Aina välillä tulee muistettua, miksi lähdin mukaan politiikkaan. Kuitenkin muistan aina miten lähdin:
Olen aina ollut vasemmistolaisesti suuntautunut ihminen, en ole kuitenkaan tajunnut antaneeni siitä selviä merkkejä ulos. En tajunnut, miten äitini keksi aikoinaan ostaa minulle joululahjaksi Naomi Kleinin kirjan No Logo - se oli yksi kipinöistä. En todellakaan tajunnut, miten pikkuserkkuni osasivat lahjoittaa minulle Chen moottoripyöräpäiväkirjan.
Tämän tajusin vasta opettaessani historiaa lapsille. Vaikka opettajan pitäisi olla "neutraali" ja "objektiivinen" ja niin edelleen, päästin suustani erittäin asenteellista tekstiä ihmisen sotaisuudesta, ihmisten harjoittamasta riistosta, ihmishengen arvottomuudesta "suurten" silmissä. Ehkä olenkin mielipiteillä varustettu ihminen.
Mutta palatakseni takaisin tarinaan miten lähdin mukaan. Voin kiittää kolmea ihmistä: Johannapiritta Huovista, Juhana Harjua ja Esa Suomista. Ensimmäinen oli aktiivinen kampeaja, toinen taustalta vaikuttava narujen vetäjä ja kolmas se ihminen joka työnsi minut alas jyrkänteeltä kohti turmiota.
Tapasin Juhanan ensimmäistä kertaa 7-vuotiaana kitarakerhossa Kaukovainion koulussa. Minulle kitarakerhossa pyöriminen loppui lyhyeen - en tajunnut kitaraa, olin omissa maailmoissani. Mutta sitten sattui, että pääsin musiikkiluokalle - ongelmana oli, että pääsin musiikkiluokalle toiselle puolen kaupunkia, joten joutuisin kulkemaan joka aamu 45 minuuttia bussissa. Sattumaa oli, että samasta lähiöstä, muutaman sadan metrin päästä, samalle luokalle tulisi toinenkin oppilas - Juhana.
Olimme 9 vuotiaita, kolmasluokkalaisia, valmiita vastaamaan maailman haasteisiin! Kuljimme bussilla Rajakylän ala-asteelle joka koulupäivä, jotta voisimme olla musiikkiluokalla. Samalla luokalla, jolla oli myös Johannapiritta.
Kulkekaamme ajassa 17 vuotta eteenpäin. Tällä välillä ehti tapahtua tapahtua paljon, kasvoimme nuoriksi aikuisiksi, olimme nähneet maailmaa omilla tahoillamme, tehneet omia juttujamme. Kunnes eräänä kohtalokkaana syksyisenä iltana, tähtien loistaessa kirkkainna taivaalla, tapahtui vihdoin kaikkien pienestä asti kehittymään lähteneiden kehityskulkujen yhteentörmäys.
Tiesin Juhanan olevan demari, olemme ystäviä ja olemme pysyneet yhteydessä kouluajoista lähtien. Tietenkin julkisesti naurahtelin, että mitäs tuo yksi menee sekaantumaan johonkin sosialidemokraattiseen puolueeseen: "HA, demari - vain vanhat pierut ovat demareita!" Olimme kuitenkin yhteydessä ja keskustelimme yhteiskunnallisista asioista, tunsin hänen olevan monessa asiassa samoilla linjoilla vaikka erimielisyyksiäkin löytyi, edelleen arvostan käymiämme keskusteluja. Itselläni oli kipinä jo syttynyt, mutten tiennyt millä puolella sen sytyttäisin palamaan - harkitsin vasemmistoliittoa.
Olin salaa toivonut olevani mukana jo vuoden 2004 kunnallisvaaleissa, mutta puolueen puuttuminen ja se viimeinen sysäys lähteä mukaan puuttuivat. Näihin aikoihin Turusta palannut Johannapiritta alkoi vaikuttamaan. Näin Jossua joskus Oulun yliopistolla SONKin ständillä, mietin pitkään: "onko tuokin joku demari." Siinä ständillä seisominen vain tuntui olevan yksinäistä ja tuhoontuomittua puuhaa - eihän kukaan järkevä nuori ihminen nyt kannata sosialidemokraatteja!
Tottakai vanhat luokkakaverit, jotka myös samoissa Oulun piireissä olivat liikkuneet, löysivät yhteisen sävelen monessa asiassa. Myös tällöin alkoi takaraivossani koputtelemaan ajatus - onkohan tuossa hommassa, mitä Johannapiritta ja Juhana edustavat, sittenkin jotain järkeä. Vielä emmin, minua ei vielä tönäisty rajan yli. Vaikka olin imenyt jo itseeni tietoa, ja janoni kasvoi yhä, tuntui aktivismi vieraalta.
Ja näin koitti tämä kohtalokas hetki. Sain tekstiviestin, jossa minut pyydettiin pitsalle demareiden laskuun. No eikai siinä, kyllähän moinen aina maistuu. Minun olisi pitänyt tajuta paremmin. Oli syksy, OYY:n edustajistovaalit olivat ovella. Johannapiritta oli jo pikkuisen vihjaillut, että OOSY:n lista kutsuu. Aioin pitää pääni: pitsa sisään ja näkemiin, enhän minä ole poliittinen ihminen!
Johannapiritan ja Juhanan puheita ja taivuttelua pystyin vastustamaan, olin tuntenut heidät jo monta monituista vuotta. En kuitenkaan ollut varautunut Esa Suomisen kampeamisvoimaan. Illan kuluessa päädyin tilanteeseen, missä olin minä, Esa, Johannapiritta, oluttuoppi, edariehdokkaaksi sitoutumislomake ja kuulakärkikynä. Ja niin minut saatiin lopulta taivuteltua kirjoittamaan nimi paperiin, Esan pitkän taivuttelutekstin jälkeen. Muutuin poliittiseksi aktiiviksi.
Kun kerran olin ehdokkaana aloin osallistumaan kampanjointiin. Olinhan tietenkin toivonut jo takaraivoni perukoilla pääseväni tekemään vaalityötä ja ajamaan itseäni paikkoihin, joissa voisin ajaa asioita, jotka tunnen itselleni tärkeiksi. Olin kuitenkin vielä sitoutumaton, en ollut täyttänyt jäsenhakemusta mihinkään, olin vain edarivaaleissa... Sain kolme ääntä.
Mitä tapahtuu edarivaalien jälkeen? On marraskuu, vuosi on 2005 ja olen ottanut ensimmäisen askeleeni kohti poliittista toimintaa, mutta voisin ihan hyvin jättää seuraavan askeleen ottamatta. "Lähdetkö Jyväskylään SONKin liittokokoukseen?" Kysyi puhelimessa Johannapiritan ääni. Taas emmin, mietin haluanko mennä tutustumaan koko SONKiin, jonka puhekuplalogolle olin aiemmin hieman ivallisesti naurahtanut.
Juhana tietenkin oli koko ajan sen puolella, että minun tulisi lähteä. Olin hänelle esitellyt nopeasti kyhättyjä vaalimainoksiani ja ties mitä. Lopulta suostuin mukaan liittokokoukseen. Perheeni vastasi ilmoitukseeni viikonlopusta Jyväskylässä hieman sarkastisesti: "Jaa, se on nyt demari." Itse ajattelin mennä ja katsella hieman ympärilleni - miten voisin sitoutua, enhän edes tiedä koko liikkeestä mitään.
Laitoin liittymislomakkeen postiin muistaakseni kaksi viikkoa ennen liittokokousta. Pitihän minun olla sen yhdistyksen jäsen, jonka liittokokoukseen olin lähdössä.
Tuli viikonloppu, lähdin Jyväskylään näin kokouksen, tutustuin toimintaan. Pelottavinta oli se, kun minut taivutettiin astumaan kaikkien eteen puhumaan puhujanpönttöön. Taisin selittää jotain siitä, että asuinalueiden suunnittelun yhdeksi kriteeriksi tulisi ottaa viihtyvyys. Polveni vapisivat kuin kaksi TVShopin vibrobeltiä (vai mitä piruja ne tärisevät jutskat on). Vaikka olin monesti esiintynyt yksin isojenkin yleisöjen edessä, en ollut varautunut siihen jännitykseen, mitä ensimmäinen puhe toi. Puheeni jälkeen käteni vapisivat muutaman minuutin, olin tehnyt jotain vaikuttaakseni liikkeen suuntaan.
Tässä liittokokouksessa tapahtui jotain todella merkillistä. OOSY:n pakka meni hieman sekaisin, ja yhtäkkiä tarvittiin uutta liittohallitustyrkkyä varasijalle Oulusta. Miksi minulta sitä edes kysyttiin, en tiedä - ratkaisevaa oli suostumiseni hommaan. Illanvietossa minua onniteltiin paikastani liittohallituksessa.
Olen sanonut tämän monta kertaa, sanon sen edelleen: Jollen olisi mennyt liittohallitukseen, olisin ottanut jalat alleni jo aikaa sitten. Liittohallituksen kautta tuli kysymykseen liittohallituksen kokoukset, joihin oli osallistuttava. Tutustuin muihin toimijoihin, kuulin asiaa, sain juuri sitä tietoa yhteiskunnasta, jota olin janonnut. Sanalla sanoen rakastuin liikkeeseen. Siitä lähtien olen pitänyt SONKia, tuota järjestöä jota joskus olin nokanvartta pitkin katsonut, ensirakkautenani. Takaisin en voinut enää kääntyä.
Onneksi takanani oli SONK. Siellä opin miten yhdistykset toimivat, sain tukea Oulun tapahtumien selvittämiseen - ilman sitä olisin ollut hukassa. Eikä pelkästään SONK, vaan sen silloinen puheenjohtaja Esa Suominen, tuo sama mies, joka tyrkytti kynää käteeni sinä kohtalokkaana lokakuun iltana. Tuskin voin tarpeeksi kiittää alkutaipaleellani saamastani tuesta. Nimenomaan tuesta silloin, kun sitä muualta oli vaikea saada.
Jouduin kovaan kouluun tuon vuoden 2006 aikana, joka on ensimmäinen aktiivinen vuoteni. Olen itkenyt, huutanut, taistellut ja kammennut. Olen saanut vihamiehiä, välillä on keskustelu mennyt henkilökohtaisuuksiin. On pidetty kynsin hampain kiinni jostain, minkä itse tuntee tärkeäksi asiaksi. Minut nostettiin Oosyn puheenjohtajaksi, sain luottamustehtäviä ja mukana seurasi vastuu. Menetin terveyteni loppuvuodesta, kun kaikki tuntui olevan minua vastaan, en vain enää jaksanut taistella.
Nyt on vuosi 2007. Olen edelleen SONKin liittohallituksen jäsen, edelleen Oosyn puheenjohtaja. On eilinen päivä, ja nyt minä olen se, joka on tyrkyttämässä kynää empivän nuoren kouraan. Minä olen se, joka koittaa puhua ja kammeta väkeä lähtemään mukaan. Sillä minä muistan miksi lähdin koko hommaan.
En lähtenyt hakemaan valtaa, en virkaa. En todellakaan halunnut lähteä ennustamaan tuhoa maailmalle sen nykyisen kehityksen takia ja toteamaan "sanoinhan" kun jotain pahaa tapahtuu. Lähdin mukaan, sillä näin jossain epäkohdan ja halusin korjata sen. Lähdin mukaan tehdäkseni osuuteni maailman parantamiseksi - tässä liikkeessä se onnistuu paremmin kuin missään muualla.
En vaihtaisi sekuntiakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti