomuudesta "suurten" silmissä. Ehkä olenkin mielipiteillä varustettu ihminen.

Mutta palatakseni takaisin tarinaan miten lähdin mukaan. Voin kiittää kolmea ihmistä: Johannapiritta Huovista, Juhana Harjua ja Esa Suomista. Ensimmäinen oli aktiivinen kampeaja, toinen taustalta vaikuttava narujen vetäjä ja kolmas se ihminen joka työnsi minut alas jyrkänteeltä kohti turmiota.

Tapasin Juhanan ensimmäistä kertaa 7-vuotiaana kitarakerhossa Kaukovainion koulussa. Minulle kitarakerhossa pyöriminen loppui lyhyeen - en tajunnut kitaraa, olin omissa maailmoissani. Mutta sitten sattui, että pääsin musiikkiluokalle - ongelmana oli, että pääsin musiikkiluokalle toiselle puolen kaupunkia, joten joutuisin kulkemaan joka aamu 45 minuuttia bussissa. Sattumaa oli, että samasta lähiöstä, muutaman sadan metrin päästä, samalle luokalle tulisi toinenkin oppilas - Juhana.

Olimme 9 vuotiaita, kolmasluokkalaisia, valmiita vastaamaan maailman haasteisiin! Kuljimme bussilla Rajakylän ala-asteelle joka koulupäivä, jotta voisimme olla musiikkiluokalla. Samalla luokalla, jolla oli myös Johannapiritta.

Kulkekaamme ajassa 17 vuotta eteenpäin. Tällä välillä ehti tapahtua tapahtua paljon, kasvoimme nuoriksi aikuisiksi, olimme nähneet maailmaa omilla tahoillamme, tehneet omia juttujamme. Kunnes eräänä kohtalokkaana syksyisenä iltana, tähtien loistaessa kirkkainna taivaalla, tapahtui vihdoin kaikkien pienestä asti kehittymään lähteneiden kehityskulkujen yhteentörmäys.

Tiesin Juhanan olevan demari, olemme ystäviä ja olemme pysyneet yhteydessä kouluajoista lähtien. Tietenkin julkisesti naurahtelin, että mitäs tuo yksi menee sekaantumaan johonkin sosialidemokraattiseen puolueeseen: "HA, demari - vain vanhat pierut ovat demareita!" Olimme kuitenkin yhteydessä ja keskustelimme yhteiskunnallisista asioista, tunsin hänen olevan monessa asiassa samoilla linjoilla vaikka erimielisyyksiäkin löytyi, edelleen arvostan käymiämme keskusteluja. Itselläni oli kipinä jo syttynyt, mutten tiennyt millä puolella sen sytyttäisin palamaan - harkitsin vasemmistoliittoa.

Olin salaa toivonut olevani mukana jo vuoden 2004 kunnallisvaaleissa, mutta puolueen puuttuminen ja se viimeinen sysäys lähteä mukaan puuttuivat. Näihin aikoihin Turusta palannut Johannapiritta alkoi vaikuttamaan. Näin Jossua joskus Oulun yliopistolla SONKin ständillä, mietin pitkään: "onko tuokin joku demari." Siinä ständillä seisominen vain tuntui olevan yksinäistä ja tuhoontuomittua puuhaa - eihän kukaan järkevä nuori ihminen nyt kannata sosialidemokraatteja!

Tottakai vanhat luokkakaverit, jotka myös samoissa Oulun piireissä olivat liikkuneet, löysivät yhteisen sävelen monessa asiassa. Myös tällöin alkoi takaraivossani koputtelemaan ajatus - onkohan tuossa hommassa, mitä Johannapiritta ja Juhana edustavat, sittenkin jotain järkeä. Vielä emmin, minua ei vielä tönäisty rajan yli. Vaikka olin imenyt jo itseeni tietoa, ja janoni kasvoi yhä, tuntui aktivismi vieraalta.

Ja näin koitti tämä kohtalokas hetki. Sain tekstiviestin, jossa minut pyydettiin pitsalle demareiden laskuun. No eikai siinä, kyllähän moinen aina maistuu. Minun olisi pitänyt tajuta paremmin. Oli syksy, OYY:n edustajistovaalit olivat ovella. Johannapiritta oli jo pikkuisen vihjaillut, että OOSY:n lista kutsuu. Aioin pitää pääni: pitsa sisään ja näkemiin, enhän minä ole poliittinen ihminen!

Johannapiritan ja Juhanan puheita ja taivuttelua pystyin vastustamaan, olin tuntenut heidät jo monta monituista vuotta. En kuitenkaan ollut varautunut Esa Suomisen kampeamisvoimaan. Illan kuluessa päädyin tilanteeseen, missä olin minä, Esa, Johannapiritta, oluttuoppi, edariehdokkaaksi sitoutumislomake ja kuulakärkikynä. Ja niin minut saatiin lopulta taivuteltua kirjoittamaan nimi paperiin, Esan pitkän taivuttelutekstin jälkeen. Muutuin poliittiseksi aktiiviksi.

Kun kerran olin ehdokkaana aloin osallistumaan kampanjointiin. Olinhan tietenkin toivonut jo takaraivoni perukoilla pääseväni tekemään vaalityötä ja ajamaan itseäni paikkoihin, joissa voisin ajaa asioita, jotka tunnen itselleni tärkeiksi. Olin kuitenkin vielä sitoutumaton, en ollut täyttänyt jäsenhakemusta mihinkään, olin vain edarivaaleissa... Sain kolme ääntä.

Mitä tapahtuu edarivaalien jälkeen? On marraskuu, vuosi on 2005 ja olen ottanut ensimmäisen askeleeni kohti poliittista toimintaa, mutta voisin ihan hyvin jättää seuraavan askeleen ottamatta. "Lähdetkö Jyväskylään SONKin liittokokoukseen?" Kysyi puhelimessa Johannapiritan ääni. Taas emmin, mietin haluanko mennä tutustumaan koko SONKiin, jonka puhekuplalogolle olin aiemmin hieman ivallisesti naurahtanut.

Juhana tietenkin oli koko ajan sen puolella, että minun tulisi lähteä. Olin hänelle esitellyt nopeasti kyhättyjä vaalimainoksiani ja ties mitä. Lopulta suostuin mukaan liittokokoukseen. Perheeni vastasi ilmoitukseeni viikonlopusta Jyväskylässä hieman sarkastisesti: "Jaa, se on nyt demari." Itse ajattelin mennä ja katsella hieman ympärilleni - miten voisin sitoutua, enhän edes tiedä koko liikkeestä mitään.

Laitoin liittymislomakkeen postiin muistaakseni kaksi viikkoa ennen liittokokousta. Pitihän minun olla sen yhdistyksen jäsen, jonka liittokokoukseen olin lähdössä.

Tuli viikonloppu, lähdin Jyväskylään näin kokouksen, tutustuin toimintaan. Pelottavinta oli se, kun minut taivutettiin astumaan kaikkien eteen puhumaan puhujanpönttöön. Taisin selittää jotain siitä, että asuinalueiden suunnittelun yhdeksi kriteeriksi tulisi ottaa viihtyvyys. Polveni vapisivat kuin kaksi TVShopin vibrobeltiä (vai mitä piruja ne tärisevät jutskat on). Vaikka olin monesti esiintynyt yksin isojenkin yleisöjen edessä, en ollut varautunut siihen jännitykseen, mitä ensimmäinen puhe toi. Puheeni jälkeen käteni vapisivat muutaman minuutin, olin tehnyt jotain vaikuttaakseni liikkeen suuntaan.

Tässä liittokokouksessa tapahtui jotain todella merkillistä. OOSY:n pakka meni hieman sekaisin, ja yhtäkkiä tarvittiin uutta liittohallitustyrkkyä varasijalle Oulusta. Miksi minulta sitä edes kysyttiin, en tiedä - ratkaisevaa oli suostumiseni hommaan. Illanvietossa minua onniteltiin paikastani liittohallituksessa.

Olen sanonut tämän monta kertaa, sanon sen edelleen: Jollen olisi mennyt liittohallitukseen, olisin ottanut jalat alleni jo aikaa sitten. Liittohallituksen kautta tuli kysymykseen liittohallituksen kokoukset, joihin oli osallistuttava. Tutustuin muihin toimijoihin, kuulin asiaa, sain juuri sitä tietoa yhteiskunnasta, jota olin janonnut. Sanalla sanoen rakastuin liikkeeseen. Siitä lähtien olen pitänyt SONKia, tuota järjestöä jota joskus olin nokanvartta pitkin katsonut, ensirakkautenani. Takaisin en voinut enää kääntyä.

Onneksi takanani oli SONK. Siellä opin miten yhdistykset toimivat, sain tukea Oulun tapahtumien selvittämiseen - ilman sitä olisin ollut hukassa. Eikä pelkästään SONK, vaan sen silloinen puheenjohtaja Esa Suominen, tuo sama mies, joka tyrkytti kynää käteeni sinä kohtalokkaana lokakuun iltana. Tuskin voin tarpeeksi kiittää alkutaipaleellani saamastani tuesta. Nimenomaan tuesta silloin, kun sitä muualta oli vaikea saada.

Jouduin kovaan kouluun tuon vuoden 2006 aikana, joka on ensimmäinen aktiivinen vuoteni. Olen itkenyt, huutanut, taistellut ja kammennut. Olen saanut vihamiehiä, välillä on keskustelu mennyt henkilökohtaisuuksiin. On pidetty kynsin hampain kiinni jostain, minkä itse tuntee tärkeäksi asiaksi. Minut nostettiin Oosyn puheenjohtajaksi, sain luottamustehtäviä ja mukana seurasi vastuu. Menetin terveyteni loppuvuodesta, kun kaikki tuntui olevan minua vastaan, en vain enää jaksanut taistella.

Nyt on vuosi 2007. Olen edelleen SONKin liittohallituksen jäsen, edelleen Oosyn puheenjohtaja. On eilinen päivä, ja nyt minä olen se, joka on tyrkyttämässä kynää empivän nuoren kouraan. Minä olen se, joka koittaa puhua ja kammeta väkeä lähtemään mukaan. Sillä minä muistan miksi lähdin koko hommaan.

En lähtenyt hakemaan valtaa, en virkaa. En todellakaan halunnut lähteä ennustamaan tuhoa maailmalle sen nykyisen kehityksen takia ja toteamaan "sanoinhan" kun jotain pahaa tapahtuu. Lähdin mukaan, sillä näin jossain epäkohdan ja halusin korjata sen. Lähdin mukaan tehdäkseni osuuteni maailman parantamiseksi - tässä liikkeessä se onnistuu paremmin kuin missään muualla.

En vaihtaisi sekuntiakaan.

Jäsenistön läpikäyntiä ja toimintaa

OOSY (ja OSNO) järjestää torstaina tutustumisillan uusille ja liikkeestä kiinnostuneille tovereille. Myös vanhoja toivotaan mukaan. Olen käynyt illan läpi kaikkia näitä ihmisiä ja pyytänyt mukaan. Paljon on tekemistä, ja taas kehittelen päässäni pienen "järjestötoiminnan ABC" sarjan kirjoittamista. Paljon hyviä ja huonoja toimintatapoja on tullut nähtyä, ja moni varmasti voisi lisätä listaan.

--------------------------------------------------------

Jos tapahtuu jokin epäluonnollinen tapahtuma, ja joku oululainen sattuu vahingossa lukemaan tätä nyt puolentoista vuorokauden sisään, on hyvä mainita asiasta:

OULU
Ravintola Tervasoihtu (torilla)
torstaina 15.3. klo. 17:00

tutustumisilta kaikille kiinnostuneille, puhujina paikalla ovat: Tytti Tuppurainen, Esa Nikkinen, Antti Haapala ja allekirjoittanut.

Paikalla tapahtuu armotonta indoktrinaatiota.

--------------------------------------------------------

Eiköhän tuosta hyvä tule...
torstaina lisää

Tasoryhmät kouluihin? osa 1.

Keskustelu tasoryhmien tuomisesta kouluihin käy kiivaana. Yht-äkkiä moni äidin pieni enkeli onkin koulujärjestelmän murtama nero tai heikompien vauhtiin lannistunut monilahjakkuus. Suomen koulujärjestelmänhän tulisi tuottaa huippuosaajia suomalaisen yhteiskunnan käyttöön, mutta tasapäistävä koulutus tuottaa vain harmaata perusosaajamassaa. Menikö se näin?

Keskustelussa tasoryhmistä valitellaan sitä, että kouluissa ei oteta huomioon lahjakkaiden oppilaiden tarpeita, ja siten nämä oppilaat tulisi erottaa omaksi ryhmäkseen ja tukea tätä lahjakkuutta eteenpäin. Kuulostaa monin tavoin loogiselta, mutta koska puhumme ihmisistä, ei kylmä looginen ajattelu aina päde.

Koitan seuraavissa kirjoituksessani paneutua tasoryhmien ongelmiin yksi kerrallaan.


1) Miten määritellään lahjakkuus ja miten sen tunnistaa?

Ihmisen älykkyydestä käydään edelleen suurta debattia: onko lahjakkuutta edes olemassa?

Jos lapsi on oppinut lukemaan ennen kouluun tuloa, onko lapsi lahjakas vai kasvanut lukemiseen kannustavassa ympäristössä? Entä lapsi, joka ei ole saanut koskaan piirtää (kuten joillakin kriisialueilta tulevilla lapsilla on asian laita) - ovatko hänen alkeelliset kuvallisen ilmaisun kykynsä puuttuvan lahjakkuuden syytä? Kummityttöni osaa kaksivuotiaana aakkoset, onko se lahjakkuuden ilmentymä vai tunnistaako hän tietyntyyppisten koukeroiden nimet.

Entä opetettavien asioiden oppimisen nopeus? Käytän esimerkkinä kummityttöäni: Hän osaa aakkoset, muttei osaa lukea, sillä hän ei ole tajunnut kirjaimen ja äänteen yhteyttä. Asian voi opetella omaksumatta sitä, ja koulumaailmassa on perinteisesti juuri korostettu opettelua. Paras esimerkki opettelun ja asian omaksumisen välillä on matematiikka: osaatko laskea ympyrän kehän? Entä alan? Hyvä... Kertoisitko nyt, mikä se kummassakin laskussa tarvittava pii on ja miten se liittyy näihin laskuihin?

Itse olen sen kannalla, että lahjakkuutta on olemassa. Se on nimenomaan kyky hahmottaa kokonaisuuksia ja soveltaa opittua asiaa harvinaisen hyvin. Lahjakkuus voi myös ilmentyä eri tavoin eri ihmisillä - lahjakas muusikko saattaa olla todella huono jalkapallossa ja matematiikassa. Mieli on mielenkiintoinen asia, se kun ei kulje yksioikoisesti kaikilla samalla tavalla.

Yksi osoitus ihmisen mielen monimuotoisuudesta selkeni minulle keskutellessani erään ystäväni kanssa kielistä. Ystävälleni kieli on looginen koneisto, joka muodostuu sanojen ja kieliopin yhteistoiminnan tuloksena. Minulle kieli on yksittäisten sanojen merkitysten yhteensovittamista siten, että siitä muodostuu ymmärrettävä kokonaisuus. Ystäväni puhuu vieraita kieliä kielioppiin pohjaten, minä tuumin "tämä kuulostaa hyvältä" ja käytän sitä. Lähestymistapamme on eri, tulos lähellä samaa. Tällaisia mielen sisäisiä prosesseja on hyvin vaikea seurata ulkoa päin.


2) Kuka määrittelee lapsen lahjakkaaksi?

Jonkun täytyy erotella lapset tasoryhmiin, kuka sen siis tekee? Entä miltä pohjalta tämä erottelu tapahtuisi?

Selvä vastaus ensimmäiseen kysymykseen on: luokan opettaja. Opettaja ei kuitenkaan ole aina kykenevä erottelemaan lahjakkaita toisista. Open apuna yhtenä indikaattorina voisi tietenkin olla oppilaan koulumenestys ja saadut arvosanat - mutta siinä on ongelmansa.

Koko tasoryhmäkeskustelun keskiössähän on ollut koululaitoksen lannistamat lahjakkaat oppilaat, jotka purkavat turhautumistaan huonon käytöksen kautta ja alisuoriutuvat. Voisiko koulumenestyksen seuraaminen jättää tasoryhmäsysteemin tarpeen esimerkit siis rannalle itkemään?

Myös opettajan asenteet ja ennakkoluulot häiritsevät lahjakkuuden erottelemista: "miksi sinulle koitan tätä asiaa selittää, kun et tajua kuitenkaan?" Moni menestynyt, ja eittämättä lahjakas, ihminen on sanonut haastatteluissa, ettei heidän opettajansa uskonut heistä tulevan mitään.


3) Miten tasoryhmät tulisi toteuttaa?

Yksi asia, mikä tasoryhmäkeskustelussa ihmetyttää on tasoryhmien käytännön toteutus. Yleisimmin esitetty ehdotus on pistää lahjakkaat omalle luokallensa, ja jättää muut oppilaat ulkopuolelle. Kirjoitettuani lahjakkuuden monimuotoisuudesta, on tällaisille luokille asiaa vain oppilailla, joita voidaan pitää monilahjakkaina.

Tällaiset ihmiset ovat harvinaisia, itse suhtaudun älykkyyden testaamiseen erittäin kriittisesti, mutta mittarina voidaan pitää esimerkiksi Mensan asettamia mittareita. Jos huippuälykkäinä pidetään kahta prosenttia oppilaista, kuten Mensa tekee, saataisiin 400 oppilaan kouluun kahdeksan hengen "huippulahjakkaiden luokka".

Entä jos erittelisimme oppilaat lahjakkuuksien mukaan? Voisimme joko pitää tasokokeet eri aineista kouluun tultaessa, joiden mukaan lapset sitten eritellään eri luokkiin. Voisimme myös unohtaa perinteiset koululuokat ja pyörittää lasta oman tasoistensa ryhmien tunneilla - aina eri ryhmissä.


4) Itsetoteutuvat profetiat

"Et päässyt lahjakkaiden ryhmään, olet siis tyhmä, sinua on turha opettaa!"

"Olet lahjakas, siksi uskon sinun osaavan tämän, teemme hartiavoimin työtä, että saat homman toimimaan!"


----------------------------------------

Keskustelua tasoryhmistä on käytetty esimerkkinä peruskoulujärjestelmän joustamattomuudesta. Kuitenkin itse näen tasoryhmien esillenostamisen esimerkkinä nimenomaan opettajien joustamattomuudesta. Olen ollut luokassa, missä eri tasoiset oppilaat otetaan huomioon - heikoimmille annetaan tukiopetusta, ja etevämmät tekevät tehtäviä muita edellä. Kaikille oppilaille on kuitenkin sovittu samat tehtävät, jotka on pakko tehdä - sen yli saa tehdä omien halujensa ja kiinnostuksensa mukaan. Luokkahuoneessa ei kaikkien tarvitse edetä samaan tahtiin, siihen ei erillisiä tasoryhmiä tarvita.

Opettajan tulisi kiinnittää huomiota yksittäisen lapsen tarpeisiin - tämä tulisi myös opettajankoulutuksessa muistaa. Pystyäkseen vastaamaan näihin tarpeisiin henkilökohtaisella tasolla, on opettajalla oltava kooltaan hallittavissa oleva luokka opetettavanaan. Isossa luokassa on vaikeampi tukea yksittäistä oppilasta tai puuttua ongelmiin.

Opettajakoulutusta kehitettävä entisestään! Pienemmät luokkakoot!


Jatkan tasoryhmistä kirjailua toisessa artikkelissa, jossa yritän tarkastella tasoryhmäkysymystä yhteiskunnan ja oppilaiden näkökulmasta.

(kirjoitan, kunhan jaksan - onhan tämä epäsäännöllisesti päivitettävä)

Äänestys

Kävin äänestämässä.

Vihdoin on Oulun Yliopistolle saatu ennakkoäänestyspaikka, missä se on nuorten nenien alla. Näin koitetaan saada nuoria opiskelijoita täyttämään äänestyslippunsa, ja se näyttää toimivan. Se on hyvä, sillä äänestysvilkkautta tullaan seuraamaan päätettäessä seuraavienkin vaalien ennakkoäänestyspaikkoja.

Paikalle johti pitkä jono ihmisiä, ja se jono on läsnä alati. Tämä rohkaisee myös epäröiviä äänestämään, mutta se on samalla osoitus äänestyspaikan varustelun puutteellisuudesta - ilmeisesti nuorten ei uskottu käyttävän ääntään.

Kaikenkaikkiaan opiskelijoiden aktiivisuus lämmitti sydäntäni.


Vähemmän sydäntäni lämmitti yliopistolla tehty vaalityö.

Minulle kantautunut tieto kertoi, että ennakkoäänestyksen aikana koko yliopisto olisi vaalityöstä rauhoitettua aluetta. Silti aamulla minulle tulleessa puhelussa ilmoitettiin, että paikalla oli väkeä omia vaalilappujaan levittämässä. (ei kuitenkaan äänestyspaikan välittömässä läheisyydessä)

Miksemme me siis ole myös paikalla? Koska me mokasimme: Soitimme ja kysyimme asiasta.

Ehkä kysyimme väärältä henkilöltä väärän kysymyksen. Ehkä jossain tapahtui sekaannus... Emme tiedä. Totuus on, ettemme olleet paikalla viettelemässä viattomia ihmisvesoja puolueemme pauloihin.

Presidentinvaalien aikaan Oulun yliopistolla sai pitää vaalimainoksia ja tehdä vaalityötä tarkkaan rajatulla n. 4m x 4m alueella. Joskus vaalityötä ei olla sallittu käytävillä ollenkaan, mutta luentosaleissa on voinut pitää tilaisuuksia. Nyt sallitaan ehdokkaiden liikkuminen ja vaalijulisteiden kiinnittäminen (mitä ennen ei olla sallittu) ja muu työ. Tai pikemminkin - vaalityötä ei sallita, muttei myöskään estetä. En näe punaista lankaa.

Oulun yliopistossa tiedettiin, että se tulee toimimaan yhtenä ennakkoäänestyspaikkana. Oulun yliopistossa tiedettiin, että siellä tullaan tekemään vaalityötä. Miksei Oulun yliopisto voinut tehdä selvää säännöstöä siitä, mikä on sallittua ja mikä ei? Miksei sitä lähetetä puolueille, että jokainen tietää yhteiset pelisäännöt selvästi?

Politiikka on peliä, siksi sääntöjen tulisi olla selvät kaikille. Ei kaikkea voi tehdä röyhkeimmän oikeudella.

En ole katkera mutta kuitenkin...

Eduskuntavaalit

Aloitan suuren blogaajanurani kirjoittamalla eduskuntavaaleista. Aihe on ajankohtainen, ja siten toivon herättäväni kiinnostusta uutta blogiani kohtaan: "Raflaavilla kirjoituksilla kuuluisuuteen!" huutaa pieni populisti sisälläni. Tarvitsen siis materiaalia, jotta pystyisin houkutella ihmisiä tulemaan vierailulle. Ja tulkaa toki! En minä nyt halua, että jakamani elämänviisaudet hukkuvat kyberavaruuden kylmään informaatiotulvaan kuin kyyneleet sateeseen.

Voisin tietenkin ottaa helpomman tien ja tehdä kuten erään Oulussa toimineen yhdistyksen puheenjohtaja teki:

Pj: "Kukaan ei ole tulossa meidän tapahtumaan."
Minä: "Mihin tapahtumaan?"
Pj: "No siihen, mikä on viikon päästä."
M: "Mihin? En ole kuullut siitä mitään, oletko mainostanu sitä?"
Pj: "Turha sitä on mainostaa, kun ei sinne tule ketään!"

Tässä vaiheessa olin vähällä hakata päätäni seinään, sen esti vain tarkoitukseen soveltuvan seinän puuttuminen lähistöltä. Toivon vain, että tällä kyseisellä puheenjohtajalla oli lämmin tunne sisällään, kun hänen ennustuksensa tapahtuman osaanottajamäärästä osui nappiin. Minä en tuntenut mitään voitonriemua, sillä paikalla ollut puhuja suolsi ulos täyttä rautaa, ja olisin toivonut kuulijoita olevan yli yhden käden sormilla laskettavan määrän.

Voisin yhtä hyvin julistaa tässä ja nyt, ettei kukaan lue minun blogiani -> on siis turha kirjoittaa mitään -> kun ei ole materiaalia, ei kukaan tule lukemaan blogiani -> julistaudun profeetaksi! Olen hyvä.



Sitten niitä sekalaisia mietteitä eduskuntavaaleista:


Oulun alueella numero 17 - Antti Haapala.


Olen ollut vaalikentillä, käynyt välillä ala-arvoista keskustelua. Osalle ehdokkaista tuntuu olevan itse ajettava asia yhdentekevää, kunhan päästään piikittelemään demareita. Tärkeintä ei tunnu olevan yhteiskunta, vaan vastapuolen häviö, jolle pääsee sitten ilkkumaan. Ja todellisen keskustelun sijaan vastaan tuleekin vain ryöppy ennalta opeteltuja fraaseja, joiden olemusta puhuja tuskin itsekään tajuaa.

Kaikkein ihaninta on uuden työväenpuolueen käyttämät pienet kieroutuneet työelämään liittyvät lentävät lausahdukset, jotka tuntuvat olevan loppusanat kaikkeen keskusteluun:

- plaplapölöpölö, huonot työolot, työsilppu, määräaikaiset työsuhteet, surkea palkka...
- Ei ole paskaduuneja, vaan kaikki työ on arvokasta.

.
.
.

Jos kaikki työ on arvokasta, miksei se arvostus näy?

"Pysy hiljaa, ole onnellinen että sinulla yleensäkään on jotain työtä, toivottavasti sydäntäsi lämmittää tieto, että työsi on arvokasta!" Tähänkö haluamme yhteiskuntamme menevän? Ihmiset hei, ei sitä bluffia ole vaikea huomata.


Hienoa, että vaalit puhututtaa. Huonoa, että pääosissa ovat puolueiden mainoskampanjat. SDP:n kampanja on hyvä - lähdetään pisteliäästi herättämään keskustelua, sitten selitetään asiallisesti puolueen oma kanta asioihin. Kokoomuksen vastaus taas koettelee hyvän maun rajoja, aivan kuin joku olisi ottanut nokkiinsa.

Tuntuu, kuin kokoomuksen taktiikkana kampanjoinnissa olisi ollut odottaa SDP:n aloitusta ja sitten pilkata sitä, meitä loanheitosta samalla syytellen. Voisiko joku Kansallisessa Kokoomuksessa kertoa, missä kohdassa kampanjaa SDP tekee hyökkäyksen kokoomusta vastaan? Voisiko joku Kansallisessa Kokoomuksessa kertoa, millä tavoin Kokoomuksen kampanja ei alennu tuohon loanheittoon, mistä sitä syytetään. Perinteinen leikkikentällä kuultu puolustus: "Noku tuo alotti," näyttää olevan Kokoomukselle ihan pätevä argumentti tässä mainoskisassa.


Vaalikentillä tapahtuu... Kirjoitan joskus, jotenkin, jostain.

Blogini nimi on Epäsäännöllisesti päivittyvä, mitä muuta siltä voi odottaa.

Tervetuloa

Epäsäännöllisesti päivitettävä blogi.

Tänne tulee joskus joitain kirjoituksia jostain. Sitä odotellessa...