"Välttämättä on selvää se, että me olemme menneinä vuosina laitoksissa tehokasvattaneet lapsia teollisuuden tarpeisiin."
- Inkeri Kerola (kesk.), kehyslähetekeskustelussa 29.5.
Mielipide on helppo sutia pois mielestä sen äkkiseltään selvän vanhoillisen katsantakannan perusteella. Kasvatustieteilijänä en voi jättää asiaa lojumaan yksin. Kun eilen yöaikaan palasin Oulun demareiden vaalityön kiitostapahtumasta, joka oli varsin mielenkiintoinen tilaisuus kun uudet ja vanhat toimijat kunnolla kohtasivat ja toverillisesti kokemuksiaan purkivat, hyppäsi kansanedustaja Kerolan lause mieleeni kirkkaaksi majakaksi sumun keskelle: "Olen kuullut tuon väitteen ennenkin, mutta lähde oli toinen."
Aloittakaamme siis matka koulutusinstitutioiden (jätän päiväkodit nyt vähemmälle ja keskityn kouluun) maailmaan viiden pennin filosofialla varustettuna:
Kenen ehdoilla koululaitos toimii
Koulun tehtävästä ei voi puhua, ellei sivua kysymystä: "kenen tarpeita koululaitos tyydyttää?" Itselleni on opetettu, että kasvatuksen ja koululaitoksen perimmäinen pyrkimys on oppilaan emansipaatio - mielen vapaus ja itsenäisyys. Toisaalta voimme agumentoida, että koulutuksen tärkein tehtävä on tehdä oppilaasta "yhteiskuntakelpoinen" - yhteiskunnan ja oman yhteisön eteen työtä tekevä entiteetti.
Realistisesti ajateltuna emme voi päästä kumpaankaan ääripäähän. On mielestäni naiivia ajatella, että pääsisimme koskaan todelliseen emansipaatioon, sillä ihminen kuitenkin peilaa itseään yhteiskunnan kautta. Samoin emme voi olla täysin alistettuina yhteiskunnan mekaanisina osina, sillä yhteiskunta muodostuu lopulta yksilöistä. Yksinkertaista, eikö?
Ei ole. Dietrich Benner esittää kirjansa "Allgemeine Pädagogik" (yleinen pedagogiikka) luvussa "Theorie pädagogischer Institutionen" (pedagogisten instituutioiden teoria), että pedagogisten instituutioiden praksikseen vaikuttavat taloudelliset, eettiset, poliittiset, esteettiset ja uskonnolliset tekijät. (Benner: Allgemeine Pädagogik, s. 184, Juventa 2001, München) Talous tarvitsee työntekijöitä, etiikka pyrkii tarkastelemaan ihmisen ehtoja, politiikka rakentaa omaa tulevaisuuden yhteiskuntaansa, estetiikka taas tuo mukanaan yhteiskunnan normit ja uskonto tuo - uskonnon.
Koululaitoksessa tapahtuva kehitys ei myöskään tule pelkästään ulkopuolelta, vaan myös kasvatustieteissä, oppiaineiden tieteellisessä kehityksessä ja ainedidaktisissa valinnoissa vaikutetaan koululaitoksen toimintaan huomattavasti. Moni näistä muutoksista pohjautuu koululaitoksen sisäisiin vaatimuksiin.
Opetuslaitosten tehtävä on siis valmistaa yhteiskunnassa toimivia yksilöitä, jotka kykenevät kriittiseen ajatteluun, mutta alistuvat yhteiskunnan asettamiin normeihin. Opetusta ohjaa samaan aikaan yksilön- ja yhteiskunnan tarpeet, joita tiede koittaa selvittää ja joihin se yrittää vastata.
Voimmeko siis sanoa suoraan, kenen koulu on?
Jatketaan tarkastelua:
Mikä on oppilaan etu, mikä yhteiskunnan?
Edesmenneen brasilialaisen pedagogin, Paulo Freiren, mukaan ihmisen tulee nousta oman tilanteensa tiedostavaksi yksilöksi, tästä tietoisuudesta kumpuaa ympäristön näkeminen ongelmina - ongelmina jotka ovat ratkaistavissa. Hänen mukaansa oppimisen on tarkoitus johtaa toimintaan ja muutokseen, ei yksilöiden sopeuttamiseen ja passivoimiseen yhteiskunnallisen tilanteen alle.
Toisaalta taas jo hyvinkin varhaisessa vaiheessa on nähty koulun merkitys juuri yhteiskunnan tarpeiden tyydyttäjänä. Vanhankaltaisen kansakoulupedagogiikan suuri nimi Johan Friedrich Herbart kiteytti koulutuksen tehtävän seuraavasti: "Valtio tarvitsee sotilaita, talonpoikia, käsityöläisiä ja virkamiehiä kyetäkseen toimimaan." (Herbart: Umriss pädagogischer Vorlesungen, 1984. Käännös kirjasta: Donald Broady, Piilo-opetussuunnitelma, s. 105, Vastapaino 1985, Tampere)
Eräs päätään nostanut liike argumentoikin tältä pohjalta, että kouluja ei itseasiassa tarvita, sillä sivistävä kasvatus on mahdollista saada kotoa ja yhteiskuntaa palveleva ammatti on opittavissa työpaikalla. Eli tapahtuisi eräänlainen paluu mestari-kisälli -perinteeseen.
Dietrich Bennerin mukaan tällainen ajattelu on naiivia, sillä koulun tehtävä nähdään tällaisessa argumentoinnissa pelkkänä tiedon siirtämispaikkana opettajan päästä oppilaalle. Koulun tehtävä ei ole pelkästään tiedon tarjoaminen, vaan myös oppilaan saattaminen yhteiskunnan osaksi, ja toinen osa liittyy toiseen lähtemättömästi. Yksilö ei voi kehittyä ilman yhteiskuntaa, samoin yhteiskunta ei voi kehittyä ilman yksilöä.
Käytännön esimerkiksi otan tekniikan:
Tekniikan kehitykselle on elintärkeää, että sen parissa toimivat ihmiset tuntevat oman alansa - ovat siis tekniikkaan koulutettuja. Toisaalta kehitystä ei tule ilman sivistystä ja sen mukanaan tuomaa kriittisyyttä, joka pyrkii kyseenalaistamaan sen hetkisen teknisen todellisuuden ja siten etsimään muutosta.
Itse saan näppyjä, kun kuulen jonkun argumentoivan, että koulutusta pitää kehittää teollisuuden, elinkeinoelämän jne jne. ehdoilla - tämä on typerää, sillä teollisuudelle, elinkeinolle ja muille on nimenomaan tärkeää, että heille opistoista tuleva työvoima omaa mahdollisimman laajan yleisen sivistystason (ja sivistyksellä en tarkoita, että pitää tuntea kirjallisuuden klassikot, vaan kykyä tarkastelemaan ympäristöään kriittisesti).
Freireläiseltä pohjalta voimme sanoa siis: Yksilön kehitys edistää yhteiskunnallista kehitystä, ja yhteiskunnallinen kehitys palvelee yksilön kehitystä.
Piilo-opetussuunnitelma
Koulun tehtävä on siis kaksijakoinen, oppilaan kehittäminen oppilaan omilla ja yhteiskunnan ehdoilla. Koulun opetussuunnitelma kertoo, millaisia tietoja ja taitoja oppilaan tulee koulussa oppia, mutta koulussa opitaan jotain aivan muutakin.
Philip Jackson tutki teoksessaan "Life in Classrooms" luokissa tapahtuvaa opetusta. Kirja on vuodelta 1968, mutta monet sen huomiot ovat voimassa vieläkin. Hänen mukaansa koulussa oppilaille opetettiin:
- Odottamista
- Joutumista alinomaan keskeyttämään työtä
- Tekemään sellaista, mistä ei ole kiinnostunut tai missä ei näe mitään tarkoitusta
- Olemaan piittaamatta ympärillä olevista kavereista
- Alistumaan
Eli oppilaita opetettiin kärsivällisyyteen: "Ilman tätä kykyä niiden ihmisten elämä, jotka joutuvat viettämään aikansa vankiloissamme, tehtaissamme, konttoreissamme ja kouluissamme, kävisi kurjaksi." (Jackson: Life in Classrooms, s. 18, Holt, Rinehart and Winston 1968, New York)
Vaikka opetus itsessään olisi hyvinkin progressiivista, asetetaan oppilaille aina vaatimuksia, niitä ovat: Vaatimus työskennellä yksilöllisesti, vaatimus olla tarkkaavainen, vaatimus osata odottaa, vaatimus kontrolloida itseään motorisesti ja verbaalisesti, vaatimus unohtaa oma kokemusmaailmansa ja vaatimus alistua opettajan näkymättömään auktoriteettiin. Tämänkaltaisia vaatimuksia on siis tapana kutsua "piilo-opetussuunnitelmaksi". (Broady, 1985)
Piilo-opetussuunnitelma syntyy tietoisen prosessin sijaan tiedostamatta koulutyön reunaehdoista: oppituntien pituudesta, oppiaineista, koulun hierarkiasta, koulutyön ja oppilaiden kokemusten välisestä kuilusta jne.
Broadyn kirjassa on lainaus Göran Palmin kirjasta "Bokslut Från LM", joka käsittelee pakoa työstä: "Myös teollisuustyöläinen kokee tulevaisuuspakoa. Hän kaipaakahvitaukoa kuten oppilas aamupäivän pitkää välituntia tai hyppytuntia, sitten iltapäivän taukoa, sitten työpäivän loppumista jne. Kaiken tämän oppilaat tunnistavat. He löytävät virstanpylväitä, jotka kannustavat eteenpäin. Puhumme palkkajärjestelmästä: urakka- vai kuukausipalkka? "Mutta mehän emme ainakaan työskentele urakalla emmekä saa mitään palkkaa!" Väite, että koulussa on myös palkkajärjestelmä oppilaita varten, saa välittömän vastauksen. Oppilaat yhdistävät sen heti: todistukset!" (Broady, 1985)
Tämän pohjalta voimme todeta Inkeri Kerolan väitteen olevan jopa oikeutettu. Mutta sen sijaan, että tämä kommentti pohjautuisi vanhoilliseen Herbartilaiseen käsitykseen koululaitoksen tehtävästä, voimme lukea Kerolan käyttävän lähestymistapanaan Marxilaista oppilaitoskritiikkiä, jonka yhtenä pohjana voidaan pitää Pääomassa esitettyä kuvausta, kuinka työläiset "polttomerkittiin, ruoskittiin ja kidutettiin palkkatyölle välttämättömään kuriin."
Inkeri Kerola - aito marxilainen yhteiskuntakriitikko!?
Hihittelin itseni uneen.
---------
Jälkeenpäin lisätty huomautus:
Vaikka Kerolan kritiikki on oikeutettu, on se silti monin tavoin virheellinen:
Broadyn sanoin: "Ensinnäkään se, mitä lapset itse asiassa oppivat ei ole koskaan täysin määräytynyt siitä, että valtio tarvitsee (kelpo) kansalaisia ja pääoma päteviä ja sopeutuvia palkkatyöläisiä.
Pääoman vaatimukset eivät koskaan läpäise luokkahuoneiden todellisuutta suoraan, joskin ne tietysti suurelta osin asettavat rajat sille, mitä koulussa saa tehdä. Pääoman vaatimukset "suodattuvat" ensin poliittisten päätöksentekoprosessien läpi ja lopputulos näkyy koulua koskevissa laeissa ja määrärahojen jaossa; tässä yhteydessä voivat esim. työväenluokan järjestäytyminen ja sosialidemokratian tasa-arvoideologia vaikuttaa asiaan. Ennen kuin valtion ohjeita toteutetaan käytännössä, asettuvat väliin koulutoimenjohtaja ja johtokunta, jotka jakavat kunnan varoja, karsivat tai tukevat pedagogisia aloitteita. Myös koulun rehtori, vanhempien mielipide, pedagoginen keskustelu sekä ennen kaikkea opettajakunnan ja kunkin koulun omat perinteet vaikuttavat niihin." (Broady, 1985)
Ei siis kannata ihan vielä menettää kaikkea uskoaan kouluihin...
---------------
Miten kouluja siis pitäisi kehittää?
Sen kun tietäisin.
Viimeaikoina piilo-opetussuunnitelman olemassaolo on tiedostettu, sen tietäminen kuuluu (tai ainakin pitäisi kuulua) jokaisen opettajan yleissivistykseen. Samoin kouluissa on tiedostettava sen yhteiskunnallinen tehtävä yksilön kehittämisen rinnalla. Yhteiskunnallisena tehtävänä koululla ei ole pelkästään tuottaa työntekijöitä elinkeinoelämälle, sillä yhteiskunta ulottuu myös sen ulkopuolelle (ovathan myös kodittomat, työttömät, moniongelmaiset osa yhteiskuntaa).
Koska koulu on kiinteä osa yhteiskuntaa, emme voi lähteä tutkimaan koulua, ellemme ota huomioon yhteiskuntaa. Ehkä kysymys ei olekaan siitä, mikä on koulun rooli yhteiskunnassa, vaan mikä on yhteiskunnan rooli. Kuka ohjaa yhteiskuntaa?
Koulun tehtävä tulisi mielestäni olla saada oppilas tajuamaan oma tilanteensa, ja täten näkemään mahdollisuuden sen aseman muuttamiseen. Koulun tehtävä ei ole siis jakaa tietoa, vaan opettaa sen tiedon käsittelyä.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - 8< - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
tiistai 5.6.2007: 6,2km aika 39min.
keskiviikko 6.6.2007: vapaa, saunailta
torstai 7.6.2007: syvä hiljaisuus...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti