Tämä on testi

Koska bloggerilla on mahdollisuus lähettää blogiin postauksia
sähköpostilla, päätin koittaa tätäkin vaihtoehtoa. Jos kaikki toimii hyvin,
saatan käyttää tätä vaihtoehtoa vastaisuudessa vapaammin - ja sehän
tarkoittaa säännöllisempää kirjoittelua (eli juuri sitä mitä maailma
tarvitsee).

Tämän mailin testiluonteesta johtuen voinkin sitten käyttää tilaisuuden
hyväkseni ja kerrata elämän pieniä iloja. Tällä hetkellä rentoudun -
kuuntelen radiosta klassista, siemailen hiukan punaviiniä ja luen hyvää
kirjaa: Pauli Siljanderin Systemaattinen Johdatus Kasvatustieteeseen.

Mutta hetkinen, eikös tuo ole aika yleisluontoinen teos kasvatustieteistä?

Kyllä, kyseessä on kirja, jonka pohjalta käydyn kurssin olen suorittanut
kolmisen vuotta sitten (kasvatustieteiden peruskurssi) ja joka oli
itseasiassa minulla jopa pääsykoekirjana. Miksi siis olen palannut
takaisin sen ääreen - eihän minun periaatteessa tarvitse.

Syy on edellisen postin jälkeen potemani pedagoginen krapula, heittelin
termejä sinne tänne, esitin asioita eestä ja takaa. Mutta lopulta minua
vaivasi epäilys siitä, että tajuankohan itsekään kaikkea sitä, mistä olen
puhumassa.

Lukiessani pääsykokeisiin ja peruskurssin tenttiin Siljanderin teosta,
julistin sen mielessäni puisevimmaksi kirjaksi ikinä. En itseasiassa
jaksanut lukea muutamaakymmentä sivua enempää koko roskaa - miksi minun
pitäisi tietää mitä eri aspekteja termi "sivistys" pitää sisällään? Minä
halusin päästä luokkahuoneeseen, tekemään ja toimimaan. Pyh teorialle,
eihän sillä lasten keskellä mitään tee!

Opiskellessani tietotekniikkaa en ollut tottunut kovin tieteelliseen
tekstiin - toki luin tekstejä tekniikasta jne., mutta
kasvatustieteellinen hapatus oli aluksi kova shokki. Sitten tapahtui
jotain.

Ostin Oulun yliopiston divarista käytetyn kurssikirjan eurolla, se oli
Donald Broadyn Piilo-opetussuunnitelma (Vastapaino, 1985). Vaikka kirja
muuten on Deweyläisen progressiivisen pedagogiikan ylistyslaulu, johon en
varauksetta yhdy (tai harvoin) oli kirjan ensimmäinen luku silmiä avaava.

Varsinkin ensimmäisen luvun toisen kappaleen sisältämät kaksi virkettä
kaappasivat minut mukaansa: "Lähes säännöllisesti käy niin, että jokainen
joka on kunnianhimoisesti omistautunut opettajan ammattiin kokee muutamien
vuosien kuluttua ns. käytäntöshokin. Tällöin kuilu sen tiedostavan
pedagogiikan, jota haluaa harjoittaa, ja sen välillä, mitä itseasiassa
huomaa luokassa tekevänsä, kasvaa ylittämättömäksi."

Kirjan ensimmäisten lukujen sanoma oli, että kouluissa opettajat
sopeuttavat (tahtoivat sitä tai eivät) oppilaita ison pääoman
hyväksikäytettäväksi työläismassaksi. Olin tutustunut kriittiseen
kasvatustieteeseen, joka pohjautui Marxin yhteiskunta-analyysiin (jota myös
Inkeri Kerola käytti [tahallaan tai tahtomatta]): koska pääoma vie
yhteiskuntaa, ja koulu on kiinteä osa sitä - on koulun tehtävänä tyydyttää
pääoman tarpeita.

Onneksi en löytänyt tästä kotia, sillä Marxilaisen kasvatustieteen
teoria on, että yhteiskunnan tila ohjaa opetusta - eikä koulun ja
yhteiskunnan vastavuoroista suhdetta tajuta.

Tämä kuitenkin johti kirjallisuuden ahmimiseen: erityisesti olen tutustunut
Paulo Freiren muotoilemaan pedagogiikkaan. Myös kandityötäni varten olen
ryhtynyt tutkimaan pedagogisten instituutioiden teoriaa, ja koulun ja
yhteiskunnan vuorovaikutusta. Mutta mitä pidemmälle olen mennyt, sitä
spesifisemmiksi ovat tekstit muuttuneet - ja erikoistuminen tuo mukanaan
näköalattomuuden (ainakin siltä tuntui). Mutta hällä väliä, olin löytänyt
oman alani, kipinäni syttyi - kasvatus- ja yhteiskuntatieteiden
rajapinnassa se on. Olen innostunut!

Siksi palasin takaisin. Nyt voin uusilla silmillä tarkastellen sanoa miltei
suoraan: Pauli Siljanderin Systemaattinen Johdatus Kasvatustieteeseen on
hieno kirja. (pitää myös muistaa, että kirjan kirjoittaja on tiedekuntani
dekaani, ja kirjan kirjoittamisessa olleet avustajat kuuluvat
opettajakuntaani) Kun ennen nukahdin sivun 30 kohdalla, nyt en ole jaksanut
oikein laittaa koko kirjaa alas. Se on nimensä mukaisesti systemaattinen
johdatus minulle nyt rakkaan tieteen pariin.

Pelottavaa on, etten ole tainnut koskaan aikaisemmin olla todella
innostunut jostain alasta.