Kirjoitin kidutuksesta, heti perään luin pyykkikoneen säestäessä aamun hesaria, jossa sunnuntaidebatissa oli Eero Ojasen teksti "Sivistys on asenne". Miksi tämä teksti jäi päähäni, oli että Ojanen argumentoi sivistyksen olevan väkivallan vastakohta. Aiempaan kidutusväittelyyn tämä liittyy siten, että kidutuksen puolesta puhui kaksi länsimaisen "sivistyneen" demokratian edustajaa.
Voimmeko kutsua itseämme jotenkin enemmän sivistyneiksi ihmisiksi kuin toisia?
Ojanen myös kritisoi tekstissään nykyistä talouskeskeistä yhteiskuntaa, ja esitti uutta mallia - sivistysyhteiskuntaa, missä mm. "talous opitaan näkemään realistisesti, siis sivistyksen kautta ja sen tukijana."
Olen itse huolissani tilanteesta, missä oikealta tulee ideologiaa "talouden realiteeteiksi" uudelleen nimettynä. Onko tuloverojen laskeminen todellakin paras työllisyyttä lisäävä toimi? Omalle alalleni jos astun, kouluissa puhutaan "lahjakkaiden tukemisesta" (tasoryhmät) - tämä on aivan rationaalinen väite, eli sikäli oikein. Paitsi, ettemme pysty määrittelemään termiä "lahjakkuus" mitenkään tyydyttävästi.
Kriittinen ajattelu on tervetullut asia, mutta pelkän sivistyksen pohjalle en yhteiskuntaa perustaisi. Vaikka uskonkin, että tieto on ainoa tie vapauteen, tarvitsemme myös jonkin verran utopiaa ja arvoja. Voimme argumentoida, että sivistys itsessään on jo arvo, joka pitää sisällään tiedon ja ihmisten kunnioittamisen, jolloin se itseasiassa jo itsessään sotii omaa rationaalisuutta ja kriittisyyttä vastaan.
Uskon vapauteen, oikeudenmukaisuuteen, solidaarisuuteen ja tasa-arvoon. Uskon kykenenväni kriittiseen ajatteluun, mutta absoluuttisten totuuksien puuttuessa maailmasta, pitää omat mielipiteensä pohjata johonkin - niitä ovat arvot. Siksi pelkillä teorioilla ei voida maailmaa kehittää, sillä jokaisen teorian pystyy kumoamaan vastateorialla: tarvitsemme arvoja antamaan suunnan ja sivistystä antamaan keinot.
Niin oikeisto kuin vasemmistokin ovat langenneet ideologian ja järjestelmän sekoittamiseen. Tämä haittaa keskustelua esimerkiksi terveydenhuollon tulevaisuudesta Suomessa, kun kumpikin osapuoli käy asemasotaa omista juoksuhaudoistaan haudaten kaikki esiin nousevat sooloilijat uusine avauksineen aatteellisen konekivääritulen alle.
On siis kysyttävä - kumpi on tärkeämpi asia: keinot vai päämäärä?
On totta, ettemme tule koskaan saavuttamaan päämäärää, mutta onko se oikeutus sille, että keinoista tulee toimintamme lähde?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti