pitäisi varmaan hankkia poika poven parantamiseksi

Oireen nimi on "lukkopolvi", aiheuttajana voi olla joko polven kierukka tai rustosta irronut palanen, joka kiilaa polven johonkin asenton. Itse en tiedä, kumpi on syynä, tiedän vain kirurgin sanoneen leikkauksen olevan viikon sisällä. Katsotaan sitten.

ylistyslaulu sienille

Sienet ovat yksi heikkouksistani, sienestys yksi jokavuotisista aktiviteeteistani. Viimeisinä viikkoina on satanut runsaasti, ja sehän merkitsee vain ja ainoastaan itiöemäkkeiden nousua maanpinnan yläpuolelle poimimista odottamaan. Ja kuinka paljon niitä olikaan, tatteja ja haperoita.

Harva asia pystyy ylittämään tunnelmaa, kun loppukesän ensimmäisten pimeiden aikana käsittelee sieniä säilöön eri muodoissaan, sipaisee välillä täyteläistä shirazia ja kuuntelee vanhaa detroitilaista technoa (niin minä ainakin teen) vienon sateen ropinan säestäessä toimia. Olen kolmannessa taivaassa.

Hihkun innosta, jos löydän poikkeuksellisen ylvään sienen. Lörpöttelen pienille, juuri maasta ylös pukkaaville kaunokaisille, olen todellakin kestämätön. Kaverina metsässä on tosin yleensä veljeni, joka on aivan samanlainen. Harrastus kulkee suvussa.

Kesä taittuu pikkuhiljaa syksyyn, tämä on suosikkiaikani vuodesta.

Kirjoitustauko loppumaan päin

Venähti päivitysväli hieman. Olen ottanut lomaa kaikesta ajattelua vaativasta toiminnasta: Tiede nurkkaan, tietokone kiinni, lehdet kasaksi, eristäytyminen ulkomaailmasta. Nyt elokuun alkaessa alkaa taas uusi aktivoituminen, nyt kaikki muut hommat alta pois ja sitten jatkan epäsäännöllisiä päivityksiä.

Piiri pieni pyörii

Hyvä minä! Mursin varpaani iskiessäni kahdesti peräkkäin jalkani tuolin jalkaan. Erityisen taidokasta tämä on siinä suhteessa, että viikonloppuna oli veljeni polttarit, jossa ohjelmana oli esimerkiksi paintball - erittäin hasardia (mutta pirun hauskaa) hommaa siis. Mutta muutamaa pientä mustelmaa lukuunottamatta säilyin hengissä. Sen sijaan sitten ihan muuten vaan kirjahyllyyn kurottaessani heti murran osia itsestäni. Onneksi varvas ei ole ihmiselimistön tärkeimpiin kuuluva osa.

Olisi paljon raflaavampaa puhua "taisteluvammoista", mutta kun ei niin ei.

Taisteluvammoista kärsii jokin toinen taho - SDP. Vaalitappio aukaisi silmiä: vanha monoliitti ei toimi, äänestäjäkunta poistuu autuaammille poliittisille laitumille, puolue on henkitoreissaan - onko tämä loppu? Vastahan minäkin pääsin alkuun.

Onneksi uusi alku on näkyvissä. Puolue on kuin kuuden miljoonan dollarin mies: "Steve Austin, astronaut. A man barely alive. Gentlemen, we can rebuild him. We have the technology. We have the capability to build the world's first bionic man. Steve Austin will be that man. Better than he was before. Better, stronger, faster."

Ja mikä parempi tapa tehdä puolueesta tehokkaampi, kuin murtaa nykyisenkaltainen pyramidinmuotoinen puoluehierarkia niin, että myös rivijäsenillä on parempi mahdollisuus saada sanottavansa kuuluviin? Ja piirit, kuka niitä tarvitsee, ne vain lisää yhden portaan lisää jo muutenkin mammuttimaiseen järjestelmään - heitetään hukkaan kaikki!

Olen kuullut paljon keskustelua juuri piirijärjestöjen asemasta - ne nähdään helposti turhina, muinaisina, raskaina rattaina. Kyllä - mutta piirien olemassaolo on mielestäni oikeutettua. Eikä pelkästään oikeutettua vaan elintärkeää. Se ei merkitse, etteikö muutosta silti tarvita.

Etelä-Suomi ja Helsinki ovat Oulun alueella käteviä kirosanoja. Politiikasta puhuttaessa monesti kuulen jonkun sanovan sanan "Helsinki" ja sitten nyökytellään päätä silmiä pyöritellen. Ne nähdään kaukaisina, siellä jossain, olevina omaa etuaan ajavina alueina, jotka unohtavat "meidän ongelmat". Itse olen joutunut aika koviin puolustustaisteluihin selittäessäni, miksi esimerkiksi pk-seudun kehäratahanke on tärkeä asia. Aluepolitiikka on vahva (tietenkin on muistettava Oulun läänin väri yleensäkin) ja mitä me pystymme tarjoamaan?

Tällä hetkellä pystymme tarjoamaan toimintaa kunnallisella tasolla, voimme liittyä paikallisiin työväenyhdistyksiin. Mutta seuraava taso, minne voimme siirtyä itseksemme, on jo valtakunnalliset yhdistykset. Alueelliseen toimintaan pääsee käytännössä ansioitumalla ensin omassa osastossaan, jolloin voi toivoa pääsevänsä piirikokousedustajaksi. Jipii!

Ongelma tulee eteen siinä, että monessa pienemmässä kunnassa paikallisyhdistykset ovat henkitoreissaan - toiminta on joko olematonta tai heikkoa. Ilman paikallista toimintaa, ei ole paikallista kiinnostusta - ilman liikettä, ei ole intoa lähteä seuraavalle tasolle. Isot yhdistykset omaavat resursseja tämän mielekkään poliittisen toiminnan luomiseen, ja pysyvät hengissä helpommin. Mutta pienillä paikkakunnilla vain emme ole lähellä ihmisten arkea, vaan näyttäydymme "isojen kaupunkien edunajajina".

Tämän takia haluan nähdä piirijärjestöjen ottavan aktiivisemman roolin piirissä.

Voisi esimerkiksi harkita, että piirijärjestöt siirtyisivät puolueosastoiksi (kunnallisen sijasta siis alueelliseksi) joihin sulautetaan pienet, huonosti toimivat ja väsyneet kunnalliset järjestöt. Tämä loisi eräänlaisen superosaston, joka pystyisi toimimaan aktiivisemmin alueellisesti ja isompien resurssien turvin antamaan potkua myös kunnallisille toimijoille.

Tuli mitä tuli. Piirijärjestöjen on saatava uusi, aktiivisempi rooli niin, että ne pystyvät toimimaan tehokkaasti siellä, missä apua tarvitaan. Jos haluamme, että ihmiset tulevat meidän luokse, on meidän otettava myös askel ihmisiä kohden.

(kuvassa virtapiiri)

Asiasta toiseen

Päälle kaksi viikkoa on kulunut edellisestä päivityksestä. On tullut kierreltyä hieman ympäriinsä, mökkeiltyä, vieteltyä kesää. Kirjoituksia olen aloittanut muutamia, mutta julkaisukuntoon en ole niitä päästänyt. On koulun ja yhteiskunnan välisen suhteen pohtimista, nuorena poliittisena "periferiassa" toimimisen kuvausta, valitusta kuinka vasen jalka estää lenkkipolulla käynnin ja niin edelleen.

On kuitenkin kesä, loma-aika, lämmintä - olen nyt kirjoittanut tätäkin tekstiä kuutisen tuntia.

Edellä olevan sanottuani voin todeta, etten ole kovin tehokas yksilö. Tuottavuuteni on täten matalalla tasolla laskettuna merkkiä/minuutti -mittarilla. Kuitenkin, jos otamme huomioon, että tämän postin kirjoittamisen ajan olen lukenut tutkimuksia terveydenhoidosta, voimme sanoa hankkineeni "lisäarvoa" tuottamalleni tekstille. Mutta koska en aio sivuta tätä lukemaani materiaalia tekstissä olen heittänyt resurssejani hukkaan.

Tehokkuus on hauska sana, se tuntuu olevan nykyään kaiken politiikan tavoite, kaukana tulevaisuudessa saavutettava palkinto. Yhteiskunnan tehokkuus on elintärkeää kilpailukyvyllemme ja sitä myöten valtion taloudelle. Hienoa!

Juttelin tässä päivänä eräänä tuttavani kanssa lounaalla, hän pyrki lukemaan kansantaloustiedettä kauppatieteelliseen tiedekuntaan, ja hän mainitsi pääsykoekirjansa käsityksistä opetuksesta. Kansantaloudellisesti opetus tulisi nähdä kirjan mielestä sijoituksena. Opetus on siis prosessi, jossa tuotetaan työvoimaa kansantalouden tarpeisiin - yksinkertaistettua, mutta pystyin hieman nyökyttelemään, tottakai koulutus tuo lisäarvoa koulutettujen työhön. Kirjan mukaan koulutus pitäisi siis nähdä plussana, paitsi humaanit aineet ja muutamat muut alat, jotka pitää nähdä vain resurssien tuhlauksena niiden tuottaessa lopulta vain tappiota yhteiskunnalle.

Anteeksi?

Aluksi huomautan, etten ole ehtinyt lukemaan kyseistä kirjaa (laitoin lukulistalle), joten edellinen pätkä on juuri toisen käden tietoa. Silti päätin kirjoittaa hieman tehokkuudesta, kansantaloudesta ja koulutuksesta (tietenkin kasvatustieteilijän näkökulmasta).

Tehokkuusajattelun perustana on kasvattaa tuotannon kulujen ja tuottojen välistä rakoa:

Tuotantolaitoksesi tuottaa tuotetta X. Käyttämällä resursseja 20 yksikköä tuotantolaitos tuottaa 10X. Voit siis esimerkiksi tehostaa tuotantoa siten, että käyttämällä 20 yksikköä resursseja tuotat 15X, tai että 10X tuotantoon tarvitset resursseja 15 yksikköä - kummallakin tavalla tuotantoprosessi tehostuu. Jos käytät 40 yksikköä resursseja saadaksesi 20X, tuotat enemmän, mutta et tehokkaammin. Yksinkertaista!

Siirrettynä kansantalouden kontekstiin voimme siis todellakin argumentoida, että koulutus on sijoitus, sillä se tuo arvoa juuri tuotantoprosessiin, vähentäen tuotteen tuottamiseen käytettäviä resursseja (työnantajalla menee vähemmän rahaa työntekijän kouluttamiseen, työntekijä tuo oman asiantuntemuksensa alasta mukanaan näin ehkä tehostaen tuotantoprosessia...). Tältä kannalta katsottuna onkin siis erittäin oikeutettua panostaa koulutuksessa juuri ammattilähtöisyyteen, sillä hyvällä osaamispohjalla varustettu työntekijä auttaa yhtiötä menestymään, joka lisää BKT:ta ja yhteiskunta menestyy.

Mutta, entä humanismi, taiteet sun muut "tuottamattomat" alat, jotka on taloudellista hukkaa?

Helena Kekkonen sivuaa tätä kysymystä omaelämänkerrassaan Rauhan Siltaa Rakentamassa (Kekkonen, 1993, Kirjapaja - Helsinki): "Miksi filosofiaa opiskellut muurari olisi toista huonompi siksi, että hänellä on myös henkisiä harrastuksia? Kun olosuhteet yhteiskunnassa muuttuvat, opiskelleen on helpompi löytää uusia työmahdollisuuksia ja opiskella lisää, myös aktivoitua muuhun toimintaan ja saada uutta sisältöä elämäänsä. Yksipuolisesti koulutettu tai ammattitaidoton ihminen on joka tapauksssa avuttomin muutosten edessä." (Kekkonen, 1993, s. 99)

En voi sanoa itse paremmin. Monipuolisuus koulutuksessa, tieteet ja taiteet laajentavat ihmisen tietojen ja taitojen pohjaa. Jos tämä ei suoraan auta työläistä työssään, saattaa hankittu pohja tuoda suunnattoman lisäarvon tilanteen muuttuessa. Koulussa käyty kuvaamataito saattaa olla insinöörille korvaamaton apu myöhemmässä elämässä jouduttaessa visualisoimaan kehitettyjä sovelluksia.

Tästä pääsemme itse postin aiheeseen: Oulun yliopistoon.

Kun katson rakasta kouluani, näen suunnattoman määrän potentiaalia ja käsittämätöntä välinpitämättömyyttä sen käyttämiseksi johonkin uuteen ja innostavaan. Tietotekniikkaa opiskellessani kuulin vähän väliä sisällöntuotannon tärkeydestä (tekniikalla ei itsessään ole arvoa, vaan sen käytöllä), ratkaisuna oli multimediakurssi! Tekniikka, tekniikan käyttö ja sisältö nähtiin vain tietotekniikan (ja tietojenkäsittelytieteen) opiskelijoiden ongelmana. Missään vaiheessa ei edes jaksettu ajatella, että yliopistolla tuotetaan koko ajan suunnattomia määriä sisältöä miltei valmiina käytettäväksi teknisissä sovelluksissa - humanistisessa ja kasvatustieteellisessä tiedekunnassa.

Esimerkkinä voin ottaa opetussofta: Opettavat, kasvattavaksi tarkoitetut sun muut softat voidaan jakaa karkeasti kahtia insinööri- ja opettajalähtöiseen luokkaan (aika karkea yleistys). Toiset sovellukset ovat sisällöltään perusteellisia ja mainioita, mutta tekninen toteutus ontuu pahasti - toiset taas ovat teknisesti kovaa tasoa, sisällön jäädessä jalkoihin. Mitä tapahtuisi, jos nämä saataisiin jotenkin yhdistettyä?

Haluan nähdä eri tieteenalojen opiskelijoiden tutustuvan toisiinsa, levittävän ideoita, aloittavan yhteistyötä ja tehden jotain uutta. Eri tieteitä ei tulisi nähdä toistensa kilpailijoina vaan tukijoina. Olisi saatava aikaan kaikille avoin foorumi, eräänlainen "senssipalvelu" missä eri alan osaajat voivat etsiä apua ongelmiinsa niiltä jotka saattaisivat pystyä auttamaan, missä pystyy heittämään ideoita ilmaan ja toivoa saavansa jonkun mukaan hulluun hankkeeseen. Haluan nähdä yliopiston jonain muunakin, kuin pelkkänä kouluna: elävänä yhteisönä, jossa pääsee näkemään, kuulemaan, oppimaan ja ajattelemaan.

Toisikohan se lisäarvoa yhteiskunnalle?

Papupadan porinaa

Paikallinen pizzabuffet mainostaa "pizzaviikkojaan" erikoisella tavalla: pizzaviikon aikana saa nimittäin syödä ja juoda niin paljon kuin haluaa! Tämä on radikaali markkinointitaktiikka verrattuna buffetin perinteiseen toimintaan - annetaan syödä ja juoda niin paljon kuin haluaa.

Uusi ulkoministerimme näyttää olevan taas mediamme uusi silmäterä - hän on tehnyt vierailuja viimeksi Yhdysvaltoihin, solminut suhteita, neuvotellut... Eli tehnyt kaikkea sitä, mitä ulkoministerin työnkuvaan kuuluu.

Tämän postin tarkoituksena ei ole mollata Ilkka Kanervaa, sillä ainakin hänen ministerikautensa alkutaival on osoittanut hänen suoriutuvan tehtävistään mallikkaasti. Toinen asia on media, joka tuntuu olevan Ilkka-boyn oma pieni puudeli - vihdoin meillä on ulkoministeri, jonka avulla pääsemme taas tapaaman presidentti Bushia!

Bushin tapaamisesta on tullut jonkinmoinen ulkopoliittinen graalin malja, jota lehdistömme tuntuu tavoittelevan. Toki on tärkeää pitää suhteet kunnossa yhdysvaltoihin, maailman ainoaan supervaltaan, mutta mikä hinku meillä yhtäkkiä tähän tapaamiseen on tullut? Sunnuntain Hesarin sunnuntai -sivujen kaksi ensimäistä sivua oli jopa pyhitetty Euroopan maiden johtajien Bush-vierailurankingille (Suomella 2 vierailua 2001-2007).

Näin on lyhyt ihmisten muisti, ja näin nopeasti muuttuu maailma. Muistaako kukaan reaktioita, kun pääministeri Paavo Lipponen vieraili Bushin luona vuonna 2002?

Vinkki: silloin ei hurrattu.

Edellisen tekstin höyryämisen jälkeen voin hiukan rauhoittuneena (miksi lie edes höyrysin, en tiedä) totean hallituksemme työstä seuraavaa: Odotettua toimintaa, valitettavia päätöksiä, muutamia mukavia yllätyksiä. En ole niitä, jotka odottavat sitä päivää, kun joku mokaa, ihan vain päästäkseni sanomaan tienneeni sen alusta lähtien. Toivon, että porvarihallitus onnistuu työssään, vieden kehitystä eteenpäin meillä ja maailmalla - toivoni on tosin pari kertaa jo järkkynyt.

-----------------------------

ti&ke 12. + 13.6. - 4,5km kumpanakin
"lyhyt lenkki" näyttää olevan nykyään se normaali kierros.

Höyryämistä

"Tyrmäysvoitto" julistaa otsikko Uutispäivä Demarissa. Helsingin Sanomien käyttämä termi on "Murskavoitto". Kyllä - nyt otti vasemmisto Ranskassa harvinaisen tehokkaasti turpiinsa, tuttu trendi ympäri Euroopan. Oikeisto jyllää, shampanja virtaa ja sikarit sauhuaa - on hyvä olla voittajana voittajien asialla. Entä me häviäjät, onko vasemmiston aika pistää rukkaset naulaan ja naru kaulaan?

En voi syyttää Suomen uutta hallitusta ainakaan toimeettomuudesta, sen toimet ovat näkyneet ja kuuluneet - töihin on ryhdytty ja viimeaikaisten kyselyjen mukaan kansan tuki on takana. Kansa on puhunut, ja sen ääntä on syytä kunnioittaa.

Käyn vähintään viikoittain nikkaroimassa jotain teknisen työn luokassa koulussa. Tiedekuntani henkilökunta tuntuu olevan jo hyvin perillä poliittisesta aktiivisuudestani, koska harvassa ovat ne kerrat, jolloin en joutuisi keskustelemaan politiikasta. Muutama päivä sitten, korjatessani imurini muoviosia, yksi teknisen työn ohjaajista kysyi: "Sanos Jaakko kun politiikkaa seuraat, miksi hallitus on aloittanut työnsä aivan nurinkurisesti?"

"Miten niin nurinkurisesti?" kysyin. "No katsos, normaalisti kun hallitus tulee valtaan, ensimmäisenä ajavat omia etujaan ja antavat itselleen. Tämä uusi hallitus on lähtenyt liikkeelle nurinkurisesti, kun he eivät ota itselleen vaan ottavat vastapuolelta pois." Yksinkertaistettu perusvastaukseni: "ideologista politiikkaa," ei kelvannut.

Samoin on käynyt Ruotsissa, jossa uusi oikeistokoalition hallitus pisti heti ensimmäisenä vuonna tuulemaan oikein kunnolla. Kauan rakennettuja yhteiskunnallisten turvaverkkojen rakenteita on murennettu, politiikka on ollut rakentavan sijaan purkavaa. Kansa on sen huomannut: "Ruotsin hallituksen suosio alamaissa" otsikoi Hesarin eilinen pääkirjoitus.

Tässä pääkirjoituksessa oli kuitenkin yksi kohta, joka kannattaa huomioida: "Jos vaalit olisivat nyt, valta vaihtuisi. Mutta seuraavat vaalit ovat vasta runsaan kolmen vuoden päästä, syyskuussa 2010." Hitsi, tuohan on perin juonikasta, tehdä ikävät leikkaukset (jotka saavat ihmiset takajaloilleen) heti kauden alussa ja luottaa ihmisten muistin lyhyyteen seuraavia vaaleja lähestyttäessä.

Ja mikäs siinä luottaessa: toki nyt Suomessa saa hallitus kuulla päivähoidon nollamaksuluokan poistosta, toki tulee lokaa päälle, mutta kun muutos on tehty - onko asia pinnalla enää vuoden kuluttua? On tottakai ihmisiä, joita tämä päätös tulee koskettamaan edelleenkin, mutta kuten monessa muussakin asiassa tulee julkinen keskustelu valitettavasti hiipumaan ajan myötä.

Onko liikaa sanottu, jos kutsuisin uuden hallituksemme nelivuotiskauden ohjelmaa pidennetyksi vaalikampanjaksi? Ei mielestäni. Eduskuntavaalien alla yksi merkittävimmistä keskustelun aiheista oli opiskelijoiden toimeentulo - hallitus päätti nostaa opintotukea syyslukukaudesta 2008 lähtien, juuri sopivasti kunnallisvaalien alla. Monet muutkin kauniit lupaukset odottavat vaalikauden loppuun täyttämistään. Ehkä tämä kelpaisi vastaukseksi, kun seuraavan kerran menen puuseppää leikkimään.

Tästä päästään takaisin alkuperäiseen kysymykseen: olisiko meidän vain parempi luovuttaa? Vastaus on ehdottomasti "ei". Ruotsin esimerkki jo osoittaa, että sosialidemokraattien vetämät linjat nauttivat kansan suosiota. Monessa kyselyssä on todettu ihmisten haluavan ennemmin parempia yhteiskunnallisia palveluita kuin verovähennyksiä. Arvomme jakaa kansainvälisesti miljoonat ja taas miljoonat ihmiset. Emme voi luovuttaa, mutta muutoksia on tehtävä.

Tämän takia odotankin SDP:n totuuskomission raporttia, sen pohjalta viriävää keskustelua ja toivottavasti sen mukanaan tuomaa liikettä. Uskon edelleen, että muutos tulee - ja sen mukana uusi nousu kohti entistä vahvempaa liikettä.

Kokoomus on ollut viimeisissä gallupeissa suurimman kannatuksen omaava puolue:
"Pakkohan tämän on tällä hinnalla olla hyvää," sanoi kerran vieressäni irvistelevä mies, oululaisessa viskivalikoimastaan tunnetussa pubissa, tilattuaan: "kalleinta mitä teillä on!"


(kuvassa höyrykone)
----------------------------------

torstai 7.6. - 4,5km
sunnuntai 10.6. - 10km
ja nyt lenkille.

Tämä on testi

Koska bloggerilla on mahdollisuus lähettää blogiin postauksia
sähköpostilla, päätin koittaa tätäkin vaihtoehtoa. Jos kaikki toimii hyvin,
saatan käyttää tätä vaihtoehtoa vastaisuudessa vapaammin - ja sehän
tarkoittaa säännöllisempää kirjoittelua (eli juuri sitä mitä maailma
tarvitsee).

Tämän mailin testiluonteesta johtuen voinkin sitten käyttää tilaisuuden
hyväkseni ja kerrata elämän pieniä iloja. Tällä hetkellä rentoudun -
kuuntelen radiosta klassista, siemailen hiukan punaviiniä ja luen hyvää
kirjaa: Pauli Siljanderin Systemaattinen Johdatus Kasvatustieteeseen.

Mutta hetkinen, eikös tuo ole aika yleisluontoinen teos kasvatustieteistä?

Kyllä, kyseessä on kirja, jonka pohjalta käydyn kurssin olen suorittanut
kolmisen vuotta sitten (kasvatustieteiden peruskurssi) ja joka oli
itseasiassa minulla jopa pääsykoekirjana. Miksi siis olen palannut
takaisin sen ääreen - eihän minun periaatteessa tarvitse.

Syy on edellisen postin jälkeen potemani pedagoginen krapula, heittelin
termejä sinne tänne, esitin asioita eestä ja takaa. Mutta lopulta minua
vaivasi epäilys siitä, että tajuankohan itsekään kaikkea sitä, mistä olen
puhumassa.

Lukiessani pääsykokeisiin ja peruskurssin tenttiin Siljanderin teosta,
julistin sen mielessäni puisevimmaksi kirjaksi ikinä. En itseasiassa
jaksanut lukea muutamaakymmentä sivua enempää koko roskaa - miksi minun
pitäisi tietää mitä eri aspekteja termi "sivistys" pitää sisällään? Minä
halusin päästä luokkahuoneeseen, tekemään ja toimimaan. Pyh teorialle,
eihän sillä lasten keskellä mitään tee!

Opiskellessani tietotekniikkaa en ollut tottunut kovin tieteelliseen
tekstiin - toki luin tekstejä tekniikasta jne., mutta
kasvatustieteellinen hapatus oli aluksi kova shokki. Sitten tapahtui
jotain.

Ostin Oulun yliopiston divarista käytetyn kurssikirjan eurolla, se oli
Donald Broadyn Piilo-opetussuunnitelma (Vastapaino, 1985). Vaikka kirja
muuten on Deweyläisen progressiivisen pedagogiikan ylistyslaulu, johon en
varauksetta yhdy (tai harvoin) oli kirjan ensimmäinen luku silmiä avaava.

Varsinkin ensimmäisen luvun toisen kappaleen sisältämät kaksi virkettä
kaappasivat minut mukaansa: "Lähes säännöllisesti käy niin, että jokainen
joka on kunnianhimoisesti omistautunut opettajan ammattiin kokee muutamien
vuosien kuluttua ns. käytäntöshokin. Tällöin kuilu sen tiedostavan
pedagogiikan, jota haluaa harjoittaa, ja sen välillä, mitä itseasiassa
huomaa luokassa tekevänsä, kasvaa ylittämättömäksi."

Kirjan ensimmäisten lukujen sanoma oli, että kouluissa opettajat
sopeuttavat (tahtoivat sitä tai eivät) oppilaita ison pääoman
hyväksikäytettäväksi työläismassaksi. Olin tutustunut kriittiseen
kasvatustieteeseen, joka pohjautui Marxin yhteiskunta-analyysiin (jota myös
Inkeri Kerola käytti [tahallaan tai tahtomatta]): koska pääoma vie
yhteiskuntaa, ja koulu on kiinteä osa sitä - on koulun tehtävänä tyydyttää
pääoman tarpeita.

Onneksi en löytänyt tästä kotia, sillä Marxilaisen kasvatustieteen
teoria on, että yhteiskunnan tila ohjaa opetusta - eikä koulun ja
yhteiskunnan vastavuoroista suhdetta tajuta.

Tämä kuitenkin johti kirjallisuuden ahmimiseen: erityisesti olen tutustunut
Paulo Freiren muotoilemaan pedagogiikkaan. Myös kandityötäni varten olen
ryhtynyt tutkimaan pedagogisten instituutioiden teoriaa, ja koulun ja
yhteiskunnan vuorovaikutusta. Mutta mitä pidemmälle olen mennyt, sitä
spesifisemmiksi ovat tekstit muuttuneet - ja erikoistuminen tuo mukanaan
näköalattomuuden (ainakin siltä tuntui). Mutta hällä väliä, olin löytänyt
oman alani, kipinäni syttyi - kasvatus- ja yhteiskuntatieteiden
rajapinnassa se on. Olen innostunut!

Siksi palasin takaisin. Nyt voin uusilla silmillä tarkastellen sanoa miltei
suoraan: Pauli Siljanderin Systemaattinen Johdatus Kasvatustieteeseen on
hieno kirja. (pitää myös muistaa, että kirjan kirjoittaja on tiedekuntani
dekaani, ja kirjan kirjoittamisessa olleet avustajat kuuluvat
opettajakuntaani) Kun ennen nukahdin sivun 30 kohdalla, nyt en ole jaksanut
oikein laittaa koko kirjaa alas. Se on nimensä mukaisesti systemaattinen
johdatus minulle nyt rakkaan tieteen pariin.

Pelottavaa on, etten ole tainnut koskaan aikaisemmin olla todella
innostunut jostain alasta.

Onko Inkeri oikeassa?

Esa Suomisen blogia seuranneet ovat varmasti lukeneet postin "Aitovierille ja navettapolulle", joka alkaa seuraavalla lainauksella liittyen päiväkoteihin:

"Välttämättä on selvää se, että me olemme menneinä vuosina laitoksissa tehokasvattaneet lapsia teollisuuden tarpeisiin."

- Inkeri Kerola (kesk.), kehyslähetekeskustelussa 29.5.

Mielipide on helppo sutia pois mielestä sen äkkiseltään selvän vanhoillisen katsantakannan perusteella. Kasvatustieteilijänä en voi jättää asiaa lojumaan yksin. Kun eilen yöaikaan palasin Oulun demareiden vaalityön kiitostapahtumasta, joka oli varsin mielenkiintoinen tilaisuus kun uudet ja vanhat toimijat kunnolla kohtasivat ja toverillisesti kokemuksiaan purkivat, hyppäsi kansanedustaja Kerolan lause mieleeni kirkkaaksi majakaksi sumun keskelle: "Olen kuullut tuon väitteen ennenkin, mutta lähde oli toinen."

Aloittakaamme siis matka koulutusinstitutioiden (jätän päiväkodit nyt vähemmälle ja keskityn kouluun) maailmaan viiden pennin filosofialla varustettuna:


Kenen ehdoilla koululaitos toimii

Koulun tehtävästä ei voi puhua, ellei sivua kysymystä: "kenen tarpeita koululaitos tyydyttää?" Itselleni on opetettu, että kasvatuksen ja koululaitoksen perimmäinen pyrkimys on oppilaan emansipaatio - mielen vapaus ja itsenäisyys. Toisaalta voimme agumentoida, että koulutuksen tärkein tehtävä on tehdä oppilaasta "yhteiskuntakelpoinen" - yhteiskunnan ja oman yhteisön eteen työtä tekevä entiteetti.

Realistisesti ajateltuna emme voi päästä kumpaankaan ääripäähän. On mielestäni naiivia ajatella, että pääsisimme koskaan todelliseen emansipaatioon, sillä ihminen kuitenkin peilaa itseään yhteiskunnan kautta. Samoin emme voi olla täysin alistettuina yhteiskunnan mekaanisina osina, sillä yhteiskunta muodostuu lopulta yksilöistä. Yksinkertaista, eikö?

Ei ole. Dietrich Benner esittää kirjansa "Allgemeine Pädagogik" (yleinen pedagogiikka) luvussa "Theorie pädagogischer Institutionen" (pedagogisten instituutioiden teoria), että pedagogisten instituutioiden praksikseen vaikuttavat taloudelliset, eettiset, poliittiset, esteettiset ja uskonnolliset tekijät. (Benner: Allgemeine Pädagogik, s. 184, Juventa 2001, München) Talous tarvitsee työntekijöitä, etiikka pyrkii tarkastelemaan ihmisen ehtoja, politiikka rakentaa omaa tulevaisuuden yhteiskuntaansa, estetiikka taas tuo mukanaan yhteiskunnan normit ja uskonto tuo - uskonnon.

Koululaitoksessa tapahtuva kehitys ei myöskään tule pelkästään ulkopuolelta, vaan myös kasvatustieteissä, oppiaineiden tieteellisessä kehityksessä ja ainedidaktisissa valinnoissa vaikutetaan koululaitoksen toimintaan huomattavasti. Moni näistä muutoksista pohjautuu koululaitoksen sisäisiin vaatimuksiin.

Opetuslaitosten tehtävä on siis valmistaa yhteiskunnassa toimivia yksilöitä, jotka kykenevät kriittiseen ajatteluun, mutta alistuvat yhteiskunnan asettamiin normeihin. Opetusta ohjaa samaan aikaan yksilön- ja yhteiskunnan tarpeet, joita tiede koittaa selvittää ja joihin se yrittää vastata.

Voimmeko siis sanoa suoraan, kenen koulu on?
Jatketaan tarkastelua:


Mikä on oppilaan etu, mikä yhteiskunnan?

Edesmenneen brasilialaisen pedagogin, Paulo Freiren, mukaan ihmisen tulee nousta oman tilanteensa tiedostavaksi yksilöksi, tästä tietoisuudesta kumpuaa ympäristön näkeminen ongelmina - ongelmina jotka ovat ratkaistavissa. Hänen mukaansa oppimisen on tarkoitus johtaa toimintaan ja muutokseen, ei yksilöiden sopeuttamiseen ja passivoimiseen yhteiskunnallisen tilanteen alle.

Toisaalta taas jo hyvinkin varhaisessa vaiheessa on nähty koulun merkitys juuri yhteiskunnan tarpeiden tyydyttäjänä. Vanhankaltaisen kansakoulupedagogiikan suuri nimi Johan Friedrich Herbart kiteytti koulutuksen tehtävän seuraavasti: "Valtio tarvitsee sotilaita, talonpoikia, käsityöläisiä ja virkamiehiä kyetäkseen toimimaan." (Herbart: Umriss pädagogischer Vorlesungen, 1984. Käännös kirjasta: Donald Broady, Piilo-opetussuunnitelma, s. 105, Vastapaino 1985, Tampere)

Eräs päätään nostanut liike argumentoikin tältä pohjalta, että kouluja ei itseasiassa tarvita, sillä sivistävä kasvatus on mahdollista saada kotoa ja yhteiskuntaa palveleva ammatti on opittavissa työpaikalla. Eli tapahtuisi eräänlainen paluu mestari-kisälli -perinteeseen.

Dietrich Bennerin mukaan tällainen ajattelu on naiivia, sillä koulun tehtävä nähdään tällaisessa argumentoinnissa pelkkänä tiedon siirtämispaikkana opettajan päästä oppilaalle. Koulun tehtävä ei ole pelkästään tiedon tarjoaminen, vaan myös oppilaan saattaminen yhteiskunnan osaksi, ja toinen osa liittyy toiseen lähtemättömästi. Yksilö ei voi kehittyä ilman yhteiskuntaa, samoin yhteiskunta ei voi kehittyä ilman yksilöä.

Käytännön esimerkiksi otan tekniikan:
Tekniikan kehitykselle on elintärkeää, että sen parissa toimivat ihmiset tuntevat oman alansa - ovat siis tekniikkaan koulutettuja. Toisaalta kehitystä ei tule ilman sivistystä ja sen mukanaan tuomaa kriittisyyttä, joka pyrkii kyseenalaistamaan sen hetkisen teknisen todellisuuden ja siten etsimään muutosta.

Itse saan näppyjä, kun kuulen jonkun argumentoivan, että koulutusta pitää kehittää teollisuuden, elinkeinoelämän jne jne. ehdoilla - tämä on typerää, sillä teollisuudelle, elinkeinolle ja muille on nimenomaan tärkeää, että heille opistoista tuleva työvoima omaa mahdollisimman laajan yleisen sivistystason (ja sivistyksellä en tarkoita, että pitää tuntea kirjallisuuden klassikot, vaan kykyä tarkastelemaan ympäristöään kriittisesti).

Freireläiseltä pohjalta voimme sanoa siis: Yksilön kehitys edistää yhteiskunnallista kehitystä, ja yhteiskunnallinen kehitys palvelee yksilön kehitystä.



Piilo-opetussuunnitelma

Koulun tehtävä on siis kaksijakoinen, oppilaan kehittäminen oppilaan omilla ja yhteiskunnan ehdoilla. Koulun opetussuunnitelma kertoo, millaisia tietoja ja taitoja oppilaan tulee koulussa oppia, mutta koulussa opitaan jotain aivan muutakin.

Philip Jackson tutki teoksessaan "Life in Classrooms" luokissa tapahtuvaa opetusta. Kirja on vuodelta 1968, mutta monet sen huomiot ovat voimassa vieläkin. Hänen mukaansa koulussa oppilaille opetettiin:

- Odottamista
- Joutumista alinomaan keskeyttämään työtä
- Tekemään sellaista, mistä ei ole kiinnostunut tai missä ei näe mitään tarkoitusta
- Olemaan piittaamatta ympärillä olevista kavereista
- Alistumaan

Eli oppilaita opetettiin kärsivällisyyteen: "Ilman tätä kykyä niiden ihmisten elämä, jotka joutuvat viettämään aikansa vankiloissamme, tehtaissamme, konttoreissamme ja kouluissamme, kävisi kurjaksi." (Jackson: Life in Classrooms, s. 18, Holt, Rinehart and Winston 1968, New York)

Vaikka opetus itsessään olisi hyvinkin progressiivista, asetetaan oppilaille aina vaatimuksia, niitä ovat: Vaatimus työskennellä yksilöllisesti, vaatimus olla tarkkaavainen, vaatimus osata odottaa, vaatimus kontrolloida itseään motorisesti ja verbaalisesti, vaatimus unohtaa oma kokemusmaailmansa ja vaatimus alistua opettajan näkymättömään auktoriteettiin. Tämänkaltaisia vaatimuksia on siis tapana kutsua "piilo-opetussuunnitelmaksi". (Broady, 1985)

Piilo-opetussuunnitelma syntyy tietoisen prosessin sijaan tiedostamatta koulutyön reunaehdoista: oppituntien pituudesta, oppiaineista, koulun hierarkiasta, koulutyön ja oppilaiden kokemusten välisestä kuilusta jne.

Broadyn kirjassa on lainaus Göran Palmin kirjasta "Bokslut Från LM", joka käsittelee pakoa työstä: "Myös teollisuustyöläinen kokee tulevaisuuspakoa. Hän kaipaakahvitaukoa kuten oppilas aamupäivän pitkää välituntia tai hyppytuntia, sitten iltapäivän taukoa, sitten työpäivän loppumista jne. Kaiken tämän oppilaat tunnistavat. He löytävät virstanpylväitä, jotka kannustavat eteenpäin. Puhumme palkkajärjestelmästä: urakka- vai kuukausipalkka? "Mutta mehän emme ainakaan työskentele urakalla emmekä saa mitään palkkaa!" Väite, että koulussa on myös palkkajärjestelmä oppilaita varten, saa välittömän vastauksen. Oppilaat yhdistävät sen heti: todistukset!" (Broady, 1985)

Tämän pohjalta voimme todeta Inkeri Kerolan väitteen olevan jopa oikeutettu. Mutta sen sijaan, että tämä kommentti pohjautuisi vanhoilliseen Herbartilaiseen käsitykseen koululaitoksen tehtävästä, voimme lukea Kerolan käyttävän lähestymistapanaan Marxilaista oppilaitoskritiikkiä, jonka yhtenä pohjana voidaan pitää Pääomassa esitettyä kuvausta, kuinka työläiset "polttomerkittiin, ruoskittiin ja kidutettiin palkkatyölle välttämättömään kuriin."

Inkeri Kerola - aito marxilainen yhteiskuntakriitikko!?

Hihittelin itseni uneen.

---------
Jälkeenpäin lisätty huomautus:

Vaikka Kerolan kritiikki on oikeutettu, on se silti monin tavoin virheellinen:

Broadyn sanoin: "Ensinnäkään se, mitä lapset itse asiassa oppivat ei ole koskaan täysin määräytynyt siitä, että valtio tarvitsee (kelpo) kansalaisia ja pääoma päteviä ja sopeutuvia palkkatyöläisiä.

Pääoman vaatimukset eivät koskaan läpäise luokkahuoneiden todellisuutta suoraan, joskin ne tietysti suurelta osin asettavat rajat sille, mitä koulussa saa tehdä. Pääoman vaatimukset "suodattuvat" ensin poliittisten päätöksentekoprosessien läpi ja lopputulos näkyy koulua koskevissa laeissa ja määrärahojen jaossa; tässä yhteydessä voivat esim. työväenluokan järjestäytyminen ja sosialidemokratian tasa-arvoideologia vaikuttaa asiaan. Ennen kuin valtion ohjeita toteutetaan käytännössä, asettuvat väliin koulutoimenjohtaja ja johtokunta, jotka jakavat kunnan varoja, karsivat tai tukevat pedagogisia aloitteita. Myös koulun rehtori, vanhempien mielipide, pedagoginen keskustelu sekä ennen kaikkea opettajakunnan ja kunkin koulun omat perinteet vaikuttavat niihin." (Broady, 1985)

Ei siis kannata ihan vielä menettää kaikkea uskoaan kouluihin...
---------------


Miten kouluja siis pitäisi kehittää?

Sen kun tietäisin.

Viimeaikoina piilo-opetussuunnitelman olemassaolo on tiedostettu, sen tietäminen kuuluu (tai ainakin pitäisi kuulua) jokaisen opettajan yleissivistykseen. Samoin kouluissa on tiedostettava sen yhteiskunnallinen tehtävä yksilön kehittämisen rinnalla. Yhteiskunnallisena tehtävänä koululla ei ole pelkästään tuottaa työntekijöitä elinkeinoelämälle, sillä yhteiskunta ulottuu myös sen ulkopuolelle (ovathan myös kodittomat, työttömät, moniongelmaiset osa yhteiskuntaa).

Koska koulu on kiinteä osa yhteiskuntaa, emme voi lähteä tutkimaan koulua, ellemme ota huomioon yhteiskuntaa. Ehkä kysymys ei olekaan siitä, mikä on koulun rooli yhteiskunnassa, vaan mikä on yhteiskunnan rooli. Kuka ohjaa yhteiskuntaa?

Koulun tehtävä tulisi mielestäni olla saada oppilas tajuamaan oma tilanteensa, ja täten näkemään mahdollisuuden sen aseman muuttamiseen. Koulun tehtävä ei ole siis jakaa tietoa, vaan opettaa sen tiedon käsittelyä.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - 8< - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

tiistai 5.6.2007: 6,2km aika 39min.
keskiviikko 6.6.2007: vapaa, saunailta
torstai 7.6.2007: syvä hiljaisuus...

Juoksu

Viittasin edellisessä postissani lenkkeilyyn, on aika jatkaa siitä.

Eilen otin aikaa itse nimeämäni lyhyen lenkin juoksuun. Kierros on aika tasan 4500m pitkä (ainakin Oulun kaupungin karttapalvelu sanoo niin) ja sen kiertämiseen kului aikaa 27min. Olen pitänyt tätä lenkkiä eräänlaisena itseni kanssa kisaamisen paikkana, vuosi sitten aikani heiluivat kahdenkymmenen minuutin paikkeilla.

Kuitenkin juostessani ajattelin, että jos haluan taas lähteä kunnolla liikkumaan, voi jonkinmoinen kunnon uudelleenhankkimisen seuranta hyvä tehdä. Ehkä se auttaisi motivoimaan myös vähän hiljaisempina aikoina, kun ei vain oikein jaksa. Sitten tietenkin päätin, että voisin pistää seurantaa blogiini, jolloin saan helposti huonoa täytettä aina välillä ilmaantuvia viikonkin postitustaukoja helpottamaan.

Tällainen projekti vaatii myös jonkin tavoitteen, ja se olkoon maraton.

Se, milloin tuon maratonin juoksen, on eri asia. Tiedän nimittäin kehoni, ja tiedän miten koville jalkani joutuvat kovassa treenissä. Kuten olen jo kertonut, en ole mikään maratoonarin arkkityyppi, vaan aika isokokoinen jässikkä. Ja ison massan kuljettaminen ei ole jaloille aina asfaltilla herkkua. Minulla on ollut toistuvasti säännöllisen lenkkeilyn välissä muutaman viikon taukoja ihan vain jalkojeni kipeytymisen takia.

Tämän takia jätän päätöksen pidemmän suorituksen tekemisestä aivan viime tippaan. Viime kesänä ilmoittauduin ensimmäiselle puolikkaalle maratonilleni muistaakseni kolme päivää ennen varsinaista suoritusta, kun olin varma, että jalkani kestävät. Kestiväthän ne.

Siksi todellinen tavoitteeni on itseasiassa juosta puolikas maraton joka kesä ja mahdollisuuksien mukaan katsoa, josko se täysi menisi. En ala kuitenkaan kovin hulluksi hölkkääjäksi. Tälle kesälle tavoitteenani on kuitenkin oman "pitkän lenkin" (17km) juoksu loppukesällä.

Tästä eteenpäin siis pyrin pitämään yllä säännöllisesti päivittyvää juoksuseurantaa, ja kaikki lukijat laulaa hallelujaa.

Alkaen nyt:
sunnuntai 3.6.2007: 10km aika 1:20
maanantai 4.6.2007 : 4,5km aika 0:27

Saapa nähdä, miten tämä kehittyy.

kuvassa "lyhyt lenkki" sinisellä merkittynä.

Liike

Joinain päivinä lenkillä tuntuu, kuin ei haluaisi lopettaa juoksemista ollenkaan. Sen tuntee jo ensimmäisistä askeleista lähtien, kuinka jalat vain vievät eteenpäin, eikä ongelmia ole näkyvissä. Sää oli päivällä kaunis, ehkä jopa hiukan kuuma (olisi pitänyt varata juotavaa mukaan, sillä olin lenkin päätteeksi aika kuiva), pieni myötäinen tuuli siivitti matkaani ja maailma loisti alkukesän nuoressa vehreydessä.

Tällaisissa tilanteissa harmittaa, kuinka viime talven aikana tuli päästettyä kunto hieman repsahtamaan, sillä kiinni otettavaa on taas paljon. Viimekesäisestä kunnosta olen perässä aika paljon - kympillä meni tänään 25min kauemmin kuin vuosi sitten. Elopainoakin on kymmenisen kiloa enemmän, puntari ilmaisi luvun 100kg - en ole kovin pienikokoinen ihminen.

Mitä siis tapahtui? Vuosi sitten lenkkeilin aktiivisesti ja kävin judoharjoituksissa. Kulutin suuria määriä energiaa ja söin sen mukaan. Sitten kesän jälkeen alkoi yhdistystoiminnan puolella tehtävät kasaantumaan samaan aikaan, kun päätin ottaa kaiken irti opiskelusta - ehtiminen tuli eteen. Kokoukset menivät judon päälle, ja baarivaliokunta kokoontui usein. Lenkkeilyinto putosi, vaikken sitä koskaan lopettanutkaan. Ongelma oli, että söin edelleen niinkuin minulla olisi kovakin treenikausi päällä - paljon.

Monesti olen heittänyt, että yhdistystoiminta tuhosi terveyteni - se on osittain totta, sillä vuodenvaihteen ympärillä muutamat sotkut poliittisessa maailmassa aiheutti ehkä enemmän stressiä, kuin niiden olisi pitänyt. Haluttomuus tehdä mitään valtasi alaa.

Mutta nyt on taas suunta ylöspäin, ja myös juokseminen tuntuu nautinnolliselta, olo on hyvä.

Mutta tälle avautumiselle on myös syynsä, nimittäin suihkussa lenkin jälkeen aloin ajattelemaan juuri ennen lähtöä kirjoittamaa, edellistä, postia. Halusin huomauttaa sen eron ideologian ja järjestelmän välillä hiukan paremmin. Muistaakseni Ulpu Iivari sanoi sen parhaiten: "kapitalismi on ideologia, markkinatalous on järjestelmä." (saatan hyvinkin olla väärässä tämän sanojasta)

Tunnustaudun markkinatalouden tukijaksi - tiettyyn rajaan asti. Tällainen järjestelmä on vaarallinen itsenäisenä oliona, kuten monen ajatusmaailmassa se esiintyy. Markkinatalous ei tee mitään, sen luomassa ympäristössä toimivat ihmiset tekevät. Ja koska ihminen on ihminen, luo on täysin vapaa markkinatalous todella otollinen paikka väärinkäytöksille.

Tämän takia, koska markkinatalous ei itsessään ole mitään ilman ihmisiä, on markkinatalouden olemuksen oltava ihmisten päätettävissä, ei nykyisenkaltaisten ideologioiden. Mitä läpinäkyvämpi ja demokraattisemmin ohjattu talousjärjestelmä - sen vähemmän epäoikeudenmukaisuutta sen sisällä. Ilman ihmistä ei olisi taloutta, miksi siis talouden tulisi olla ihmistä ohjaava tekijä?

Haluan nähdä globaalit pelisäännöt kaupalle, jotka on toteutettu ihmisen ehdoilla.

Sivistys

Kirjoitin kidutuksesta, heti perään luin pyykkikoneen säestäessä aamun hesaria, jossa sunnuntaidebatissa oli Eero Ojasen teksti "Sivistys on asenne". Miksi tämä teksti jäi päähäni, oli että Ojanen argumentoi sivistyksen olevan väkivallan vastakohta. Aiempaan kidutusväittelyyn tämä liittyy siten, että kidutuksen puolesta puhui kaksi länsimaisen "sivistyneen" demokratian edustajaa.

Voimmeko kutsua itseämme jotenkin enemmän sivistyneiksi ihmisiksi kuin toisia?

Ojanen myös kritisoi tekstissään nykyistä talouskeskeistä yhteiskuntaa, ja esitti uutta mallia - sivistysyhteiskuntaa, missä mm. "talous opitaan näkemään realistisesti, siis sivistyksen kautta ja sen tukijana."

Olen itse huolissani tilanteesta, missä oikealta tulee ideologiaa "talouden realiteeteiksi" uudelleen nimettynä. Onko tuloverojen laskeminen todellakin paras työllisyyttä lisäävä toimi? Omalle alalleni jos astun, kouluissa puhutaan "lahjakkaiden tukemisesta" (tasoryhmät) - tämä on aivan rationaalinen väite, eli sikäli oikein. Paitsi, ettemme pysty määrittelemään termiä "lahjakkuus" mitenkään tyydyttävästi.

Kriittinen ajattelu on tervetullut asia, mutta pelkän sivistyksen pohjalle en yhteiskuntaa perustaisi. Vaikka uskonkin, että tieto on ainoa tie vapauteen, tarvitsemme myös jonkin verran utopiaa ja arvoja. Voimme argumentoida, että sivistys itsessään on jo arvo, joka pitää sisällään tiedon ja ihmisten kunnioittamisen, jolloin se itseasiassa jo itsessään sotii omaa rationaalisuutta ja kriittisyyttä vastaan.

Uskon vapauteen, oikeudenmukaisuuteen, solidaarisuuteen ja tasa-arvoon. Uskon kykenenväni kriittiseen ajatteluun, mutta absoluuttisten totuuksien puuttuessa maailmasta, pitää omat mielipiteensä pohjata johonkin - niitä ovat arvot. Siksi pelkillä teorioilla ei voida maailmaa kehittää, sillä jokaisen teorian pystyy kumoamaan vastateorialla: tarvitsemme arvoja antamaan suunnan ja sivistystä antamaan keinot.

Niin oikeisto kuin vasemmistokin ovat langenneet ideologian ja järjestelmän sekoittamiseen. Tämä haittaa keskustelua esimerkiksi terveydenhuollon tulevaisuudesta Suomessa, kun kumpikin osapuoli käy asemasotaa omista juoksuhaudoistaan haudaten kaikki esiin nousevat sooloilijat uusine avauksineen aatteellisen konekivääritulen alle.

On siis kysyttävä - kumpi on tärkeämpi asia: keinot vai päämäärä?

On totta, ettemme tule koskaan saavuttamaan päämäärää, mutta onko se oikeutus sille, että keinoista tulee toimintamme lähde?

Kidutus

Tällä hetkellä katson BBC Worldilta Doha Debatesta, jossa väitellään tänään kidutuksesta ja sen säännöstelystä. Toisin sanoen lähtöargumentti debatille oli: "Kidutuksen tulee olla sallittua tarkoin säännösteltynä." Minun piti aluksi nipistää itseäni ja uskotella ettei ole käynyt Bobby Ewingejä, ja todellakin elin edelleen vuodessa 2007.

Säännöstellyn kidutuksen puolustajat perustelevat väitettään hyvin tutunoloisella lauseella: "Kidutusta on aina ollut olemassa, eikä sitä pysty kitkemään, siksi onkin parempi että se olisi jonkinmoisen säännöstelyn alaisena." Lisäksi puolustajien esimerkit ovat varsin radikaaleja: "Jos sinulla on kuulusteltavana terroristi, jonka tiedoilla pystyy pelastamaan tuhansia ihmishenkiä ja hän vain nauraa sinulle päin naamaa..."

Vielä huolestuttavampaa keskustelussa on se, että säännöstellyn kidutuksen systeemi halutaan tuoda nimenomaan demokraattisiin maihin, ettei kidutusta tarvitsisi "ulkoistaa" autoritäärisiin valtioihin tai Quantanamo Bayn tapaisille vankileireille. Toisinsanoen, lähtökohtana ei ole jo tapahtuvan kidutuksen säännöstely, vaan "painokkaampien kuulustelumenetelmien" tunnustaminen globaalisti hyväksyttäväksi tavaksi.

Kysymys on, miten tällainen säännöstely parantaisi tämänhetkistä tilannetta? Miten kidutusta kuulustelumuotona käyttävät valtiot yhtäkkiä tekisivät kidutuksesta "humaanimpaa", vain kansainvälisen sopimuksen tullessa voimaan. Kuinka moni maa YK:ssa rikkookaan YK:n ihmisoikeuksien julistukseen kirjattua tekstiä? Entä kuka muistaa, mikä on Geneven sopimus?

Totuus on, että sopimuksia ja kansainvälisiä järjestelmiä tuodaan, ja niitä rikotaan. Tämä ei tarkoita että näistä sopimuksista tulisi luopua, vaan se tarkoittaa että on tarvetta vahvemmalle kansainväliselle yhteisölle. YK on hieno projekti, mutta se ei ole täydellinen. Joku ottakoon kunnolla projektikseen YK:n toiminnan analysoinnin ja parannusehdotusten tuonnin.

Kidutus on julma systeemi, jonka teho tietojenhankinnassa on parhaimmillaankin erittäin kyseenalainen. Tuomitsen kaikenlaisten voimakeinojen käytön kuulusteluissa. Tällainen keskustelu saa minut pääasiassa huonolle tuulelle.

Musiikkivideoita...

Tunnustaudun musiikkivideoiden ystäväksi. Olen sitä suomalaista MusicTV -sukupolvea, jotka pääsivät nauttimaan kyseisestä kanavasta 80- ja 90-lukujen vaihteessa, siis silloin kun sieltä tuli niitä musiikkivideoitakin (ja soittolista oli yli 10 kappaletta pitkä). Olen myös itse kastanut koipeni musiikkivideotuotannon kauniiseen maailmaan: yhdessä Antti Haarasen kanssa tehty (avustajana narujenkäyttäjänä oli Sami Siloaho) Tjad&Jasupehmo - Avaruuslimonadi (1997), on minulle rakkain tuotos, olkoonkin ainoa, ja se kiertää edelleen maailmaa (viimeksi se esitettiin Kölnin lyhytelokuvafestivaaleilla marraskuussa 2006).

Itsepromootio sikseen ja aloitetaan, tarkoituksenani on tässä postissa esitellä suosikkivideoitani (plus muita hyviä). Linkit johtavat Youtubeen, joten linkit eivät ehkä pian enää toimi erinäisten erimielisyyksien takia.


Coldcut & Hexstatic - Timber

Aloitetaan yhdestä kirkkaimmista tähdistä musiikkivideomaailmassa. Coldcutin ja Hexstaticin Timber on yksi AV-cut tekniikan merkkipaaluja. Vuonna 1997 syntynyt musiikkivideo on itseasiassa osa kappaletta ja päinvastoin. Kappaleessa käytetään sampleja videolta, joiden lähdevideot taas muodostavat siitä syntyvän kappaleen/videon rungon... On vaikea selittää sellaista, jonka tajuaa helposti nähtyään sen toiminnassa.


Jean Michel Jarre - Zoolook

Vuosi 1985, Ranska, ohjaajina Marc Caro ja Jean-Pierre Jeunet. Tarvitseeko sanoa enempää, visuaalinen video.


Muse - Knights of Cydonia

Vaihteeksi uudempaa videomateriaalia. Rokkaava kappale, rokkaava video - popkulttuurin syvät syöverit vuodatettuna fantastiseen kuusiminuuttiseen. Sitäpaitsi, video villistä lännestä cyloneilla maustettuna ei voi olla roskaa! Ohjaajana toimi Joseph Kahn.


Basement Jaxx - Take Me Back To Your House

Paisuva, progressiivinen jopa, leikkaus mainio, tuotanto kunnossa - ilo silmälle ja korville.


T.M. Revolution - Madan ~Der Freischutz~

Sitten jotain aivan muuta. Japanilainen T.M. Revolution ja Madan esittelee japanilaista video-osaamista parhaimmillaan. Leikkauksen riemujuhlaa, hieno tarina, yllätyksellinen käänne, hieman surullinen loppu.


Ken Ishii - Extra

Ehkä kaikkien aikojen suosikkivideoni, myös kappale on yksi parhaista techno-kappaleista ikinä. Tällaiseen hapatukseen minä olen elämäni tuhlannut. Ohjaajana Kenji Morimoto.


Mr. Scruff - Honeydew

Mr. Scruffin maailma iskee minuun, samoin musiikki. Hyvä mieli. Ohjaajina Mr. Scruff ja Warren Edmond.


Paul Hardcastle - 19

Ehkä yksi rankimmista videoista tällä listalla. Ehdottoman kantaanottava, ehdottoman sodanvastainen, ehdoton. Miksei tällaista tehdä enää nykyään? Vuosi oli 1985 ja ohjaajina Jonas McCord & Bill Couturie.


The Knife - Pass This On

Miksi yrittää liikaa, kun pienelläkin saa aikaan ihmeitä. Ohjaaja Johan Renck on onnistunut.


Nauttikaa musiikista, nauttikaa videoista.

Globaali hyvinvointiyhteiskunta

Oulu, rakas kotikaupunkini: olen tullut takaisin. Viikonloppuni sujui Sosialidemokraattisten opiskelijoiden tulevaisuusfoorumissa Helsingissä. Nautin matkasta kovasti, ja lukuunottamatta erästä varsin noloa episodia avainten ja paikallisen ravintolan kanssa olin matkan ajan silkkaa hymyä.

Teemana viikonlopulla oli sosialidemokratian tulevaisuus, eikä tapahtuma todellakaan jättänyt kylmäksi. Se, miksi jokainen varmasti sai jotain irti tapahtumasta oli siellä olleiden alustajien ja keskustelijoiden kirjo: Emme ole homogeninen massa, toisten argumentointi sai toisten niskakarvat pystyyn ja välillä käytiin jopa hieman kärkästä väittelyä. Kuitenkin päivän päätteeksi olemme kaikki tovereita, joilla on sama arvomaailma ja samat tavoitteet. Tämä on Sosialidemokraattisen liikkeen suurin voima - monimuotoisuus.

Seminaariviikonlopun aikana vedin yhdessä Piia Vaaran kanssa työryhmää, jossa pohdittiin, millaista politiikkaa SDP:n tulisi tehdä 2010-luvulla. Työryhmässä yhtenä keskustelun pohjana oli vuonna 1903 kirjoitettu sosialidemokraattisen puolueen periaateohjelma ns. Forssan ohjelma, jota edelleen pidetään eräänlaisena pohjana sosialidemokraattisen liikkeen työlle.

Yksi asia, mikä Forssan ohjelmasta löi heti päälle, oli johdantoteksti. Tässä puhutaan eriarvoistumisesta, rikkaista ja köyhistä ja näiden välisestä kuilusta. Vaikka moni argumentoisi mielellään, että tämä kuilu on täytetty - Suomessahan rikkaimpien ja köyhimpien välinen taloudellinen eriarvoisuus on pienimpiä maailmassa, olimme tästä monin paikoin eri mieltä.

Suomessa esiintyy vielä paljon köyhyyttä ja asunnottomuutta. Vaikka ongelma onkin monin paikoin lakaistu maton alle piiloon emme voi sitä sivuuttaa. Kuitenkin suurin ongelma on se, että rikkaiden ja köyhien erosta on tullut globaali asia. Maailman tasolla rikkaimpien ja köyhimpien välinen kuilu kasvaa ennätyksellistä vauhtia, eikä loppua ole näkyvissä. Forssan ohjelma on edelleen relevantti - tilanne on vain muuttunut siten, että nyt me olemme, yhdessä muiden länsimaalaisten kanssa, niitä rikkaita riistäjiä.

Sivusin aihetta jo viimekuisessa tekstissäni Rikkaat ja köyhät. Mutta nyt tuntuu, kuin olisi aika jalostaa ideaa pidemmälle:

Globalisaatio tapahtuu, halusimme sitä tai emme. Vetureina tässä prosessissa ovat pitkälti taloudelliset intressit ja teknologian kehittyminen. Suomalaisessa politiikassa keskustelu maailmassa tapahtuvasta muutoksesta on ollut suunnattoman itsekeskeistä - puhutaan vain siitä, miten Suomi voi kohdata tulevaisuuden haasteet, ja mitä tämä koko maailman kehityssuunta vaikuttaa meihin.

Uusi porvarihallitus on nyt näyttänyt oman ratkaisunsa globalisaation tuomiin muutoksiin. Uudessa kehysohjelmassa sanotaan "Työvoimapoliittisen aikuiskoulutuksen määrärahoja kohdennetaan tehokkaimpiin työllisyyttä edistäviin toimiin, kuten yhdessä yritysten kanssa toteutettavaan ammatilliseen työvoimakoulutukseen sekä yksityisen sektorin tukityöllistämiseen. Vastaavasti vähennetään valmentavaa koulutusta sekä valtio- ja kuntasektorin tukityöllistämistä." (lähde)

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä on se, että lähdemme eräällä tavalla kilpailemaan halvempien tuotantomaiden kanssa tarjoamalla yhtiöille halvempaa työvoimaa paremmin koulutetun sijaan - tämä aikana jolloin koulutetun työvoiman saanti on Suomessa ongelmana.

Mutta vaikka kuinka koittaisimme tehdä työvoimasta halvempaa Suomessa, on muistettava maat, jossa kuitenkin kaikki on halvempaa. Tämä halpuus tulee pitkälti työläisten oikeuksien polkemisesta, palkkojen minimaalisuudesta ja täydellisestä välinpitämättömyydestä ihmisiä kohtaan. Me emme voi kilpailla näiden maiden asein putoamatta itse samalle kehitysmaatasolle.

Tämän takia tarvitsemme uuden tavoitteen toimiimme globalisoituvassa maailmassa. Mielestäni tavoitteenamme on oltava nimenomaan globaali hyvinvointiyhteiskunta. Missä jokaisella maailman ihmisellä olisi oikeasti turvattu hyvän elämän edellytykset. Tällaisessa maailmassa kiina-ilmiö olisi tuntematon käsite, sillä tuotantokustannusten alentamiseksi on keksittävä muita keinoja, kuin siirtyminen kolmannen maailman hikipajojen käyttöön.

Utopiaa? Ehdottomasti. Mutta en näe syytä, miksei se voisi olla pitkän tähtäimen tavoitteenamme. En näe syytä, miksi se ei olisi pitkän tähtäimen tavoitteenamme.

Emme voi tehdä muutosta nopeasti, mutta voimme ottaa askeleita oikeaan suuntaan. Yksi on globaalin verokilpailun lopettaminen, veroparatiisien kitkeminen. Toisena on rikkaiden teollisuusmaiden tukiaisten asteittainen poistaminen tai vaikkapa kilpailevien tukiaisten tuominen kaikkiin muihinkin maihin. Kolmantena on hallittu vapaakauppa, ei nykyisenmallinen monin paikoin valloillaan oleva vapaakaupan irvikuva, vaan oikeasti tasa-arvoinen kauppa, jolla on oikeasti globaali säännöstö ja hallinta (eihän se sitten ole vapaata...)

Tällaiseen projektiin vaaditaan maailmanlaajuista tahtoa, eikä tie tavoitteeseen tule olemaan silkkaa kukkakedolla tanssimista oman rakkaan kanssa. Mutta ns. politiikan ja talouden "realiteetit" eivät voi olla este sille, ettemme voisi ottaa enemmän kantaa ja pitäisi asiaa esillä.

- - - - - - - - - - - -

Sivuhuomautus:

Edellä mainitsemani työryhmätyöskentelyn alla Piia kysyi, miksi blogini nimi on "Epäsäännöllisesti päivitettävä", vaikka päivitänkin blogiani suhteellisen säännöllisesti.

Viivytin blogini aloittamista reippaasti päälle vuoden ja epäröin edelleen tätä luodessani hyvin paljon syystä, että olen varsin varovainen kirjoittaja. Osittain kammoan tekstin luomista, ja se onkin välillä minulle erittäin tuskallista. Tietenkin taas joskus minulle iskee jokin ihmeellinen kirjoitusvimma ja saatan suoltaa ties kuinka paljon mitä tahansa tavaraa ulos (usein, omasta mielestäni, huonommalla laadulla).

Nimeämällä blogini Epäsäännöllisesti päivitettäväksi annoin itselleni tietynlaisen pakotien sen varalle, etten tulisikaan tuottamaan kirjoituksia alunperin haluamallani tavalla. Nimen innoittajan toimi Irregular Webcomic, joka päivittyy säännöllisesti joka päivä tarkalla kellonlyömällä... se on näitä elämän ihania pieniä ironioita.

- - - - - - - - - - - - - -

Nyt palaan pelaamaan The Legend of Zelda - Wind Wakeria, joka on minulla uusintakierroksella - ihana peli!

Tämä pieni, hauska maa...

Muistaako kukaan, kuinka monessa Euroviisuesitysten välissä olevassa videopostikortissa esiintyi Nokian kännykkä? Itselleni jäi kuva, että tämä nykysuomalainen ikoni sai aikaa TV-ruudussa tarpeekseen. Muistan katsoneeni jo vuosia sitten BBC:ltä reportaasia kännyköistä ja Suomesta, siinä eräs koululainen kiteytti miksi koko luokalla oli kyseisen yhtiön valmistamat puhelimet: Se on suomalainen firma ja olemme ylpeitä siitä, että se menestyy maailmalla.

Suomi on hauska maa, joka kärsii alemmuuskompleksista. On kuin haluaisimme koko ajan sanoa maailmalle: "hei, katso mitä minä tein!" Haluamme ehdoin tahdoin varmentaa, että edes joku isossa maailmassa tuntee tämän tuhansien järvien maan. Urheilu-uutisoinnissa kerrotaan, miten suomalaiset ovat pärjänneet maailmalla (jos mukana ei ole suomalaisia, ei kukaan välitä) ja asiantuntijahaastatteluissa kysytään, mitä mieltä he näistä suomalaisista ovat. Välillä kysellään, miltä suomalainen olut maistuu (siis oikeasti perusoluet on Suomessa peruslageria, joka maistuu samalta kaikkialla - suomalainen olut on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta suuri vitsi!).

----------------------------------------------------------------------------
Triviaa: Kun Apple avasi Euroopan iTunes MusicStorensa, mikä kappale roikkui myyntitilastojen kärjessä alkuaikoina?

Vastaus: Monty Pythonin - Finland Song....
----------------------------------------------------------------------------

Suomalainen ei ole kiinnostuneempi mistään muusta, kuin siitä, mitä muut Suomesta ajattelevat. No ehkä siitä, että ajattelevatko muut Suomea ollenkaan.

Tästä seuraa, että suomalaisten huomatessa jonkin suomalaisen asian tulevan huomatuksi muualla, se huomataan täällä ja siihen panostetaan kunnolla. Näin kävi esimerkiksi viimevuotisen Conan O'Brien episodin kanssa, joka lähti siitä, kun yksi suomalainen oli saanut oman postikorttinsa "perkele from Finland" läpi ohjelmaan. Kuva levisi netissä kulovalkean tavoin, ja kaikki huomionkipeät pienet suomalaisressukat lähettivät omat tuotoksensa ohjelmaan, jos vaikka heidätkin tajuttaisiin. Loppu on jo miltei unohdettua historiaa.

(sivuhuomautus: Kuka muistaa Pamela Andersonin sukukokousepisodin)

Tällainen huumaantuminen huomiosta on perisuomalainen piirre, ja kun se huuma kerran käynnistyy, ei loppua ole ennen todellisuuden potkua pyllylle:

Kaikki tuntevat tämä jo mainitun suomalaisyrityksen nousun kumisaappaiden valmistajasa yhdeksi huipputekniikan kirkkaimmista helmistä. Lähtien Mihail Gorbatsovin tutustuttamisesta matkapuhelinten maailmaan aina nousuun maailman johtavaksi puhelinvalmistajaksi, tuntuu kuin Nokia ei voisi tehdä virheitä (unohdetaan N-Gage vähäksi aikaa). Suomalainen tuotemerkki alkoi saamaan nimeä maailmalla - ja suomalaiset huomasivat sen.

Alkoi teknologiahuuma. Oulu nousi Nokian vanavedessä "teknologiakaupungiksi", suunnitteilla oli uusi jäähalli: "Hi-Tech Areena" ja keskustan uusi hotelli: (arvasit oikein) "Hi-Tech Hotel". Samalla alkoi insinöörien ennätysmäinen koulutus teknologiayritysten tarpeisiin, tietoliikennetulta oli ruokittava koko ajan kasvavalla määrällä polttoainetta. Koko Suomen resurssit tuntui olevan keskitetty kumisaapastehtaan ja sen lieveilmiöiden tarpeiden täyttämiseen. Suomesta tuli pieni tietoliikennetekniikan suurvalta.

Vähän aikaa sitten, vapun jälkeisenä perjantaina Nokia ilmoitti vähentävänsä 1700 työpaikkaa neljän vuoden aikana nimenomaan verkkoliiketoiminnan puolelta. Suurimmat irtisanomispaineet ovat vieläpä tuotekehityspuolella, jonka ajateltiin olevan juuri se turvallisin paikka samalla kun tuotanto lähtee maasta. Teknologiakrapula alkaa painamaan päälle.

Korkeasti koulutettu väki työllistyy hyvin, mutta kenellä olisi tarvetta juuri tietoverkkolaitteisiin erikoistuneille insinööreille?

Tätä asiaa pohti Heikki Kauppi Tekniikan Akateemiset -lehden (nro 4 - 18. toukokuuta 2007) pääkirjoituksessaan. Lääkkeiksi Kauppi esittää retusoitua muutosturvaohjelmaa, korkeakoulutettujen täydennyskoulutusmahdollisuuksien laajentamista ja ammatillisen aikuiskoulutuksen kokonaisuudistusta. Myös yritysten vastuuta myös irtisanomistaan työntekijöistä perättiin...

Mitä jos kuitenkin katsoisimme yhteiskuntaamme ja vihdoinkin toteasisimme, ettei kaikkia munia kannata laittaa yhteen koriin? Olen monta kertaa sanonut sen, ja sanon uudestaan: meillä ei ole varaa erikoistua liikaa. Jos pienenä maana satsaamme hyvin paljon vain muutamaan alaan, ja yhdeltä niistä vedetään matto jalkojen alta - on olo oleva tukala.

Tämän takia väitän seuraavaa: Koulutusta ei saa kehittää työelämän ehdoilla, vaan työttömyyden!

Työelämän ehdoilla kehittyvän koulutuksen vahvuutena on, että yhtiöt saavat miltei valmista työvoimaa suoraan kouluista. Tämä kuitenkin merkitsee, että mitä enemmän yritysvetoiseksi koulutuksen suunta menee - sen riippuvaisempaa työväki näistä yrityksistä on.

Työttömällä ei ole varaa olla ekspertti väärällä alalla, ehkä hänen asiantuntemustaan ei tarvitakaan. Siksi on parempi olla laaja osaamispohja, jonka päälle on helppo lähteä rakentamaan omanlaistaan osaamista. Valmistuva väki ei ole valmiita työntekijöitä - mutta sopivat laajemmalle alalle työtehtäviä.

Sen sijaan, että reagoisimme maailman trendeihin, miksemme joskus varautuisi niihin?

Raivion raportti ja kieroutunut sosiaalinen oikeudenmukaisuus

Olen myöhässä tämän tekstin kanssa, sen myönnän... Seuraava mielipidekirjoitus julkaistiin lyhennettynä versiona sanomalehti Kalevassa torstaina 17.5. Alkuperäinen, editoimaton versio on tässä:

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Elinkeinoelämän valtuuskunta (EVA) julkaisi maanantaina Helsingin yliopiston kanslerin Kari Raivion kirjoittaman analyysin korkeakoulujen rahoituspohjasta. Vaikka Raivio analyysissään osuukin oikeaan korkeakoulujen rahoitusongelmista, jotka tuntuvat jo merkittävästi Oulun yliopistonkin arjessa, on muutamat hänen lääkkeistään suoranaista myrkkyä yhteiskunnalle.

Suomalaisen koulujärjestelmän yhtenä tukipilarina on ollut nimenomaan koulutuksen maksuttomuus. Näin taataan jokaiselle mahdollisuus korkeaan koulutukseen sosiaaliseen taustaan katsomatta. Kuitenkin Raivio hyökkää julkisin rahoin järjestettävää korkeakoulutusta vastaan nimenomaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimissä: Koska akateemisten perheiden lapsilla on OECD:n asiantuntijaryhmän mukaan 7-kertainen todennäköisyys päätyä korkeakouluopintoihin verrattuna ei-akateemisiin perheisiin, maksaa heikommin toimeentuleva väestönosa veroina suhteellisesti suuremman osan rikkaiden perheiden lasten koulutuksesta.

Tällainen argumentointi on pöyristyttävää, Raivio ei missään vaiheessa selitä, miksi lukukausimaksut olisivat sosiaalisesti oikeudenmukaisempi tapa, kuin opintojen julkinen rahoitus. Jos lukukausimaksut tulevat, se tulee luultavimmin olemaan kaikille sama, täten siis paremmin toimeentulevat maksavat suhteellisesti huomattavasti vähemmän, kuin toimeentuloportaikon alapäässä olevat. Tällainen systeemi suosisi rikkaita, huono-osaisempien kustannuksella - sosiaalinen oikeudenmukaisuus näyttää olevan hyvin venyvä käsite EVAn maailmassa.

Raivion analyysi lukukausimaksujen tarpeellisuudesta ontuu myös muilla osa-alueella: ensinnäkään hän ei ota huomioon veroprogressiota, pienituloisemmat maksavat jo veroina koulutuksestaan vähemmän, kuin rikkaat. Toisekseen on todettava, ettei ilmainen koulutus ole vanhempien velvollisuus, vaan opiskelijoiden etu. Korkeakouluopiskelijat ovat juridisesti aikuisia ihmisiä, joita kohtaan vanhemmilla ei ole enää velvollisuuksia. Raivion esittämässä yhteiskunnassa vanhemmat ovat vastuussa lapsistaan läpi heidän koulutuksensa ajan. Täten vanhempien sosiaalinen asema korostuu korkeakouluopinnoissakin, kun rikkaiden perheiden vanhemmat voivat maksaa lukukausimaksut, mutta köyhien perheiden lasten tulee tehdä työtä näiden uusienkin maksujen kattamiseksi. Lukukausimaksut sulkisivat monta ovea opiskelijoiksi haluavien nenän edestä, jo ennen opintoihin sisään pääsemistä.

Muista Raivion esittämistä keinoista korkeakoulujen säätiöittämisestä yksityisen rahoituksen lisäämiseen henkii pyrkimys tehdä koulutuksestamme yritysvetoista ja suljettua. Julkisella rahoituksella toimiva koululaitos on ennenkaikkea läpinäkyvä: jokaisella on mahdollisuus seurata, kuinka paljon rahaa laitetaan mihinkin. EVA:n yhteiskunta toimii yritysten ehdoilla, ei ihmisten ja yhteiskunnan.

Kirjaan seuraavat teesit: 1) säätiöittäminen heikentää ihmisten mahdollisuutta vaikuttaa koulutukseen 2) yksityinen rahoittaminen rajoittaa tieteen harjoittamista 3) Näillä toimilla yleishyödyllinen tutkimus näivettyy ja katoaa 4) lukukausimaksut sulkee ovet heikommin toimeentulevien mahdollisuudet opiskelulta.

Ilmaisen koulutuksen ja korkeakoulujen julkisen rahoituksen puolesta puhuvat nykyinen korkea koulutus- ja elintaso Suomessa. Mitään parannusta EVA:n analyysin esitykset eivät yhteiskunnalle tuo, sillä ne todettiin vanhentuneiksi ja toimimattomiksi jo sata vuotta sitten.


Jaakko Huuki
Puheenjohtaja
Oulun opiskelijoiden sos.-dem. yhdistys

Euroviisut ja politiikka

Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten sanonut minulle, että tulen äänestämään DJ Boboa Euroviisuissa, olisin luultavasti kehoittanut häntä tarkistamaan lääkityksensä. Silloin tuollaisessa väitteessä olisi ollut kaikki pielessä: Ensinnäkin, että äänestäisin euroviisuissa (katsoin kyllä viisuja, vaikka kovana teknopuristina kielsinkin kaiken), toisekseen, että DJ Bobo, yksi ykkösinhokeistani, esiintyisi Euroviisuissa, ja kolmannekseen, että äänestäisin juuri häntä.

Nyt on vuosi 2007, toukokuun 11. päivä, ja eilen äänestin DJ Boboa. Tuntuu, kuin olisin astunut seuraavalle olemisen tasolle tämän teon myötä. Kappalehan oli aivan täyttä juustoa, esitys parhaimmillaankin naurettava ja parempiakin ehdokkaita oli, mutta se oli sentään DJ Bobo - sama hemmo, jonka hitti "Somebody Dance With Me" soi kaikissa niissä limudiskoissa, joissa "inhosin" olla. (eihän niissä limudiskoissa soitettu edes DJ Misjahia tai Yves DeRuyteria tms...)

En ota koko hommaa vakavasti, vaikka osaankin laulaa muutamia viisuja ihan ok, ja tiedän aika hyvin viimevuosien menestyneet, on Euroviisut mukavaa, harmitonta roskaa, jota on mukava katsoa - vähän niinkuin Tuhkimotarina (johon olen aivan auttamattomasti koukussa). Lordin voitettua vuonna 2006 toivoinkin, ettei Suomi ottaisi asiaa liian vakavasti - kyse ei kuitenkaan ole mistään kansallisesta ylpeydestä, vaan yhdestä maailman suurimmasta camp-huumorin helmestä. Olenkin ollut suhteellisen tyytyväinen tapaan, millä koko tapahtuma on hoidettu: Se on esillä, mutta se ei ole elämän ja kuoleman asia.

Toisin oli kuitenkin vuonna 2003, kun Viron edustaja Ruffus sijoittui sijalle 21 neljällätoista pisteellä. Muistan lukeneeni uutisia siitä, kuinka edustaja, perheet ja muut heitä lähellä olevat olivat saaneet tappouhkauksia "euroviisumaineen tahrimisen takia". Euroviisut otetaan vielä jossain vakavasti, todella vakavasti.

Entä muistaako kukaan vielä vuoden takaisia tapahtumia, kun Serbia&Montenegrossa marssittiin ja protestoitiin? Syynä oli Euroviisukarsinta, jossa serbialaiset protestoivat tulosta väittäen montenegrolaista raatia puolueelliseksi. Montenegrolainen No Name voitti karsinnan, mutta tullessaan esittämään kappaleensa uudestaan, se buuattiin pois lavalta (kunnes serbialainen Flamingos pelasti päivän). Ihmiset olivat vihaisia, ihmiset marssivat. Nyt Serbia ja Montenegro ovat erillään...

Ehkä juuri tämän takia en ollut yllättynyt, kun aamupalaa syödessäni näin BBC Worldilta uutiskuvaa, missä poltettiin typerään asusteeseen puettua mallinukkea osana protestia Ukrainan tämän vuoden euroviisuedustajaa Verka Serdyuchkaa vastaan. Verka ei ukrainalaisten nationalistien mielestä ole oikea hahmo edustamaan maataan (eikös meillä ollut samanlaista puhetta Lordista? hmm), ja siksi he koittavat saada ukrainan vetäytymään kisasta. Hanke taitaa olla hieman myöhässä.

Älä ota Euroviisuja vakavasti, se on kuitenkin vain tapahtuma, jossa jokainen maa pääsee nolaamaan itsensä täydellisesti. Viisuilla on suuri potentiaali, mutta toivon, että turhantärkeys joskus unohdettaisiin ja voisimme kaikki keskittyä olennaiseen: ylimaalliseen huonouden riemujuhlaan.

Tulen äänestämään Ukrainaa finaalin puhelinäänestyksessä. Vastusta Verkalle ei ole. Seuraan finaalin tarkkaan ja tulen hihkumaan innosta ja huutamaan tuskasta... Nautin jokaisesta euroviisuhetkestä.

Tekniikka: rakkauteni - turmioni

Seuraava kirjoitus ilmestyi Oulun Demarit -lehden Vappulehdessä 2007

- - - - - - - - - - - -

Sallinette minun aloittaa henkilökohtaisella anekdootilla. Tasan vuosi sitten Oulun demareiden vappulehdessä tapahtui astumiseni ulos demarikaapista. Iso artikkeli kuvineen otsikolla ”Näin Jaakosta tuli demari” jaettuna kaikkiin Oulun kotitalouksiin oli monelle tuttavalleni ehtymätön huvin lähde vappuaaton riennoissa.

Vuoden aikana on tapahtunut paljon niin valtakunnallisesti, kunnallisella tasolla kuin henkilökohtaisestikin. Jatkan edelleen järjestöissä toimimista, sain yhden yhdistyksen puheenjohtajan pestin ja nousin muutamaan johtokuntaan. Mutta suurin muutos elämässäni tapahtui muutama kuukausi vapun jälkeen: jätin silloin useamman vuoden kattaneet tietotekniikan opinnot selkäni taakse ja vaihdoin alaa. Diplomi-insinööriä minusta ei tullut.

Innovaatio ja suunnanmuutokset putkessa

Eräs minulle luentoa didaktiikasta pitänyt tohtori kysyi: "mikä on se paikka, missä syntyy yritysten tuottoisimmat keksinnöt?" On tehty tutkimus, jossa etsittiin ideoiden lähde yrityksissä. Vastaus oli: "kahviautomaatti." Paikka, missä ihmiset kohtaavat ja pääsevät keskustelemaan ja jakamaan omia ideoitaan vapaasti.

Muistan kun Millenium-palkinnon saaja, WWW:n luoja, Tim Berners-Lee piti luennon Oulun yliopistolla kasvatustieteissä kovassa huudossa olevasta konstruktivismin teoriasta. Ainoastaan, ettei hän puhunut kasvatustieteistä, vaan Webin seuraavasta kehitysaskeleesta Semantic webistä.

Semantic web on innovaatio joka saattaa muuttaa internetin uudestaan. Se, että sen pohjalla on teoria siitä, miten ihmisen aivot oppivat, ei muuta tätä tosiasiaa. Tarvitaan vain ihminen, joka tajuaa katsoa myös oman kenttänsä ulkopuolelle, ja osaa soveltaa oppimaansa luodakseen jotain uutta. Tekniikan kehitys sinänsä ei ole innovaatiota, kännykän näytön muuttuminen tarkemmaksi ja värilliseksi ei tuo mitään uutta pöytään, se on vain normaalia kehitystä.

Se mitä moni ei ole tajunnut on, ettei tekniikalla sinänsä ole mitään arvoa. Tekniikka on soveltava tiede ja tekniikan tutkimus ei tuo itseasiassa mitään mullistavaa ihmisten maailmankuvaan. Teknologian arvo syntyy sen käytöstä – siitä, miten se auttaa muuttamaan elämäämme. Onko televisiossa tärkeää se itse laite vai sen avulla näkyvät ohjelmat?

En näe mitään hyvää siinä, että missään opinnoissa rajoitetaan mahdollisuuksia tutustua myös muihin aloihin. Sivuaineiden määrän rajoittaminen yliopisto-opinnoissa nopeamman valmistumisen vuoksi ei toimi, miksei ihminen saa kehittää itseään? Eikö meillä tarvitakaan hyvin koulutettua työvoimaa? Tällainen näköalattomuus näkyy hyvin pitkälti suhtautumisessa tekniikkaan, se on pyhä lehmä, jolle täytyy ruokkia enemmän ja enemmän työvoimaa kiihtyvällä tahdilla – harmi, että pyhän lehmämme rehu on kovin yksipuolista.

Hi-Tech, Oulun uusi terva

Keskittyminen kapealle alalle, varsinkaan suhdanneherkälle ja tekniikkariippuvaiselle, ei ole koskaan järkevä ratkaisu. Tietty, mobiililaitteet ovat nyt kovassa huudossa, mutta kuka tietää mitä seuraavana tulee ja syrjäyttää nykyiset järjestelmät. Telefax oli nykyaikaa vielä muutama vuosi sitten, sähköpostin tunsi harva.

Emme tiedä, millaisessa maailmassa elämme kolmenkymmenen vuoden päästä. Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana, tekniikan kenttä on muuttunut valtavasti: tietokoneet tulivat koteihin, internet aloitti voittokulkunsa (itseasiassa internetin juuret ulottuvat 60-luvulle), kännykät valtasivat maailman... Tänä aikana moni tekniikan mahtiyritys on noussut ja tuhoutunut, uusi tulee ja syrjäyttää vanhan. Oulukin on jo kokenut kehityksen rattaiden voiman.

Tervakaupunki Oulu oli oman aikansa huippuosaamisen helmi, kuten moni kaupunkimme isä ja äiti on jaksanut jankuttaa. Terva ja mobiiliteknologia on rinnastettu miltei useammin, kuin mitä taivaalla on tähtiä. Harvoin näissä puheissa kuitenkaan muistetaan mainita, että meidän myös tulisi oppia tervaporvareiden virheistä. Laivojen rakennuksessa siirryttiin puusta teräkseen, uusi teknologia voitti vanhan, ja tervan kysyntä romahti. Miksei tähän muutokseen varauduttu tarpeeksi silloin, miksei nytkään?

Kaikki lähtee koulutuksesta, monipuolisuudesta ja vuoropuhelusta. Meillä on Oulunkin alueella suunnaton määrä potentiaalia, paljon osaavia ihmisiä tekemässä asioita omilla aloillaan. Ongelmana on, etteivät nämä ihmiset kohtaa toisiaan. Liika erikoistuminen johtaa kyvyttömyyteen mukautua ja hitaaseen kuolemaan.



Jaakko Huuki

Hei, olen Jaakko

Tein tänään kävelylenkin kiertäen Oulun kirpputoreja ja kierrätyskeskuksen. Ostan näistä paikoista harvoin mitään muuta kuin äänilevyjä. Tänään haaviini tarttui Modern Talkingin Let's Talk About Love (hieman kulunut, mutta vielä hyvin soiva) ja Eddy Huntingtonin Bang Bang Baby (täydellisessä kunnossa, ei naarmuja tai mitään), kumpikin musiikillisilta ansioiltaan täyttä roskaa. En olisi kyllä maksanut kummastakaan euroa enempää.

Eddy Huntingtonin levyllä oleva kappale USSR on tosiaan 80-luvun italodisco-buumin yksi muistetuimmista hiteistä, tämän takia levyyn rahaa sijoitinkin. Kappale on hitaasti soljuva diskopauke hauskalla äänimaisemalla mieskuorosamplemelodioineen ja muineen. Kuten yleensä, on levyn muut raidat ovat enemmän ja vähemmän täytettä. Nimibiisin "Bang Bang Baby" kertosäkeen riimittely: "Bang bang baby, you sexy mover. Come on baby, we can do some bang bang" on vain yksinkertaisen noloa kuunneltavaa. Mitä vähemmän voin puhua Modern Talkingin levystä - sen parempi.

Minulla on tietynlainen viehtymys tiettyyn juustoisuuteen musiikissa. Kaiken ei tarvitse olla aina niin naama irvessä väännetyn totista. Ehkä tämä on yksi syy siihen (ja tästä olen jollain kierolla tavalla jopa ylpeä), että omistan miltei täydellisen kokoelman Paula Abdulin levyjä ja singlejä. Toinen selitys voi olla lapsuusajan viehtymykseni Opposites Attract -kappaleeseen: kerään levyjä, joita nuorempana en viitsinyt ostaa, koska minun piti olla teininä kuunnella vain AC/DC:tä ja punkia. Tässä pitää kuitenkin huomauttaa, että Paula Abdulin Straight Upin House Mix (Kevin Saundersonin versioima) on ehkä yksi maailmankaikkeuden parhaista tanssipiiseistä.

On lauantai, pitkä vappuviikonloppu, en ole liikkeellä, aatto on vasta ylihuomenna. Pöydällä edessäni on avattu, puoliksi juotu pullo argentiinalaista Trivento Tribu punaviiniä (Bonarda-rypäleistä).

Pidän musiikista, se on tärkeä osa elämääni. Itseasiassa kotona ollessani minulla on suurimman osan ajasta jokin levy soimassa tai radio soimassa. Tällä hetkellä kuuntelen Kate Bushin The Dreamingia - oloni on kovin kahdeksankymmentälukulainen ollut koko päivän. Tämä taitaa johtua myös tällä hetkellä luettavana olevasta kirjasta, joka on Bret Easton Ellisin Amerikan Psyko. Tämän kirjan innoittamana aloitin myös tämän kirjoitusprosessin, alkuperäisenä aikomuksenani ollen apinoida kerronnan tyyliä. Toisaalta, kuka haluaa kuulla Technicsin SL-1200MKII -levysoittimistani ja NAD 312 -vahvistimestani yhdistettynä hienoihin omatekoisiin kaiuttimiin (rakennettu teini-iässä, isot, rumat ja lilat). Kuuntelin myös paljon Genesistä (Invisible Touchia, Abacabia ja Genesistä) päivemmällä, taidan olla helposti manipuloitavissa...

Minulta joskus kysytään millaista musiikkia kuuntelen, en koskaan osaa vastata kysymykseen. Kuuntelen miltei kaikkea, kunhan se on hyvää. En voi sanoa suoraan lempikappalettani, sillä yhtä sellaista ei ole. Kerran koitin listata ne kappaleet, jotka ovat vaikuttaneet musiikkimakuuni eniten, lista on seuraavanlainen:

Antonio Vivaldin Neljä vuodenaikaa
Dire Straits - Money for nothing
Genesis - House by the sea
AC/DC - Thunderstruck
The Ramones - I Don't wanna go down to the basement
Madonna - Vogue (ja Who's that girl)
Technotronic - Pump Up the Jam
Aphex Twin - On
Moby - Feeling So Real
Marusha - It Takes Me Away
The ORB - Towers of Dub
Ken Ishii - Extra
Nostrum - Brainchild
Captain - Space Depris
Tori Amos - Cornflake Girl
Massive Attack - Unfinished Sympathy
Rythim is Rythim - Icon
Pink Floyd - Have a Cigar
Erasure - Always
Jean Michel Jarre - Oxygene IV
PJ Harvey - Down by the water
Björk - Isobel
The Prodigy - Out Of Space
Kraftwerk - Robots
Black Sabbath - Sabbath Bloody Sabbath
Bachin Air tietty iskee kanssa... (toimi porttina vahvempiin klassisiin elämyksiin)

Koko ajan tulee mieleen uusia nimiä ja huomioita: Eihän tuossa listassa ole yhtään funk tai reggaekappaletta, entä missä on soul ja muut, missä on Future Sound of London? Kuitenkin pidän nämä omat epäilykseni hallinnassa, listaan vain vaikuttavimmat kappaleet.

Kun minulta kysytään, mitä musiikkia kuuntelen, vastaan yleensä: "hyvää musiikkia." Tämä ei ole aina totta. Kuuntelen kaikenlaista, uskollisuus jollekin tyylisuunnalle on vain liiaksi kahlitsevaa: Olin pienempänä puristi, korjaan virheitäni koko ajan.

Lempielokuvani voin nimetä miltei suoriltaan: Blade Runner. Pidän kuitenkin pääasiassa hyvistä elokuvista, samoin huonoista toimintarainoista. Olen monessakin suhteessa hyvin kaksijakoinen: Toisaalta vaadin taidetta (rakastan Kieslovskia, Tarkovskia, Kurosawaa ja Kubrickia), toisaalta taas saan uskomattomia kiksejä pahimman luokan toimintarainoista (Commando, Death Wish, American Ninja...). Haluan haastaa itseäni, mutta myös laittaa välillä aivot narikkaan. Televisiosta seuraan Päivien Viemää, Tuhkimotarinaa ja ajankohtaisohjelmia.

Viinipulloni hupenee. Suosikkirypäleeni on Tempranillo, kakkosena tulee Shiraz. Pidän täyteläisistä ja lämpymistä punaviineistä. Olueni on Laitilan Kukko pils, ehkä vaihtovuoteni Saksassa saattoi minut tähän hieman peruslageria karvaampaan olutlaatuun, vaikka vaihtokaupunkini, Münchenin, perinteinen panimoteollisuus teki varsin vetisiä Hellbierejä. Vahvemmista juomista suosin hyvää viskiä ja brandyä. Myös hyvä portviini ja Calvados toimii. Vodkasta en pidä, mielummin nautiskelen. Drinkeistä minua miellyttää eniten Bloody Mary.

Tällä hetkellä soi: The Beloved - Sun Rising.
Vaihdoin... nyt: The Ones - Flawless

- - - - - - - -

Vuorokausi vaihtui, en julkaissut postin alkuosaa eilen, on sunnuntai-ilta. Huomenna lähden aamulla tekemään vappupiknikiämme Ainolanpuistoon. Koitan muistaa laulukirjat sun muun tilpehöörin. Tarjolla ruokaa, juomaa ja mukavaa toveriporukkaa.

Levylautasella pyörii Frankie Goes to Hollywood - Two Tribes.

Huomenna on uusi päivä. Saas nähdä, mitä se sisällään pitää.

Myrkylliset juomat.

Näin uljaan vappujuhlan alla on hyvä kerrata toinenkin tarina Sosialistisesta lasten aapisesta:

"Penttilän Sulo oli pienenä hyvä lapsi. Harvoin hän mitään vallattomuutta teki. Toisien poikien seurassa ei hän viihtynyt, jos ne jotain pahaa tahtoivat harjoittaa. Sulo oli iloinen ja onnellinen niinkauan kun hänen vanhempansa elivät. Mutta Sulon vanhemmat kuolivat kun Sulo oli kahdentoista vuoden vanha. Silloin Sulon elämä tuli ilottomaksi. Hän oli yksin, ilman ystäviä. Sulo joutui kuleksimaan pitkin katuja toisten turvattomien poikien kanssa. Katupojat oppivat polttamaan tupakkaa, juomaan myrkyllisiä juomia ja tekemään paljon sellaista mikä oli pahaa. Niin oppi Sulokin. Ensin oli se hänestä vaikeaa, mutta hänellä ei ollut muita ystäviä kuin toiset katupojat. Sulon täytyi tulla heidän kaltaisekseen. Muuten eivät hekään olisi Suloa seuraansa huolineet. Sulo oppi juomaan olutta, joka oli pahan makuista, myrkyllistä ja tekee ihmisen sairaaksi. Oppipa Sulo juomaan viinaakin, joka on vieläkin pahempaa ja myrkyllisempää kuin olut. Sulosta tuli sairas ihminen. Myrkylliset juomat tekivät hänen ruumiinsa sairaaksi ja hänen ymmärryksensä väheni mitä enemmän hän myrkyllisiä juomia joi. Niin tekevät myrkylliset juomat kaikille, jotka niitä nauttivat.

Lapsi, joka tahtoo tulla hyväksi ja ymmärtäväiseksi ihmiseksi, ei saa ottaa pisaratakaan olutta, viinaa, viiniä taikka muuta sellaista juomaa, jossa on alkohoolia. Alkohooli on vaarallista myrkkyä. Sitä ei saa milloinkaan nauttia. Kun te lapset tulette suuriksi, niin älkää antako kenenkään tehdä tai kaupata myrkyllisiä väkijuomia."


Olemme kulkeneet pitkän matkan opetuksessa ja valistuksessa vuodesta 1910...

Muutoksen voima?

Lieteni sisältä kuului posaus kesken perinteisen perjantaipitsan paistoni, tämän jälkeen olen joutunut koko viikonlopun tyytymään mikroaaltouuniin kaikissa ruuanlämmitystarpeissani. Mikro oli pitkään tulevaisuuden keittiötyökalu, vaikka vanha keksintö itseasiassa olikin, joka vielä mullistaisi ruoanlaiton.

Vaikka vielä joku aika sitten mikroon keksittiin ties vaikka ja mitä hilavitkuttimia, joiden avulla pääsee aina vain parempaan ruokien lopputulokseen, on uusi ja mahtava tapa tehdä ruokaa osoittautunut pääasiassa tähteiden lämmittämiseksi. Kaipaan tuttuja hellaa ja uunia, joilla ruoasta voi tehdä jopa syötävää.

En siis lauantaina aamulla voinut tehdä oikein muuta aamupalaa, kuin pari leivänkannikkaa ja ison kupin kahvia ennen SDP:n Oulun piirin kevätkokousta.

Mitä voinkaan sanoa, paljon puhetta - vaatimusta liikkeen uudistumisesta, mutta kuka sen tekee? Yleisin kommentti, mitä kuulin minulle sanottavan oli: "alkakaahan te nuoret nyt toimimaan." Sikäli hyvä, mutta miksi minulle jäi sellainen maku suuhun, että nuoria halutaan mukaan, mutta nuorten ideat eivät ehkä kelpaakaan?

Muistan yhden tilaisuuden juuri vaalien jälkeen (ja SONKin seminaarin jälkeen, jossa vaaleja kertailimme), jossa kertasin muutamia yksinkertaisia muutosehdotuksia toimintaamme (joista olimme puhuneet). Vastaani sain pääasiassa pään pyörittelyä ja sormien heristelyä. Olen nuori, mitä minä muka toiminnasta voisin tietää?

Anteeksi nyt vain rakkaat vanhemmat toverit, mutta muutos ei tapahdu itsestään. Mikään ei toimi paremmin ihan vain sillä, että yhtäkkiä mukana onkin uutta väkeä. Meidän on pystyttävä tarjoamaan mukaan tuleville muutakin toimintaa kuin kokouksia (joihin rivijäsenet eivät edes pääse!). Nimistä paperilla ei ole hyötyä, kuin ehkä mahdollisina ääninä vaaleissa, ellei nämä nimet usko koko hommaan.

Joskus tuntuu, kuin olisimme olemassa, jotta meitä voi osoitella ja todeta: "katsokaa nyt, on meillä nuoriakin mukana!"

Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että myös paras tukemme tulee vanhempien tovereiden puolelta. Kiitän siitä. Ja siksi uskon edelleen, että tästä liikkeestä tulee se paikka, johon minä olen halunnut koko tämän ajan kuulua.

Huippua huipuille huipusti!

Huippuyliopisto - monelle suomalaisen tieteen graalin malja.

Ideahan on yksinkertainen: Luodaan pääkaupunkiseudun korkeakouluja yhdistämällä uusi suuri yliopisto, jolla on resursseja kansainvälisen tason tutkimukseen ja koulutukseen. Tällaisen yliopiston olemassaolo toisi Suomeen huipputason tutkimusta jonka vanavedessä seuraisivat myös huipputason osaajat. Yksi yleisesti käytetty termi on "kriittinen massa".

Kriittinen massa on kuitenkin tainnut monelta hankkeen perään haikailevilta juuttua aivoihin, sillä keskustelussa on puhuttu vain tulevan suomalaisen korkeakoululaitoksen helmen suuruudesta. Harvassa ovat ne puheenvuorot, joissa sivutaan tutkimuksen ja koulutuksen yliopistolle oleellisinta asiaa: Mikä tekee yliopistosta hyvän.

Jos otamme syyniin eräitä ehdottomasti maailman huipulla olevia yliopistoja (Cambridge, Harvard, MIT...) voimme huomata, ettei monikaan näistä ole mitenkään erityisen suuri yliopisto opiskelijamäärissä mitattuna. Mutta se, missä eroa alkaa tulemaan on jatko-opiskelijoiden ja henkilökunnan määrät - esimerkiksi MIT:ssä on jatko-opiskelijoita puolitoista kertaa perusopiskelijoita enemmän (4127 ja 6126).

En mene tällä kertaa liian syvälle, mutta kärjistetysti voisin todeta, että ehdottomien maailman huippuyliopistojen ensisijainen tehtävä on juuri tutkimus opiskelijoiden koulutuksen tulevan siinä sivussa. Siis täysin päinvastoin, kuin mikä suomalaisessa keskustelussa on ollut esillä: Kouluttaa huippuosaajia yrityksille.

En pane vastaan, jos hanke onnistuu tavoitteissaan. Pelkona kuitenkin on, että huippuyliopiston toteutus ontuu, ja siten muuttu vain ylisuureksi resurssisyöpöksi. Toivottavasti tätä hanketta ei munata - merkit eivät kuitenkaan ole kovin suotuisat.

Maailman yliopistojen ranking on tullut suomalaisessa yliopistokeskustelussa esille muutamankin kerran. Jo viidensadan parhaan yliopiston listalle pääsy on kunnioitettava saavutus, Suomesta listalla on yhteensä viisi oppilaitosta: Helsingin, Turun, Jyväskylän ja Oulun yliopistot, sekä Teknillinen korkeakoulu Otaniemessä.

Vuoden 2006 rankingissa Helsingin yliopisto on maailman listalla sijalla 74 ja Euroopan listalla 23. Sijoitus on kunnioitettava, mutta kun tarkastelemme listaa eteenpäin, huomaamme seuraavan suomalaisen korkeakoulun olevan Turun yliopisto jaetulla sijalla 202-301 - huomattavasti Helsinkiä jäljessä (mutta silti Euroopan top100 -listalla toisena suomalaisena). Turun jälkeen saamme siirtyä sijaluvuille 401-500 löytääksemme Jyväskylä, Oulun ja TKK:n.

Jos vertaamme lukuja rakkaaseen naapuriimme Ruotsiin, voimme todeta seuraavaa: ruotsalaisia yliopistoja maailman top100 -listalla on neljä; Karoliininen instituutti etunenässä sijalla 48. Euroopan top100 -listalla Ruotsi loistaa yhdeksällä opinahjolla Suomen kahta vastaan, ja sijoituksia maailman viidensadan parhaan joukossa on 11.

Mutta tarkastellaanpa suomalaisten korkeakoulujen sijoitusta vielä hieman:

Vuonna 2004 Helsingin yliopisto oli maailman listalla sijalla 72 ja Euroopassa 21. Jyväskylän yliopisto ja TKK löytyivät sijaluvuilla 302-403 Turun ja Oulun pitäessä sijoituksensa. Suunta on siis alaspäin, aivan kuin korkeakouluissamme olisi tapahtunut parin viimevuoden aikana jotain...

Muistan muutama vuosi takaperin olleen jutun, missä useilta lääkäreiltä oli kysytty: "Kumpaan sijoittaisit enemmän resursseja: pelastushelikoptereihin vai terveyskeskuksiin?" Terveyskeskukset voitti. Toki pelastushelikopterit ovat näkyviä ja uusinta uutta, niillä saadaan hädässä olevat vietyä nopeasti hoitoon ja henkiä pelastuu. Mutta terveyskeskukset tekevät juuri sitä pohjatyötä, vaikka ovatkin ehkä harmaita ja tylsiä ja mitä vielä - on niiden työ arvokkaampaa, kuin terveydenhuollon rocktähtien.

Samoin yliopistoissa pitäisi pistää perusasiat kuntoon. Laadukkaan (ei tehokkaan) korkeakoulutuksen takaaminen yliopistosta riippumatta on mielestäni tärkeämpää, kuin yhden huippuopiston luominen. Emme saa kehittää yhtä muut unohtaen, ja täten jakaen suomalaiset yliopistot karkeasti A ja B -kasteihin (huiput ja maakuntayliopistot).

On aika katsoa, mikä toimii ja mikä ei, ja toimia sen mukaan. Jos ulkomailta tullaan Suomeen ottamaan oppia suomalaisista peruskouluista, ehkä meidän tulisi lähteä Ruotsiin ottamaan oppia sikäläisistä korkeakouluista.

Ottaisin mielelläni sivistyksen, tutkimuksen ja vapauden takaisin.

Siitä on jo pian kaksi viikkoa, kun viimeksi päivitin blogiani. Aika lentää, ja kevät saapuu. Vielä pääsiäisenä vietin aikaani mökillä ja pilkkimässä meren jäällä, pääsiäisen jälkeen muserruin harvinaisen sitkeän flunssan alle ja lopulta näiden kahden yhteisvaikutuksen ansiosta rästin jääneet tehtävät tuli tehtäväksi. Ylimääräinen kirjoittelu ei oikein houkutellut.


Edellisen tekstini jälkeen on tapahtunut. Hallitusneuvottelut ovat edenneet ja huomenna saamme kuulla loputkin ministerinsalkkujen kohtalot. Jään seuraamaan mielenkiinnolla. On hyvä kuulla hallitusohjelmaan vihdoin tulleen opintorahan korotuksen - kampanjointi sen puolesta ei ollut siis aivan turhaa. Huippuyliopistohankkeelle on näytetty vihreää valoa, ja kannustavuus on päivän sana. Katsotaan, jaksanko kirjoittaa paremmalla ajalla enemmän.

Ehkä huomenna lisää.

Rikkaat ja köyhät

"Koko maailma on tähän asti ollut sellainen, että toiset ihmiset ovat olleet rikkaita toiset köyhiä. Rikkaita ihmisiä on vähän ja köyhiä ihmisiä paljon enempi. Rikkailla ihmisillä on aina hyvää ruokaa, hyviä vaatteita, ja köyhien pitää asua huonommissa taloissa kuin rikkaiden. Rikkailla on hevosia ja vaunuja, joilla rikkaiden lapset saavat ajella. Rikkailla on huvituksia yltäkyllin. Köyhillä on vaan huolta siitä, miten saavat ruokaa. Rikkaat tekevät hyvin vähän työtä ja rikkaiden lapset eivät tarvitse ollenkaan työtä tehdä. Köyhien pitää tehdä paljon työtä ja köyhien lapsienkin pitää jo hyvin nuorena myydä sanomalehtiä, auttaa äitiä kotona ja täytyypä toisien käydä tehtaassakin työssä.

Rikkaaksi pääsevät toiset ihmiset tällä tavalla: Kun räätäli tekee vaatteita, ja suutari jalkineita, ottavat vaatteista ja jalkineista suurimman osan sellaiset ihmiset jotka eivät ole niitä tehneet. Samalla tavalla ottavat he kaikista tavaroista, joita työntekijät valmistavat, itsellensä isomman puolen ja antavat työntekijöille hyvin pienen osan.

Rikkaita sanotaan herrasväeksi ja köyhiä työväeksi.

Semmoinen kylä tahi kaupunki, jossa on rikkaita ja köyhiä, ei ole hyvä. Hyvässä kaupungissa ja kylässä ei ole rikkaita eikä köyhiä, vaan ihmisiä joilla on kaikilla yhtä paljon tavaroita. Lapset! Laittakaa te itsellenne semmoiset kylät ja kaupungit joissa ei ole rikkaita eikä köyhiä, niin te tulette onnellisiksi ihmisiksi."


Ote kirjasta: Sosialistinen lasten aapinen eli ALKUOPPIA LAPSILLE, vuodelta 1910.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Tutustuessani Sosialistiseen lasten aapiseen tajusin, kuinka pitkälle Suomi on edennyt sadassa vuodessa. Itseasiassahan kirja on kirjoitettu Suomen suuriruhtinaskunnassa, tsaarin vallan aikana. Silti - tämä kansakunta on kulkenut pitkän matkan. Olemme päässeet lähelle tavoitetta kylistä ja kaupungeista, joissa ei ole rikkaita eikä köyhiä. Meillä ei ole enää samanlaista laajamittaista kurjuutta, olemme onnellisia ihmisiä.

Olemmeko?

Meillä on lapsia jotka elävät kurjuudessa, käyvät töissä tehtaissa ja joutuvat myymään itseään herrasväelle. Suomalaisten lapset käyttävät vaatteita, jotka on ommellut toinen lapsi nälkäpalkalla. Me emme ole poistaneet köyhyyttä ja rikkautta, päinvastoin - elämme eriarvoisemmassa maailmassa, kuin koskaan ennen.

Merkillepantavaa Sosialistisessa lasten aapisessa on se, ettei siinä mainita sanallakaan kansallisuuksia, ei Suomea, ei Venäjää, ei valtiovaltaa. Herrasväki ja työväki ovat herrasväkeä ja työväkeä kaikkialla, ei pelkästään pienellä pläntillä Euroopan pohjoisissa kolkissa.

Nykyään politiikassa kuuluu paljon puhetta Suomen edusta ja Suomen asioista. Europarlamentaarikkomme menevät Brysseliin pääministerimme mukaan ensisijaisesti "ajamaan Suomen etua". Rikkaat maat tekevät sopimuksia köyhien kanssa, jotka ovat ensisijaisesti edullisia juuri rikkaille.

Valitamme, kuinka suuret yritykset siirtävät tuotantoaan halvemman tuotannon maihin. Itkemme, kuinka emme pysy perässä kansainvälisessä hintakilpailussa. Vaadimme, että jotain on tehtävä. Unohdamme, että ajaessamme omaa etuamme, olemme itse syyllisiä tällaisen maailman luomiseen.

Ajaessamme omaa etuamme ja jättäessämme ulkopuoliset osattomiksi lisääntyneestä vauraudestamme, teimme maailmasta epätasa-arvoisen. Koska emme halunneet antaa yhtään muille, joutuvat nämä muut tekemään miltei mitä tahansa henkensä pitimiksi. Näistä muista tuli meidän, länsimaisen herrasväen, työväki.

Meidän täytyy nostaa koko maailma ylös kurjuudesta, se ei ole ehkä mahdollista, mutta siihen on pyrittävä. Tietenkin menettäisimme talouden monopolimme ja toisimme kentälle oikeaa kansainvälistä kilpailua. Mutta kuten Suomi on osoittanut viimeisen sadan vuoden aikana; yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden kehitys ei ole ollut muun kehityksen jarru, se on päinvastoin toiminut kehityksen moottorina.

Kaiken tämän puheen jälkeen Suomen tilasta ja suunnasta, olisi taas hyvä muistaa, ettemme ole poistaneet epäoikeudenmukaisuutta - olemme vain lakaisseet sen maton alle pois silmistämme.

Kirjoittamisen ahdistus

Tyhjä paperi on kammottavin asia maailmassa. Kirjoittaminen on minulle välillä todella tuskallinen prosessi, en pysy tiukasti aiheessa vaan kirjoitukseni lähtevät helposti rönsyilemään. Toinen asia on, että kun tajuan etten saa ulos sitä täydellistä tekstiä, jota olin lähtenyt kirjoittamaan - lopahtaa intoni ja pistän tavaran ulos keskeneräisenä välinpitämättömästi olkaani kohauttaen. Perfektionismi ärsyttää.

Esimerkkinä toimikoon kirjoittamani posti tasoryhmät kouluihin? Osa 1. Tarkoituksenanihan on jatkaa kyseistä artikkelia joskus. Tapahtui kuitenkin niin, että kirjoitettuani tuon ensimmäisen postauksen aloin todellakin kiinnittää huomiota aiheeseen ja aloin tekemään tutkimusta. Tämä on monesti kirjoituksen kannalta minulle virhe, on helppo tarkastella asiaa subjektiivisesti omien mielipiteiden pohjalta ja tuoda mukaan omia mielipiteitään tukevia tutkimuksia pönkittämään lähtökohtiaan. Tämä toimii hyvin blogiin tulevissa lyhyissä tekstinpätkissä, ja näin toimin alkuperäisen tasoryhmäkritiikin kirjoittamisen kanssakin.

Kuitenkin haluan tutkia asiaa myös tieteellisesti, jolloin tulee tehdyksi pohjatyötä. Aineistoa löytyy paljon, jolloin myös asia saa laajempia ulottuvuuksia - lopulta tietoa on tarpeeksi vaikka gradun kirjoittamiseen, mutta ongelmana on kiteyttää koko homma muutaman rivin tekstiin. (Huomautan tässä vaiheessa, että alkuperäinen nihkeä suhtautumiseni tasoryhmiin kouluissa on vain vahvistunut)

Tutkimusten varjolla voin heittää ilmaan muutaman teesin ilmaan tasoryhmistä:

1) Tasoryhmät ei palvele niitä, joita varten ne on tarkoitettu.

Tätä käsittelin tasoryhmäartikkelissani.

2) Tasoryhmien tuominen kouluihin on askel taaksepäin kohti luokkayhteiskuntaa.

Hyvin monet tutkimukset osoittavat, että oppilaan sosiaalinen tausta vaikuttaa koulumenestykseen enemmän, kuin "lahjakkuus", "motivaatio" tai jokin muu seikka. Haluammeko vielä siis vahvistaa tätä erottelua?

3) Tasoryhmien toteuttaminen kuluttaisi turhaan opetukseen käytettäviä resursseja.

Tehdään siis uudet luokat, joille tulee omat materiaalinsa ja omat opettajansa... Lisäksi, miksi puhutaan vain tasoryhmistä "lahjakkaille oppilaille"? Jos tasoryhmät pitää tuoda kouluihin, on saman tien esitettävä oma tasoryhmä myös heikommille, jolloin tasoryhmäasteita olisi vähintään kolme. Pitää myös muistaa, että nämä ryhmät eivät voi olla pysyviä, sillä oppilasvaihtoa ryhmien välillä tulee varmasti tapahtumaan. Lisäksi oppilaat on eroteltava aina eri ryhmiin eri aineissa.

4) Tasoryhmien toteuttaminen järkevällä tavalla on mahdotonta.

Erottelemmeko "hyvät" ja "huonot" oppilaat vain omiksi koululuokikseen? Entä sitten, kun joku on hyvä kielissä ja huono matematiikassa - laitammeko hänet hyvien vai huonojen oppilaiden paikkaan? Toinen vaihtoehto on, että jokaisessa aineessa olisi oma tasoryhmänsä, mutta se tarkottaisi oppilaalle tuntien viettämistä eri ihmisten kanssa. Lapsille tämä olisi todella vaikeaa, sillä lopulta ei ole enää selviä koululuokkia eikä selvää "omaa opettajaa" - kenen puoleen siis voi hätätilanteessa kääntyä?

5) Tasoryhmät kouluissa kaventaisivat oppilaiden myöhempiä opiskelumahdollisuuksia.

- - - - - - - - - - - - - - 8< - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Aikomuksenani on joskus kirjoittaa aiheesta ihan oikeastikin, mutta tällä hetkellä informaatiotulva on vienyt minut mennessään aivan uusille opetusta sivuaville aloille. Alunperin ajattelin kirjoittaa toisen osan alkuperäiseen postiin viikon sisällä...


Niinpä. Ehkä viikon sisällä tulee jotain...