Paljon on tapahtunut viimeisten viikkojen aikana. Lumi suli ikkunoideni alta, pihan koivuissa alkaa jo huomaamaan kevään orastavan vihreyden ja västäräkit saapuivat. Kesä on pian ovella, ja sehän tarkoittaa viimeistä rutistusta ennen loma-aikaa.
Noin samoihin aikoihin viimeisen tekstini kanssa sain puhelun, jonka asiasisältönä oli minun lähtemiseni Hämeenlinnaan - Auditio 2008 konferenssiin. Minulle kerrottiin, kuinka hieno mahdollisuus minulla, opiskelijalla olisi päästä konferenssireissulle hakemaan "vauhtia vappuun". Suostuin matkaan, mutta kirosin aika voimakkaasti - taas joku matka, joka työntää muita tehtäviä myöhempään.
Matka osoittautui lopulta paremmaksi, kuin osasin kuvitella: nyt tiedän vastauksen muutamiin mieltäni askarruttaneisiin kysymyksiin.
Kyseessähän on jokavuotinen konferenssi, jonne osallistuu pääasiassa kuntien tarkastuslautakuntien jäsenet ja valtuustojen puheenjohtajat. Konferenssin ohjelmaan kuuluu alustuksia kuntien tulevaisuudesta, rakenneuudistuksesta, tilaaja-tuottaja -mallista ja ties mistä muusta. Kysymyksiä herätti se, että kyseisen tapahtuman järjesti yksi ainoa konsulttifirma. Homma haiskahti mainokselta.
Nenäni on ollut aktiivinen pitkään. Joskus pienenä ihmettelin eri talouksien ominaishajuja, jokaisessa talossa oli omansa. Varsinkin naapurimme asunto tuntui ominaiselta aromiltaan kummalta. Koska en keksinyt mitään syytä erilaiseen tuoksumaailmaan tulin siihen tulokseen, että kyseessä oli naapurin isän kauluspaidan napit, meillä kun ei moisia paitoja juuri pidetty. Ihminen on ihmeellinen olento, ei siksi että lapsi tekee tällaisia päätelmiä, mutta että se vaikuttaa pitkälle eteenpäin. En pitkään aikaan pitänyt kaulus- tai yleensäkään napillisia paitoja, sillä yhdistin sellaiset pukineet outoon hajuun.
Nyt tämä haiskahdus oli kuitenkin varsin toisenlainen, konkreettisempi. Muutos oli päivän sana ja muutoksen muoto selvä: ulkoistaminen, markkinat ja poliittisen vaikuttamisen minimointi olivat tämän hetken messiaat. Olen samaa mieltä siitä, että kunnilla on paljon tekemistä tulevaisuuden iskiessä pian voimalla päälle. Olen kuitenkin huolelestunut koko muutoksen visiottomuudesta.
Tällä hetkellä ympäri Suomea kunnat ovat myllerryksessä: Väestö vanhenee, väki karkaa suuriin keskuksiin ja kunnat yhdistyy. Tulevaisuudessa monet pienemmät kunnat ovat taloudellisesti ahtaalla, tämä on todettu moneen kertaan.
Kuitenkin mitä meille myytiin, oli työkaluja kunnallisten toimintojen muokkaamiseen. Tilaaja-tuottaja -malli oli hyvin esillä monien muiden markkinatalouden määräämien keinojen kanssa. Meille ei kuitenkaan koskaan selvinnyt mikä on näiden muutosten päämäärä, millainen kunta meillä on kaiken tämän rakenteellisen viilaamisen ja höyläämisen jälkeen.
Teknisessä työssä on tärkeää tuntea materiaalit, tietää mitä niillä pystyy ja ei pysty tekemään. Yleensä projekti alkaa halutun tuotteen suunnittelulla. Tämän jälkeen valitaan toteutukseen tarvittavat työkalut ja aletaan hommiin. Kunnallisella puolella tunnetaan kyllä työstettävä materiaali, mutta tämän jälkeen käteen tunnutaan annettavan vasara ja puukko, joiden avulla aletaan sitten tekemään jotain.
Jatkan aiheesta.
keskiviikko 7. toukokuuta 2008
torstai 17. huhtikuuta 2008
Mikä on Suomen linja?
Aamulehti soitti, pyysivät minun vastaavan kyselyyn, joka oli lähetetty poliittisten nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen johdoille. Koko asiassa oli vain yksi kysymys: pitäisikö suomalaisten poliitikoiden boikotoida Pekingin olympialaisten avajaisia Kiinan ihmisoikeuskysymyksen takia?
Voi kuinka kauniin yksinkertainen kysymys onkaan. Tietenkinhän meidän tulee taistella ihmisoikeuksien puolesta kaikkialla maailmassa!
Mutta miten? Samalla, kun torumme Kiinaa sen ihmisoikeustilanteesta, olemme kilvan hieromassa uusia kauppasuhteita sen kanssa täten omalta osaltamme legitimoiden maan poliittista tilanetta. Samaa teemme esimerkiksi Turkmenistanin ja myös Venäjän kanssa.
Ymmärrän täysin tällaisen kehityksen syyn, on helppo järkeillä että taloudellisen yhteistyön kautta on meillä myös mahdollisuuksia vaikuttaa maan poliittiseen tilanteeseen. On helppo iskostaa omaa agendaansa muiden kaaliin, kun he ovat taloudellisesti meistä riippuvaisia.
Mutta miten on laita Kiinan ja Venäjän tapaisten mahtimaiden kanssa? Länsimaat ovat yhä riippuvaisempia suuren ja mahtavan itäisen naapurimme energiasta ja kaukoidän tuotannosta. Kun samaan aikaan nämä valtiot ovat yhä riippuvaisempia globaaleista markkinoista, joiden johdossa länsimaat ovat, päädymme kansainväliseen viha-rakkaus-riippuvuussuhteeseen. Tilanne on kuin politiikan Päivien Viemää.
Onko siis poliitikkojemme boikotoitava Pekingin olympialaisten avajaisia?
Tarjolla on oiva tilaisuus poliittiselle käsienpesulle. On mahdollista ottaa näkyvästi kantaa ihmisoikeuksien puolesta samalla ehkä toivoen, että Kiina tekisi tilanteelleen jotain. En kuitenkaan usko tällaisen boikotin muuttavan nykytilannetta juuri mihinkään. Ehkä tilanne Tiibetissä hieman hellittää, muttei juuri muuta. Samalla voimme osoitella että: "olemme tehneet asialle jo jotain, jättämällä avajaiset väliin."
Meitä vaivaa ulkopoliittinen linjattomuus, joka näkyy monin paikoin hyvinkin jakomielisinä sanoina ja tekoina. Heitänkin ilmoille kysymyksen: mikä on Suomen suhtautuminen Kiinaan, sen ihmisoikeuskysymyksiin ja sen talouteen?
Entä se avajaisten boikotointi?
Vastasin kysymykseen kyllä.
Suurin varauksin.
Voi kuinka kauniin yksinkertainen kysymys onkaan. Tietenkinhän meidän tulee taistella ihmisoikeuksien puolesta kaikkialla maailmassa!
Mutta miten? Samalla, kun torumme Kiinaa sen ihmisoikeustilanteesta, olemme kilvan hieromassa uusia kauppasuhteita sen kanssa täten omalta osaltamme legitimoiden maan poliittista tilanetta. Samaa teemme esimerkiksi Turkmenistanin ja myös Venäjän kanssa.
Ymmärrän täysin tällaisen kehityksen syyn, on helppo järkeillä että taloudellisen yhteistyön kautta on meillä myös mahdollisuuksia vaikuttaa maan poliittiseen tilanteeseen. On helppo iskostaa omaa agendaansa muiden kaaliin, kun he ovat taloudellisesti meistä riippuvaisia.
Mutta miten on laita Kiinan ja Venäjän tapaisten mahtimaiden kanssa? Länsimaat ovat yhä riippuvaisempia suuren ja mahtavan itäisen naapurimme energiasta ja kaukoidän tuotannosta. Kun samaan aikaan nämä valtiot ovat yhä riippuvaisempia globaaleista markkinoista, joiden johdossa länsimaat ovat, päädymme kansainväliseen viha-rakkaus-riippuvuussuhteeseen. Tilanne on kuin politiikan Päivien Viemää.
Onko siis poliitikkojemme boikotoitava Pekingin olympialaisten avajaisia?
Tarjolla on oiva tilaisuus poliittiselle käsienpesulle. On mahdollista ottaa näkyvästi kantaa ihmisoikeuksien puolesta samalla ehkä toivoen, että Kiina tekisi tilanteelleen jotain. En kuitenkaan usko tällaisen boikotin muuttavan nykytilannetta juuri mihinkään. Ehkä tilanne Tiibetissä hieman hellittää, muttei juuri muuta. Samalla voimme osoitella että: "olemme tehneet asialle jo jotain, jättämällä avajaiset väliin."
Meitä vaivaa ulkopoliittinen linjattomuus, joka näkyy monin paikoin hyvinkin jakomielisinä sanoina ja tekoina. Heitänkin ilmoille kysymyksen: mikä on Suomen suhtautuminen Kiinaan, sen ihmisoikeuskysymyksiin ja sen talouteen?
Entä se avajaisten boikotointi?
Vastasin kysymykseen kyllä.
Suurin varauksin.
tiistai 15. huhtikuuta 2008
Tämä teksti on omistettu Knuutilankankaan kuutosille
Tänään loppui työrupeamani sijaisopettajana Knuutilankankaan ala-asteella.
Jättäessäni viimeistä kertaa lohikäärmeen muotoisen koulurakennuksen taakseni tällä erää, muutamat oppilaat toivoivat, että kirjoittaisin heistä tänne. Olivat viikonlopun aikana etsineet tämän blogin käsiinsä, hyvin kätevää toimintaa heiltä. Kun vielä kysyivät musiikkimieltymyksistäni, niin päätin kertoa, mitä kuuntelin itse ollessani kuudesluokkalainen.
Tässä siis teille nykyiset kuutoset, musiikkia miltei kahdenkymmenen vuoden takaa (Linkit youtubeen, se on hieno keksintö)
KLF - 3 a.m. Eternal
AC/DC - Thunderstruck
Raptori - Debi Gibson (ei musiikkivideota)
Guns N'Roses - You Could Be mine
The Prodigy - Out of Space (voi hitsi, mikä musiikkivideo)
2 Unlimited - Twilight Zone
De La Soul - Ring Ring Ring
Jokohan tuossa olisi tarpeeksi. Nauttikaa.
Jättäessäni viimeistä kertaa lohikäärmeen muotoisen koulurakennuksen taakseni tällä erää, muutamat oppilaat toivoivat, että kirjoittaisin heistä tänne. Olivat viikonlopun aikana etsineet tämän blogin käsiinsä, hyvin kätevää toimintaa heiltä. Kun vielä kysyivät musiikkimieltymyksistäni, niin päätin kertoa, mitä kuuntelin itse ollessani kuudesluokkalainen.
Tässä siis teille nykyiset kuutoset, musiikkia miltei kahdenkymmenen vuoden takaa (Linkit youtubeen, se on hieno keksintö)
KLF - 3 a.m. Eternal
AC/DC - Thunderstruck
Raptori - Debi Gibson (ei musiikkivideota)
Guns N'Roses - You Could Be mine
The Prodigy - Out of Space (voi hitsi, mikä musiikkivideo)
2 Unlimited - Twilight Zone
De La Soul - Ring Ring Ring
Jokohan tuossa olisi tarpeeksi. Nauttikaa.
sunnuntai 6. huhtikuuta 2008
Seesteisyys
Seesteisyys on ollut menneen viikon voimasana elämässäni. Tämä johtuu siitä, että sain monta takaraivossa tykyttelevää tehtävää hoidettua pois alta ja vähennettyä muutenkin taakkaa.
Saimme Oulun demariopiskelijoissa vihdoin vuoden 2007 päätökseen: tilit, paperit sun muut kuntoon ja paperit toimitettua Oulun kaupungille. Tästä syystä pystyin hyvällä omatunnolla luopumaan paikastani OOSYn puheenjohtajana. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Emilia Tervonen, ja uskon hänen kykenevän antavan uuden piristysruiskeen yhdistykselle, johon olen ehtinyt jo kovin kiintyä.
Toisaalla koin aikamoisen rökäletappion puoluekokousedustajavaalissa, en päässyt edustamaan. Ensijärkytyksen hälvettyä aloin kokemaan varsin autuasta tyhjyyden tunnetta: minun ei tarvitse stressata siitäkään niin paljoa. Tiedän Haapalan Antin, ainoana nuorena oululaisena edustajana, hoitavan homman kunnialla kotiin. Lisäksi kun sain tietää muualta tulevan ison määrän nuorta ja pätevää väkeä kokoukseen, voin hengittää senkin suhteen kevyemmin.
Kolmanneksi opintoni kulkevat taas eteenpäin. Järjestötoiminta ja politiikka veivät syksyllä liikaa aikaani ja voimavarojani, mutta nyt sielläkin näkyy valoa tunnelin päässä. Aion edelleen valmistua tulevaisuudessa, ja nimenomaan opettajaksi - parempaa alaa ei ole.
Olen poikkeuksellisesti tilanteessa, missä minun ei tarvitse polttaa kynttilää kahdesta päästä. Voin edelleen tehdä niin, mutta sille ei ole mitään pakottavaa syytä. Olin montaa nuorta aktiivia rasittavassa tilanteessa, vastuun kasautumisessa.
Tällaiseen tilanteeseen joutuminen on petollisen helppoa. Kun uusi nuori astuu näyttämölle ja osoittaa aktiivisuuttaan, hänet huomataan: nuoriso- ja opiskelijapuolella aktiivien vaihtuvuus on sen verran kovaa, että uusi veri on aina tervetullutta. Hetken liikkeen hyväksi toimittuaan, nuori saa ensimmäisen vastuutehtävän - yleensä paikka jonkin yhdistyksen hallituksessa. Tämä tehtävä on harvoin ylitsepääsemättömän vaikea, eikä täten rasita uutta toimijaa kovinkaan. Helppoa! sanoi hevonen ku heinää söi.
Kaikki olisikin mainiota ja mukavaa, jos tämä riittäisi. Mutta aktiivisia toimijoita on kovin vähän Suomen laajan järjestökentän tarpeitten ruokkimiseksi. Ja varsinkin demaripuolella on pikkuhiljaa nostettu päätä ja annettu nuorille vastuuta ja mahdollisuuksia. Sanan levittyä uudesta toimijasta alkaa noste. Yhtäkkiä mitä kummallisimpiin järjestöihin avautuu paikkoja, kohta käydään kauppaa kuntien luottamustehtävistä ja sitten liikutaan jo valtakunnallisella tasolla.
Välillä on ollut vaikea kuunnella puheita, missä vanhemmat toimijat siniset silmät kiiluen julistavat: "nyt kun meillä on näitä nuoria toimijoita, on heille syytä antaa vastuuta!" Kiitos luottamuksesta, mutta myös nuoret ovat ihmisiä inhimillisine rajoineen. Totuus on, että nuorista aktiiveista on poliittisessa toiminnassa pulaa, antamalla yhä kasvavassa määrin luottamustehtäviä nuorille, myös kasataan näitä tehtäviä pienen joukon harteille. Lisäksi on muistettava, että nuorilla aktiiveilla on monesti myös kova kansalaisjärjestötausta, joten tekemistä ei ole missään vaiheessa ainakaan liian vähän.
Mutta mikäpä siinä on näitä tehtäviä vastaanottaessa, pääasiassahan ne ovat pieniä kakunpaloja, muutama tunti jonain iltana kuukaudessa. On myös melkoisen mieltä ylentävää kuulla oma nimensä esitettynä johonkin tehtävään: "hei, minut on huomattu!" Näin tapahtui minulle. Oltuani puolitoista vuotta aktiivisesti mukana toiminnassa laskin luottamustehtävieni määrän, se oli 14.
Kykeninkö toimimaan aktiivisesti kaikissa? No en tietenkään! Minunhan piti (ja pitää) elää myös normaalia elämää ja opiskella. Asiat tuli hoidettua helposti puolivillaisesti ja vasemmalla kädellä, kun ne hoidettua tuli. Se ei ollut hyväksi minulle eikä niille, joille näitä hommia tein.
Olinko uupunut? Erittäin.
Uusi tehtävä ei ole aina hieno tilaisuus, luottamuksen saaminen ei ole aina siunaus. Paras neuvo, jonka pystyn sanomaan uusille toimijoille on: opi sanomaan ei.
Saimme Oulun demariopiskelijoissa vihdoin vuoden 2007 päätökseen: tilit, paperit sun muut kuntoon ja paperit toimitettua Oulun kaupungille. Tästä syystä pystyin hyvällä omatunnolla luopumaan paikastani OOSYn puheenjohtajana. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Emilia Tervonen, ja uskon hänen kykenevän antavan uuden piristysruiskeen yhdistykselle, johon olen ehtinyt jo kovin kiintyä.
Toisaalla koin aikamoisen rökäletappion puoluekokousedustajavaalissa, en päässyt edustamaan. Ensijärkytyksen hälvettyä aloin kokemaan varsin autuasta tyhjyyden tunnetta: minun ei tarvitse stressata siitäkään niin paljoa. Tiedän Haapalan Antin, ainoana nuorena oululaisena edustajana, hoitavan homman kunnialla kotiin. Lisäksi kun sain tietää muualta tulevan ison määrän nuorta ja pätevää väkeä kokoukseen, voin hengittää senkin suhteen kevyemmin.
Kolmanneksi opintoni kulkevat taas eteenpäin. Järjestötoiminta ja politiikka veivät syksyllä liikaa aikaani ja voimavarojani, mutta nyt sielläkin näkyy valoa tunnelin päässä. Aion edelleen valmistua tulevaisuudessa, ja nimenomaan opettajaksi - parempaa alaa ei ole.
Olen poikkeuksellisesti tilanteessa, missä minun ei tarvitse polttaa kynttilää kahdesta päästä. Voin edelleen tehdä niin, mutta sille ei ole mitään pakottavaa syytä. Olin montaa nuorta aktiivia rasittavassa tilanteessa, vastuun kasautumisessa.
Tällaiseen tilanteeseen joutuminen on petollisen helppoa. Kun uusi nuori astuu näyttämölle ja osoittaa aktiivisuuttaan, hänet huomataan: nuoriso- ja opiskelijapuolella aktiivien vaihtuvuus on sen verran kovaa, että uusi veri on aina tervetullutta. Hetken liikkeen hyväksi toimittuaan, nuori saa ensimmäisen vastuutehtävän - yleensä paikka jonkin yhdistyksen hallituksessa. Tämä tehtävä on harvoin ylitsepääsemättömän vaikea, eikä täten rasita uutta toimijaa kovinkaan. Helppoa! sanoi hevonen ku heinää söi.
Kaikki olisikin mainiota ja mukavaa, jos tämä riittäisi. Mutta aktiivisia toimijoita on kovin vähän Suomen laajan järjestökentän tarpeitten ruokkimiseksi. Ja varsinkin demaripuolella on pikkuhiljaa nostettu päätä ja annettu nuorille vastuuta ja mahdollisuuksia. Sanan levittyä uudesta toimijasta alkaa noste. Yhtäkkiä mitä kummallisimpiin järjestöihin avautuu paikkoja, kohta käydään kauppaa kuntien luottamustehtävistä ja sitten liikutaan jo valtakunnallisella tasolla.
Välillä on ollut vaikea kuunnella puheita, missä vanhemmat toimijat siniset silmät kiiluen julistavat: "nyt kun meillä on näitä nuoria toimijoita, on heille syytä antaa vastuuta!" Kiitos luottamuksesta, mutta myös nuoret ovat ihmisiä inhimillisine rajoineen. Totuus on, että nuorista aktiiveista on poliittisessa toiminnassa pulaa, antamalla yhä kasvavassa määrin luottamustehtäviä nuorille, myös kasataan näitä tehtäviä pienen joukon harteille. Lisäksi on muistettava, että nuorilla aktiiveilla on monesti myös kova kansalaisjärjestötausta, joten tekemistä ei ole missään vaiheessa ainakaan liian vähän.
Mutta mikäpä siinä on näitä tehtäviä vastaanottaessa, pääasiassahan ne ovat pieniä kakunpaloja, muutama tunti jonain iltana kuukaudessa. On myös melkoisen mieltä ylentävää kuulla oma nimensä esitettynä johonkin tehtävään: "hei, minut on huomattu!" Näin tapahtui minulle. Oltuani puolitoista vuotta aktiivisesti mukana toiminnassa laskin luottamustehtävieni määrän, se oli 14.
Kykeninkö toimimaan aktiivisesti kaikissa? No en tietenkään! Minunhan piti (ja pitää) elää myös normaalia elämää ja opiskella. Asiat tuli hoidettua helposti puolivillaisesti ja vasemmalla kädellä, kun ne hoidettua tuli. Se ei ollut hyväksi minulle eikä niille, joille näitä hommia tein.
Olinko uupunut? Erittäin.
Uusi tehtävä ei ole aina hieno tilaisuus, luottamuksen saaminen ei ole aina siunaus. Paras neuvo, jonka pystyn sanomaan uusille toimijoille on: opi sanomaan ei.
torstai 13. maaliskuuta 2008
Puheesta puoluevaltuustossa 8.3.2008
Aloitettuani toimeni Sosialidemokraattisten opiskelijoiden toisena varapuheenjohtajana vuoden alussa, olen päässyt tutustumaan niin oman järjestöni, kuin puolueenkin toimintaan aivan uudelta tasolta. Tammikuussa edustin SONKia IUSY:n liittokokouksessa Dominikaanisessa tasavallassa, johdan SONKin uudistamiseen tähtäävää työryhmää ja viime viikonloppuna edustin demariopiskelijoita puoluevaltuuston kokouksessa.
Tavoitteenamme oli saada puolueen puheenjohtajasta käytävä neuvoa-antava jäsenäänestys kokouksen käsittelylistalle ja lopulta järjestää koko äänestys. Lehdistä olemme saaneet lukea, ettei tähän päästy. En ole kuitenkaan katkera, kokous osoitti, että meitä nuoria demareita on kuultu. Puolueeseen perustettava, jäsenäänestystä käsittelevä toimikunta on selvä askel eteenpäin. Myös kokouksessa käytetyistä puheenvuoroista vain harvassa jäi äänestys mainitsematta.
Koska asia on nyt loppuunkäsitelty, en näe kokouksessa pitämäni puheen liittämistä tähän blogiin aiheellisena. Sen sijaan lainaan siitä muutamia otteita ja lisään muutamia kommentteja.
Hyvät toverit,
Puolueessamme on tapahtunut viimeisten kuukausien aikana enemmän, kuin monena edeltävänä vuotena. Olemme tehneet vaikeaa itsetutkiskelua, etsineet paikkaamme nykyisessä yhteiskunnassa ja visioineet sosialidemokratiasta uudella vuosituhannella.
Tämän kaiken keskellä olemme kaikki olleet toistuvasti samaa mieltä yhdestä asiasta - toiminta lähtee ihmisistä, jäsenistämme.
Toiminnan edellytys on jäsenten osallistuminen, toiminnan tae heidän kuulemisensa.
Hyvät toverit,
Olemme huomanneet, ettemme kykene enää tavoittamaan kaikkia jäseniämme - jätämme heidät ulkopuolelle. Tarvitsemme siis uusia keinoja, jotta jäsendemokratia jälleen toteutuisi puolueessamme
Emme voi mielestäni sanoa, ettei puolueemme olisi demokraattinen. Osastolähtöinen, edustuksellinen demokratia on ollut menneinä aikoina parasta, mitä on kyetty tekemään. Rakenteet ovat kyllä demokraattiset, mutta ne on rakennettu toisenlaisena aikana. Nykyään monet, varsinkin pienet osastot heiluvat henkitoreissaan, elleivät ole jo kuolleet. Tällaisten osastojen alueilla asustavat yksittäiset toverit jäävät helposti ulkopuolisiksi.
Tarvitsemme selvästi parempia valtakunnallisia ja alueellisia viiteryhmiä, joiden toimintaan jäsenemme ympäri maan pystyvät osallistumaan. Toiminnan ja osallistumisen sitominen vahvasti paikallisiin osastoihin ei ole pelkästään aktiivisuutta tukahduttavaa, vaan myös väärin näitä ulkopuolisiksi jääviä tovereita kohtaan.
Myös on huomioitava toverit, jotka ovat olleet aktiivisia toimijoita esimerkiksi SONKissa ja Demarinuorissa. Moni näistä nuorista toimii valtakunnallisella ja kansainvälisellä tasolla, mutta valmistumisen jälkeen ja 30vuotta täytettyään heidän ainoaksi vaihtoehdoksi on tullut oma kunnallinen työväenyhdistys ja paikallispolitiikka. Pystymmekö nykyisillä rakenteillamme vastaamaan näiden 30+ vuotiaiden, jo monessa sopassa ryvenneiden tovereiden tarpeisiin?
Hyvät toverit,
Puolueessamme kuohuu, muutosta odotetaan, pelätään ja vaaditaan. Kaiken myllerryksen keskellä on kuitenkin muistettava miksi muutosta tarvitaan, emme ole kehittyneet maailman mukana.
Tarvitsemme puolueen, joka kykenee kehittymään ihmisten ja yhteiskunnan mukana. Jäsendemokratian parantaminen on yksi, tärkeä osa tätä kehitystä. Voimme aloittaa tämän kehityksen nyt.
Nyky-yhteiskunta kehittyy huimaa vauhtia. Muistan itsekin ajatelleeni aikoinani, etten tarvitse kännykkää: "saahan minut kiinni lankapuhelimellakin", tuumin. Emme saa nähdä muutosta yhtenä suurena mullistuksena, jonka jälkeen kaikki on taas valmista. Sillä emme tiedä, millaisessa maailmassa elämme jo muutaman kymmenen vuoden kuluttua, ei olisi suotavaa vastata uudistuksissamme vain tämän päivän ongelmiin - vaan myös tulevaisuuden.
Otammeko esimerkiksi piiriin yksilöjäseniä, vai jopa suoraan puolueeseen. Entä eri verkostot, kuten Villiruusu ja Pinkkiruusu - voisiko niitä pitää omana "osastonaan". Voimme pohtia paljon, mutta yksi asia on selvää: kun jokainen pystyy ottamaan osaa liikkeen päätöksentekoon, emme voi pysähtyä.
Toivon puoluekokouksen tekevän kesäkuussa hyviä päätöksiä.
Pyrin olemaan mukana siinä päätöksenteossa
Tavoitteenamme oli saada puolueen puheenjohtajasta käytävä neuvoa-antava jäsenäänestys kokouksen käsittelylistalle ja lopulta järjestää koko äänestys. Lehdistä olemme saaneet lukea, ettei tähän päästy. En ole kuitenkaan katkera, kokous osoitti, että meitä nuoria demareita on kuultu. Puolueeseen perustettava, jäsenäänestystä käsittelevä toimikunta on selvä askel eteenpäin. Myös kokouksessa käytetyistä puheenvuoroista vain harvassa jäi äänestys mainitsematta.
Koska asia on nyt loppuunkäsitelty, en näe kokouksessa pitämäni puheen liittämistä tähän blogiin aiheellisena. Sen sijaan lainaan siitä muutamia otteita ja lisään muutamia kommentteja.
Hyvät toverit,
Puolueessamme on tapahtunut viimeisten kuukausien aikana enemmän, kuin monena edeltävänä vuotena. Olemme tehneet vaikeaa itsetutkiskelua, etsineet paikkaamme nykyisessä yhteiskunnassa ja visioineet sosialidemokratiasta uudella vuosituhannella.
Tämän kaiken keskellä olemme kaikki olleet toistuvasti samaa mieltä yhdestä asiasta - toiminta lähtee ihmisistä, jäsenistämme.
Toiminnan edellytys on jäsenten osallistuminen, toiminnan tae heidän kuulemisensa.
Hyvät toverit,
Olemme huomanneet, ettemme kykene enää tavoittamaan kaikkia jäseniämme - jätämme heidät ulkopuolelle. Tarvitsemme siis uusia keinoja, jotta jäsendemokratia jälleen toteutuisi puolueessamme
Emme voi mielestäni sanoa, ettei puolueemme olisi demokraattinen. Osastolähtöinen, edustuksellinen demokratia on ollut menneinä aikoina parasta, mitä on kyetty tekemään. Rakenteet ovat kyllä demokraattiset, mutta ne on rakennettu toisenlaisena aikana. Nykyään monet, varsinkin pienet osastot heiluvat henkitoreissaan, elleivät ole jo kuolleet. Tällaisten osastojen alueilla asustavat yksittäiset toverit jäävät helposti ulkopuolisiksi.
Tarvitsemme selvästi parempia valtakunnallisia ja alueellisia viiteryhmiä, joiden toimintaan jäsenemme ympäri maan pystyvät osallistumaan. Toiminnan ja osallistumisen sitominen vahvasti paikallisiin osastoihin ei ole pelkästään aktiivisuutta tukahduttavaa, vaan myös väärin näitä ulkopuolisiksi jääviä tovereita kohtaan.
Myös on huomioitava toverit, jotka ovat olleet aktiivisia toimijoita esimerkiksi SONKissa ja Demarinuorissa. Moni näistä nuorista toimii valtakunnallisella ja kansainvälisellä tasolla, mutta valmistumisen jälkeen ja 30vuotta täytettyään heidän ainoaksi vaihtoehdoksi on tullut oma kunnallinen työväenyhdistys ja paikallispolitiikka. Pystymmekö nykyisillä rakenteillamme vastaamaan näiden 30+ vuotiaiden, jo monessa sopassa ryvenneiden tovereiden tarpeisiin?
Hyvät toverit,
Puolueessamme kuohuu, muutosta odotetaan, pelätään ja vaaditaan. Kaiken myllerryksen keskellä on kuitenkin muistettava miksi muutosta tarvitaan, emme ole kehittyneet maailman mukana.
Tarvitsemme puolueen, joka kykenee kehittymään ihmisten ja yhteiskunnan mukana. Jäsendemokratian parantaminen on yksi, tärkeä osa tätä kehitystä. Voimme aloittaa tämän kehityksen nyt.
Nyky-yhteiskunta kehittyy huimaa vauhtia. Muistan itsekin ajatelleeni aikoinani, etten tarvitse kännykkää: "saahan minut kiinni lankapuhelimellakin", tuumin. Emme saa nähdä muutosta yhtenä suurena mullistuksena, jonka jälkeen kaikki on taas valmista. Sillä emme tiedä, millaisessa maailmassa elämme jo muutaman kymmenen vuoden kuluttua, ei olisi suotavaa vastata uudistuksissamme vain tämän päivän ongelmiin - vaan myös tulevaisuuden.
Otammeko esimerkiksi piiriin yksilöjäseniä, vai jopa suoraan puolueeseen. Entä eri verkostot, kuten Villiruusu ja Pinkkiruusu - voisiko niitä pitää omana "osastonaan". Voimme pohtia paljon, mutta yksi asia on selvää: kun jokainen pystyy ottamaan osaa liikkeen päätöksentekoon, emme voi pysähtyä.
Toivon puoluekokouksen tekevän kesäkuussa hyviä päätöksiä.
Pyrin olemaan mukana siinä päätöksenteossa
keskiviikko 20. helmikuuta 2008
Vittuiletko SDP?
"Jäsenpalaute SDP uudistuu - ohjelmasta" - kirje tipahti postilaatikkooni toisen kerran tällä viikolla. Kirjeessä pyydetään jäsenpalautetta seuraavan lauseen johdattelemana: "Mitkä viisi asiaa edistävät mielestänne parhaiten SDP:n uudistumista."
Aluksikin voisimme lopettaa kyselemisen ja tehdä jotain vaihteeksi. Olen viimeisen vuoden aikana kertonut ajatuksistani jo useampaan otteeseen erilaisissa "tulevaisuuden muisteluissa" ja "tulevaisuusmissälieissä". Tällä hetkellä uusi jäsenkysely tuntuu lähinnä vittuilulta.
On tietenkin hienoa, että jäsendemokratiaa kehitetään siten, että kentältä kysytään heidän mielipidettään. Olisi tietenkin mukavaa, että mielipiteet otetaan huomioonkin, ettei koko aikaa tarvitsisi kysellä ja jatkaa sen jälkeen samoissa merkeissä. Jos minun mielipidettäni nykyään kysytään, kehoitan kaikkia tutustumaan SONKin edellisessä liittokokouksessa hyväksyttyyn tulevaisuusasiakirjaan.
Uudistuminen on konkreettinen prosessi, joka todellakin tulee muuttamaan jotain perustavanlaatuista vanhoissa rakenteissa. Uudistuminen ei ole mantra, jota on kiva toistella vakuuttaakseen "uutta suuntaa" muille.
SDP - lopeta jo leikki ja ala töihin!
Aluksikin voisimme lopettaa kyselemisen ja tehdä jotain vaihteeksi. Olen viimeisen vuoden aikana kertonut ajatuksistani jo useampaan otteeseen erilaisissa "tulevaisuuden muisteluissa" ja "tulevaisuusmissälieissä". Tällä hetkellä uusi jäsenkysely tuntuu lähinnä vittuilulta.
On tietenkin hienoa, että jäsendemokratiaa kehitetään siten, että kentältä kysytään heidän mielipidettään. Olisi tietenkin mukavaa, että mielipiteet otetaan huomioonkin, ettei koko aikaa tarvitsisi kysellä ja jatkaa sen jälkeen samoissa merkeissä. Jos minun mielipidettäni nykyään kysytään, kehoitan kaikkia tutustumaan SONKin edellisessä liittokokouksessa hyväksyttyyn tulevaisuusasiakirjaan.
Uudistuminen on konkreettinen prosessi, joka todellakin tulee muuttamaan jotain perustavanlaatuista vanhoissa rakenteissa. Uudistuminen ei ole mantra, jota on kiva toistella vakuuttaakseen "uutta suuntaa" muille.
SDP - lopeta jo leikki ja ala töihin!
torstai 14. helmikuuta 2008
lyhyt puheenjohtaja-asiaan liittyvä kommentti
Sunnuntaina Eero Heinäluoma ilmoitti, ettei aio pyrkiä jatkokaudelle SDP:n puheenjohtajaksi. Silloin ehdokkaaksi oli asettunut yksi ja toinen harkitsi. Nyt torstaina, neljä päivää myöhemmin, jo viisi on mukana kisaamassa puolueen johtopaikasta ja ainakin kaksi harkitsee vielä. Voi herttileijaa sentään, tästähän saattaa tulla mielenkiintoista.
Toivon, että vihdoin pääsemme tilanteeseen, missä vanhat junttaryhmät (ei kannata valehdella, pääehdokkailla oli jo tukijansa, ja keskustelulla tuskin olisi saatu mitään suurta jännitystä kisaan aikaan) hajosivatkin ja pääsisimme vihdoinkin puhumaan asiasta. Vihdoin olisi mahdollista, että puheenjohtajaehdokas olisi tärkeämpi kriteeri valinnassa, kuin hänen takanaan olevat pumput.
Tulen seuraamaan tilannetta mielenkiinnolla.
Toivon, että vihdoin pääsemme tilanteeseen, missä vanhat junttaryhmät (ei kannata valehdella, pääehdokkailla oli jo tukijansa, ja keskustelulla tuskin olisi saatu mitään suurta jännitystä kisaan aikaan) hajosivatkin ja pääsisimme vihdoinkin puhumaan asiasta. Vihdoin olisi mahdollista, että puheenjohtajaehdokas olisi tärkeämpi kriteeri valinnassa, kuin hänen takanaan olevat pumput.
Tulen seuraamaan tilannetta mielenkiinnolla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)