Asiasta toiseen

Päälle kaksi viikkoa on kulunut edellisestä päivityksestä. On tullut kierreltyä hieman ympäriinsä, mökkeiltyä, vieteltyä kesää. Kirjoituksia olen aloittanut muutamia, mutta julkaisukuntoon en ole niitä päästänyt. On koulun ja yhteiskunnan välisen suhteen pohtimista, nuorena poliittisena "periferiassa" toimimisen kuvausta, valitusta kuinka vasen jalka estää lenkkipolulla käynnin ja niin edelleen.

On kuitenkin kesä, loma-aika, lämmintä - olen nyt kirjoittanut tätäkin tekstiä kuutisen tuntia.

Edellä olevan sanottuani voin todeta, etten ole kovin tehokas yksilö. Tuottavuuteni on täten matalalla tasolla laskettuna merkkiä/minuutti -mittarilla. Kuitenkin, jos otamme huomioon, että tämän postin kirjoittamisen ajan olen lukenut tutkimuksia terveydenhoidosta, voimme sanoa hankkineeni "lisäarvoa" tuottamalleni tekstille. Mutta koska en aio sivuta tätä lukemaani materiaalia tekstissä olen heittänyt resurssejani hukkaan.

Tehokkuus on hauska sana, se tuntuu olevan nykyään kaiken politiikan tavoite, kaukana tulevaisuudessa saavutettava palkinto. Yhteiskunnan tehokkuus on elintärkeää kilpailukyvyllemme ja sitä myöten valtion taloudelle. Hienoa!

Juttelin tässä päivänä eräänä tuttavani kanssa lounaalla, hän pyrki lukemaan kansantaloustiedettä kauppatieteelliseen tiedekuntaan, ja hän mainitsi pääsykoekirjansa käsityksistä opetuksesta. Kansantaloudellisesti opetus tulisi nähdä kirjan mielestä sijoituksena. Opetus on siis prosessi, jossa tuotetaan työvoimaa kansantalouden tarpeisiin - yksinkertaistettua, mutta pystyin hieman nyökyttelemään, tottakai koulutus tuo lisäarvoa koulutettujen työhön. Kirjan mukaan koulutus pitäisi siis nähdä plussana, paitsi humaanit aineet ja muutamat muut alat, jotka pitää nähdä vain resurssien tuhlauksena niiden tuottaessa lopulta vain tappiota yhteiskunnalle.

Anteeksi?

Aluksi huomautan, etten ole ehtinyt lukemaan kyseistä kirjaa (laitoin lukulistalle), joten edellinen pätkä on juuri toisen käden tietoa. Silti päätin kirjoittaa hieman tehokkuudesta, kansantaloudesta ja koulutuksesta (tietenkin kasvatustieteilijän näkökulmasta).

Tehokkuusajattelun perustana on kasvattaa tuotannon kulujen ja tuottojen välistä rakoa:

Tuotantolaitoksesi tuottaa tuotetta X. Käyttämällä resursseja 20 yksikköä tuotantolaitos tuottaa 10X. Voit siis esimerkiksi tehostaa tuotantoa siten, että käyttämällä 20 yksikköä resursseja tuotat 15X, tai että 10X tuotantoon tarvitset resursseja 15 yksikköä - kummallakin tavalla tuotantoprosessi tehostuu. Jos käytät 40 yksikköä resursseja saadaksesi 20X, tuotat enemmän, mutta et tehokkaammin. Yksinkertaista!

Siirrettynä kansantalouden kontekstiin voimme siis todellakin argumentoida, että koulutus on sijoitus, sillä se tuo arvoa juuri tuotantoprosessiin, vähentäen tuotteen tuottamiseen käytettäviä resursseja (työnantajalla menee vähemmän rahaa työntekijän kouluttamiseen, työntekijä tuo oman asiantuntemuksensa alasta mukanaan näin ehkä tehostaen tuotantoprosessia...). Tältä kannalta katsottuna onkin siis erittäin oikeutettua panostaa koulutuksessa juuri ammattilähtöisyyteen, sillä hyvällä osaamispohjalla varustettu työntekijä auttaa yhtiötä menestymään, joka lisää BKT:ta ja yhteiskunta menestyy.

Mutta, entä humanismi, taiteet sun muut "tuottamattomat" alat, jotka on taloudellista hukkaa?

Helena Kekkonen sivuaa tätä kysymystä omaelämänkerrassaan Rauhan Siltaa Rakentamassa (Kekkonen, 1993, Kirjapaja - Helsinki): "Miksi filosofiaa opiskellut muurari olisi toista huonompi siksi, että hänellä on myös henkisiä harrastuksia? Kun olosuhteet yhteiskunnassa muuttuvat, opiskelleen on helpompi löytää uusia työmahdollisuuksia ja opiskella lisää, myös aktivoitua muuhun toimintaan ja saada uutta sisältöä elämäänsä. Yksipuolisesti koulutettu tai ammattitaidoton ihminen on joka tapauksssa avuttomin muutosten edessä." (Kekkonen, 1993, s. 99)

En voi sanoa itse paremmin. Monipuolisuus koulutuksessa, tieteet ja taiteet laajentavat ihmisen tietojen ja taitojen pohjaa. Jos tämä ei suoraan auta työläistä työssään, saattaa hankittu pohja tuoda suunnattoman lisäarvon tilanteen muuttuessa. Koulussa käyty kuvaamataito saattaa olla insinöörille korvaamaton apu myöhemmässä elämässä jouduttaessa visualisoimaan kehitettyjä sovelluksia.

Tästä pääsemme itse postin aiheeseen: Oulun yliopistoon.

Kun katson rakasta kouluani, näen suunnattoman määrän potentiaalia ja käsittämätöntä välinpitämättömyyttä sen käyttämiseksi johonkin uuteen ja innostavaan. Tietotekniikkaa opiskellessani kuulin vähän väliä sisällöntuotannon tärkeydestä (tekniikalla ei itsessään ole arvoa, vaan sen käytöllä), ratkaisuna oli multimediakurssi! Tekniikka, tekniikan käyttö ja sisältö nähtiin vain tietotekniikan (ja tietojenkäsittelytieteen) opiskelijoiden ongelmana. Missään vaiheessa ei edes jaksettu ajatella, että yliopistolla tuotetaan koko ajan suunnattomia määriä sisältöä miltei valmiina käytettäväksi teknisissä sovelluksissa - humanistisessa ja kasvatustieteellisessä tiedekunnassa.

Esimerkkinä voin ottaa opetussofta: Opettavat, kasvattavaksi tarkoitetut sun muut softat voidaan jakaa karkeasti kahtia insinööri- ja opettajalähtöiseen luokkaan (aika karkea yleistys). Toiset sovellukset ovat sisällöltään perusteellisia ja mainioita, mutta tekninen toteutus ontuu pahasti - toiset taas ovat teknisesti kovaa tasoa, sisällön jäädessä jalkoihin. Mitä tapahtuisi, jos nämä saataisiin jotenkin yhdistettyä?

Haluan nähdä eri tieteenalojen opiskelijoiden tutustuvan toisiinsa, levittävän ideoita, aloittavan yhteistyötä ja tehden jotain uutta. Eri tieteitä ei tulisi nähdä toistensa kilpailijoina vaan tukijoina. Olisi saatava aikaan kaikille avoin foorumi, eräänlainen "senssipalvelu" missä eri alan osaajat voivat etsiä apua ongelmiinsa niiltä jotka saattaisivat pystyä auttamaan, missä pystyy heittämään ideoita ilmaan ja toivoa saavansa jonkun mukaan hulluun hankkeeseen. Haluan nähdä yliopiston jonain muunakin, kuin pelkkänä kouluna: elävänä yhteisönä, jossa pääsee näkemään, kuulemaan, oppimaan ja ajattelemaan.

Toisikohan se lisäarvoa yhteiskunnalle?