Kokouksia, kaljaa ja konstruktivismia

Tämä viikko on täynnä yhdistysten kevätkokouksia. Maanantaina oli Oulun demareiden edustajiston, tänään oli pedagogien ylioppilaiden, huomenna on OSNO:n ja OOSY:n ja lauantaina Oulun sos. dem. nuorisopiirin kevätkokoukset. Kevätkokoukset ovat aika tylsää kauraa loppujenlopuksi, tarpeellisia kyllä, mutta tylsiä. Eihän sitä käytännössä tehdä muuta, kuin katsotaan, mitä edellisenä vuotena tuli tehtyä. Siksi kai kokouksien jälkeinen tilanteen nollaus onkin muodostunut perinteeksi.

Kyllä! Järjestötoiminta saattaa olla haitaksi terveydelle! Kokoukset vievät ison siivun vapaa-ajasta, loput vie kokousten jälkeinen tuoppiin itkeminen. Vielä vuosi sitten osallistuin Oulun Tervamaratonille (tosin vain puolikkaalle) tänä vuonna en edes kuvittelisi moista. Aika vain on liian kortilla.

Kuitenkin, tänään olin siis viettämässä iltaa pedagogian ylioppilaiden hallituksen (siis meidän oululaisen ainejärjestön) kanssa. Puhetta oli mahdollisesta työpaikastani, jonka tarina sai alkunsa juuri edellisissä Pedon (ainejärjestömme nimi) juhlissa ja politiikasta.

Kun kerroin käyneeni viikonloppuna Sosialidemokraattisten opiskelijoiden tapahtumassa viikonloppuna, minulta kysyttiin: millainen mieliala siellä vallitsi. Pystyin vastaamaan todellakin, että positiivinen, eteenpäinsuuntautunut ja innostunut. Vaalitappio oli todellakin kuin herätyskello. Tuntui, kuin jokainen olisi huomannut olevan aika toimia, jokainen tunsi uudistumisen olevan mahdollista. Lukekaa kannanotto: Tästä se lähtee.

Totean taas arvostavani sosialidemokraattista liikettä, sen saavutuksia ja sen toimijoita. Kuitenkin toivon, että välillä se arvostus kulkisi myös toiseen suuntaan - myös me nuoret haluamme tehdä tämän liikkeen hyväksi jotain. Emme tulleet mukaan vain toistamaan historiaa, tulimme rakkaudesta siihen kaikkeen mitä me edustamme. Siis me - nuoret ja vanhat, koko liike. Emme me ole uhka, me vain haluamme osallistua yhteiseen projektiimme tasavertaisesti.

Miksi ei vanhoihin järjestelmiin saisi tuoda jotain uutta?

Tämä on kuin vanha ja tuhoontuomittu ajatus innovaatioista.

En käsitä koko keskustelua: samalla kun puhutaan "innovaatioista" vaaditaan koulutuksen skaalan kaventamista entisestään. Tarvitaan työvoimaa yrityksiin tekemään näitä innovaatioita, jotta Suomen talous pysyisi pystyssä. Näinkö helppoa se on?

Eräs minulle luentoa didaktiikasta pitänyt tohtori kysyi: "mikä on se paikka, missä syntyy yritysten tuottoisimmat keksinnöt?" On tehty tutkimus, jossa etsittiin ideoiden lähde yrityksissä. Vastaus oli: "kahviautomaatti." Paikka, missä ihmiset kohtaavat ja pääsevät keskustelemaan ja jakamaan omia ideoitaan vapaasti.

En näe mitään hyvää siinä, että missään opinnoissa rajoitetaan mahdollisuuksia tutustua myös muihin aloihin. Parhaana esimerkkinä on yliopisto-opinnoissa vastikään tullut rajoitus sivuaineiden määrään.

World Wide Webin kehittäjä Tim Berners-Lee kävi luennoimassa Oulun yliopistolla vuonna 2004 Millenium-palkinnon saatuaan. Ilmeisesti katsomossa olleet teknisesti orientoitunut väki odotti jotain yleistä tietoa WWW:n olemuksesta, mutta Sir Tim puhuikin jostain aivan muusta: Semantic Web.

Semantic Webin yksi lähtökohta on se, että jokainen asia voidaan yhdistää johonkin suurempaan kokonaisuuteen ja täten käyttää sitä suurempaa kokonaisuutta tiedon linkittämiseen uudella tavalla. Esimerkkinä käyköön sana "hauki": hauki on kala -> kalalla on suomut, kalat ovat vaihtolämpöisiä, selkärankaisia ja vedeneläviä -> vaihtolämpöisten eläinten ruumiinlämpö riippuu ympäristön lämmöstä -> vaihtolämpöisiä eläimiä ovat kalat, liskot, sammakkoeläimet...
Ideana on se, että tieto rakennetaan näiden yhteyksien ympärille ja päälle - enää ei etsittäisi yksittäisiä sanoja, vaan eri käsitteitä, jotka liittyvät toisiinsa.

Ehkä joku kasvatustieteitä lukeva ihminen tutustuu semantic webin ideaan ja huomaa saman, kuin minäkin istuessani siellä tulevaisuuden tekniikan luennoilla. Idea on lähtökohdiltaan hyvin samankaltainen konstruktivismin teorian kanssa.

Konstruktivismi on yksi, paljon suosiota saanut, teoria ihmismielen toiminnasta. Siinä on lähtökohtana se, ettei ihminen opettele jokaisen asian jokaista ominaisuutta, eikä tieto lepää mielessä aivan sekaisin - vaan asiat ja asiayhteydet rakentuvat tiettyjen käsitteiden alle. Siksi ihminen ei ajattele: "Hauella on suomut, hauki on vaihtolämpöinen, hauella on kidukset, hauki..." ja sitten: "Ahvenella on suomut, ahven on vaihtolämpöinen, ahvenella on kidukset, ahven..." Vaan: "Hauki on kala - kaloilla on suomut ja kidukset, ne ovat myös vaihtolämpöisiä - myös ahven on kala."

Tässä vain kohtaa kaksi maailmaa: rakennetaan konstruktivistisen mallin pohjalta tietojärjestelmiä nettiin. Miksi siis tällaista ei ole ennen tajuttu? Keskitytäänkö nyt liikaa yhteen asiaan, ettei tajuta tieteen tarjoavan jotain muutakin kuin oman alan sisällä tehdyt asiat?

Miksi siis rajoitamme ehdoin tahdoin ihmisten mahdollisuuksia käydä nuuskimassa muiden alojen tarjoamia mahdollisuuksia? Ties vaikka joku saa jonkin idean kahden aivan toisistaan erillään olevan tieteenalan yhdistämisestä ja sattuu luomaan jotain uutta. Olen sen kannalla, että jos ihminen on luonnostaan utelias, tulisi sitä uteliaisuutta tukea, ei pakottaa pysymään sovitussa opetussuunnitelmassa ja valmistua putkesta taas samanlaiseksi työntekijäksi satojen muiden joukkoon. Innovaatio syntyy nimenomaan tieteiden rajapinnassa, ideoiden kohdatessa. Yritysten on turha palkata kaksi työntekijää, jotka osaavat täysin samat asiat.

Tehokkuus ei aina tuota tuottoisinta lopputulosta.


Seuraavalla kerralla voisinkin kirjoittaa sitten jotain koherentimpaa. Olen esimerkiksi huolissani, en niinkään huippuyliopistohankkeesta, vaan tavoista toteuttaa se. Isompi ei ole aina parempi.

Nyt on kuitenkin aika kerätä voimia seuraaviin kokouksiin, jos selviän tästä viikosta hengissä - olen kyllä voittanut ja isosti. Järjestötoiminta on vaaraksi terveydelle.